Piilevät ovat yksisoluisia, siimattomia ja yhdyskuntina tai irrallisina yksittäissoluina eläviä leviä. Niiden luonteenomaisin ja silmiinpistävin piirre on kahdesta puoliskosta muodostunut vankka ja piidioksidipitoinen soluseinä (frustuli). Solu muistuttaa rasiaa, jonka kansi ja pohja ovat jonkin verran sisäkkäin. Kuoressa on kullekin lajille ja suvulle ominaisia kuviointeja (eri tavoin sijoittuneita raitoja, huokosia, piikkejä, paksunnoksia), joihin taksonomia varsinkin lajitasolla perustuu. Värihiukkaset ovat ruskehtavat, kellertävät tai oliivinvihreät. Ne sisältävät klorofylli a:n ja c:n sekä karotenoidien lisäksi runsaasti myös ruskeaa fukoksantiinia. Värihiukkasten koko ja lukumäärä vaihtelee eri lajeilla. Yhteyttämisen lopputuotteena syntyy öljyjä ja vesiliukoisia hiilihydraatteja. Piilevät lisääntyvät suvuttomasti solujakautumisen avulla. Määrityskaavoista käy ilmi miten samallakin lajilla solukoko vaihtelee melko laajoissa puitteissa. Tämä johtuu solun jakautumistavasta. Solupuoliskot irtoavat toisistaan ja niiden väliin muodostuvat uudet soluseinäpuoliskot. Koska emosolun seinät säilyttävät aina entisen kokonsa ja jäävät tytärsolujen kansiosiksi, ovat uudet seinäpuoliskot pienemmät sellaisilla uusilla soluilla, jotka saavat emosolun pohjan kannekseen. Solukoon pienenemisellä on kuitenkin lajikohtainen rajansa, jossa solu ei enää pysty jakautumaan. Ennenkuin minimitilanne saavutetaan, pienet solut muodostavat tavallisesti suvullisen lisääntymisen tuloksena paisumaitiöitä (auksosporeja), joiden avulla solu saa jälleen maksimikoon. Lisäksi joillakin lajeilla (esim. Chaetoceros-lajit, Achnanthes taeniata) tavataan suvuttomasti syntyviä lepoitiöitä. Piileviä esiintyy kaikentyyppisissä vesissä ja vesistöissä sekä benttisinä että planktisina. Lajeja on laskettu olevan noin 16000, joista makean veden lajeja on vajaat 2000. Suomalaisissa sisävesistöissä piilevien osuus kasviplanktonissa on yleensä runsas, erityisesti biomassan muodostajana. Murtovesi- ja meriplanktonissa niiden suhteellinen osuus on vielä mittavampi. Lauhkeiden ja viileiden ilmastovyöhykkeiden vesistöissä piilevien vuodenaikaisrytmi seuraa tiettyä kaavaa: maksimiesiintymät tavataan keväisin ja syksyisin. Kevätmaksimi on näistä usein voimakkaampi. Piileviä määritettäessä näyte yleensä preparoidaan. Solujen orgaaninen aines hapetetaan ja poltetaan pois ja kuoret suljetaan vahvasti valoa taittavaan aineeseen. Hennoimmat, hapetuksessa tuhoutuvat lajit voidaan tutkia peitinlasille kuivatusta näytteestä. Näin saadaan esille kuorien kuvioinnit, jotka varsinkin lajitasolla ovat usein ainoat lajituntomerkit. Monet kookkaat tai muuten selväpiirteiset planktiset lajit voidaan kyllä vaikeuksitta määrittää vesinäytteistäkin. Piilevien luokkaan aiemmin kuuluneet kaksi lahkoa on pilkottu useammaksi lahkoksi. Roundin ym. (1990) mukaan Diatomophyceae-luokka on jaettu usemmaksi lahkoksi. Tässä oppaassa käsiteltävät, aiemmin Eupodiscales-lahkoon kuuluneet uudet lahkot ovat Thalassiosirales, Melosirales, Aulacoseirales, Coscinodiscales, Rhizosoleniales ja Chaetocerotales. Bacillariales-lahkosta erotetut lahkot ovat Fragilariales, Tabellariales, Eunotiales, Cymbellales, Achnanthales, Naviculales, Thalassiophysales, Striatellales, Bacillariales ja Surirelles.
Chaetocerotales
Rhizosoleniales
Thalassiosirales
Coscinodiscales
Aulacoseirales
Cymbellales
Eunotiales
Naviculales
Surirellales
Thalassiophysales
Fragilariales
Striatellales
Tabellariales
Melosirales
Achnanthales
Bacillariales
