Miksi lajintuntemusta?

Markku Käpylä

Lajintuntemus ja peruskoulun opetussuunnitelma

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004 määrittelee yhdeksi keskeiseksi sisällöksi vuosiluokkien 1-4 ympäristö- ja luonnontiedossa ”oman lähiympäristön tavallisimpia eläin-, sieni- ja kasvilajeja”. Lajintuntemus on siis tavoite sinänsä, mutta lajintuntemus on myös väline muiden tavoitteiden saavuttamiseen. Muun muassa seuraavat keskeiset sisällöt ovat selvästi yhteydessä lajintuntemukseen: ”erilaisia elinympäristöjä ja eliöiden sopeutuminen niihin”, ”kasvien ja eläinten elämänvaiheita” ja ”ruoan alkuperä ja tuottaminen”. Tavoiteluettelossa on myös monta kohtaa liittyen erityisesti havaintojen teon taitoihin, joiden saavuttamisessa tarvitaan lajintuntemusta.

Vuosiluokkien 5-6 biologiassa ja maantiedossa löytyy keskeisinä sisältöinä paljolti samat asiat kuin alemmillakin luokilla vähän toisin ilmaistuna ja syvemmälle mennen (spiraaliperiaate). Lisävelvoitteena tulee ohjattu kasvien keruu, jonka koulu voi hoitaa haluamallaan tavalla. Luonnonsuojelun näkökulmaa painotetaan luonnon monimuotoisuuden ja elinympäristöjen suojelun opettamisessa.

Lajit malleina

Luonnontieteiden opetuksessa pyritään opettamaan yleisiä periaatteita ja lainalaisuuksia. Näistä periaatteista tarvitaan kuitenkin konkreettisia esimerkkejä opetukseen. Alakoulun biologisten sisältöjen opetus on paljolti esimerkkilajien opiskelua. Lajit on tällöin ymmärrettävä yleisempien ilmiöiden malleina. Kun opetetaan vaikka kissaa, niin itse asiassa opetetaan nisäkästä. Kissa on nisäkkään malli kun opetetaan eliöiden luokittelua. Ekologisesti tarkastellen kissa on taas esimerkki lihansyöjästä. Näin rakenteen ja toiminnan välinen yhteys käy selväksi. Samoin kun opetetaan niittyleinikkiä, niin itse asiassa opetetaan yleistä mallia kukkakasvista, sen rakenteesta ja toiminnasta. Opetusta suunnitellessaan opettajan on aina tiedostettava, mikä isompi opetettava idea on konkreettisen esimerkin takana.

Eliölajit henkisessä kulttuurissa

Koska lajintuntemus on näinkin vahvasti esillä opetussuunnitelmassa, sille löytyy muitakin syitä kuin puhtaasti ympäristö- ja luonnontieteen sisällölliset asiat, vaikka sitä ei ole tekstissä julki lausuttukaan. Itse pidän kaikkein merkittävimpänä lajintuntemuksen perusteluna sitä, että se edistää luonnonrakkautta. Luonnonrakkaus puolestaan motivoi luonnon opiskeluun ja suojeluun. Luonnontuntemus antaa myös mahdollisuuden rikkaampaan henkilökohtaiseen elämään. Luonnossa retkeily on paljon antoisampaa kun tunnistaa lajeja. Suuri määrä ihmisiä saa iloa elämäänsä lintu- tai kasviharrastuksen parissa. Pidän luonnonrakkauden kehittymistä arvokkaampana tavoitteena kuin mitään puhtaasti tiedollisia sisältöjä. Monet kasvi- ja eläinlajit ovat tärkeässä asemassa suomalaisessa henkisessä kulttuurissa. Lukuisat tunnetut runot ja laulut kertovat jostain kasvista tai eläimestä. Niissä useimmiten eläimet ja kasvit kuvastavat inhimillisiä tunteita. Kaunista morsianta verrataan vaikka orvokkiin tai ruusuun. Moniin lajeihin on liitetty keskeistä kulttuurista symboliikkaa, joka on osaksi kansainvälistä, osaksi kansallista. On nimetty kansallisia ja maakunnallisia tunnuseläimiä ja –kasveja. Vallan symboleina on käytetty tavallisimmin ns. huippupetoja, kuten kotkaa tai karhua.

Monet lajit ovat keskeisiä ihmisen taloudessa. Ihminenhän on yksi eläinlaji ja ravinnon saannissaan täysin riippuvainen muista eliölajeista, vaikka ruuan alkuperä marketin puolivalmisteiden äärellä saattaakin välillä unohtua, kun nykyään enää pieni osa väestöstä toimii alkutuotannossa. Sellaisilla kansoilla, joilla ravinnon pääosa on saatu yhdestä lajista, esimerkiksi riisistä, maissista, naudasta tai porosta, myös henkinen kulttuuri, uskonto ja mytologia ovat rakentuneet tämän lajin ympärille. Metsästys ja kalastus, jotka ennen olivat keskeisiä toimeentulon lähteitä, ovat nykyään enimmäkseen virkistyksen lähteitä. Saaliin arvo on silti edelleen merkittävä. Marjastus ja sienestys ovat myös tärkeitä taloudessa, vaikka näissäkin toimissa virkistysarvo on myös merkittävä.

Myös keskeinen osa tarveaineista saadaan elävästä luonnosta. Suomessa se on erityisen selvää, koska metsien puut ovat niin keskeisiä taloudessamme. Puusta saatavan energian merkitys on myös lisääntymässä, koska öljyn hinnan kallistumisen ja kasvihuoneilmiön voimistumisen takia on tarpeen vähentää fossiilisen energian käyttöä.

Oma ryhmänsä eliöitä ovat sellaiset lajit, jotka tuottavat ihmiselle haittaa tuhoamalla omaisuutta tai aiheuttamalla tauteja. Monet hyönteiset ja sienet tuhoavat puutavaraa. Rikkakasvit ja tuhohyönteiset haittaavat viljelyä ja alentavat satoa. Erityisesti hyönteiset ja pikkujyrsijät pyrkivät ruokavarastoihin. Oma ryhmänsä on myrkylliset lajit, joita on tarpeen oppia varomaan. Erityisen olennainen tämä tieto on kun kerätään sieniä ravinnoksi.

Ihan käypä perustelu lajintuntemukselle on myös se, että kohtuullinen lajintuntemus kuuluu yleissivistykseen.

Lähteitä, joissa on tarkasteltu lajien merkitystä ihmisen kulttuurissa:
Haeggström, C.A., Heikkilä, T., Peiponen, J. & Vuokko, S. 1995: Toukohärkä ja kultasiipi. Niityt ja niiden hoito. 160 s. Helsinki: Otava.
Ilomäki, H. & Lauhakangas, O. (toim.) 2002: Eläin ihmisen mielenmaisemassa. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. 300 s.
Järvinen, Antero 2000: Ihmiset ja eläimet. : "humanistin eläinkirja". Helsinki: WSOY.
Järvinen, Antero 1991: Linnut liitävi sanoja: romanttinen tietokirja suomalaisesta lintuperinteestä. Helsinki: Otava.
Karvinen, P., Hinkkanen, J., Nykänen, R., Kinnunen, J. & Karhu, S. 1997: Luonnossa kotonaan. Luonto-opastuksen käsikirja. Helsinki: Rakennusalan kustantajat RAK.
Kovalainen, Ritva ja Seppo, Sanni 1997: Puiden kansa. 224 s. Oulu: (Kustannus) Pohjoinen.
Puihin ja metsiin liittyvää kansanperinnettä. Teokseen liittyy oppimateriaalikansio APolkuja juurille@ (Helsinki: Maaseudun sivistysliitto).
Kuuluvainen, Timo et al. (toim.) 2004: Metsän kätköissä: Suomen metsäluonnon monimuotoisuus. Helsinki: Edita.
Relve, Hendrik 1997: Puiden juurilla: puut ja pensaat luonnossa ja kansanperinteessä. Jyväskylä: Atena.
Sepänmaa, Yrjö, 1994: Tuhatjärvinen. Esseitä ympäristökulttuurista. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 330 s.