Vesa Heikkinen

Pieni ihminen Ison äärellä

Huonosti pienen ihmisen käteen sopiva kirjanmurikka, 1 698 sivua, kovat, tiilenpunaiset kannet. Sellainen on Iso suomen kielioppi, tuttavallisemmin ”ISK” tai ”Iso”. Raskasta ensivaikutelmaa keventää Eila Kivikk’ahon ajatus, joka on painettu kirjan alkuun: 

Kielioppini

poikkeamat pitävät,

vain säännöt eivät.

Vuonna 1995 aloitettu tutkimushanke on nyt saatu päätökseensä. Hanketta voi pitää valtavana, jos sitä vertaa useimpiin suomen kielen tutkimushankkeisiin: kesto kahdeksan vuotta, töissä puolenkymmentä tutkijaa. 

Uusi tieteellinen kielioppi on aina Tapaus. Iso on erityisen merkittävä tapaus siksi, että nyt kuvattavaksi on otettu kirjoitetun kielen lisäksi ”spontaanisti puhuttu kieli”. Tämä on radikaalein ero verrattuna aiempiin kielioppeihin, määritellään kirjan johdannossa. 

Kieliopin lukijoiden näkökulmasta radikaalina voi pitää myös lähtökohtaa, jonka mukaan kielioppi on deskriptiivinen, siis kuvaileva, eikä normatiivinen eli ohjaileva. Kieliopissa pyritään näyttämään kieli sellaisena, kuin se on, ei ideaalina eli jonkinlaisena ”hyvänä kielenä”, kuten se esimerkiksi kielioppaissa esitetään. 

Lähtökohta on kannatettava, mutta puhuttaessa kuvailevasta kieliopista saatetaan tahtomatta vahvistaa käsitystä kielestä oliona, josta on saatavissa ja annettavissa objektiivista, teorioista vapaata tietoa, ”kuvaus”. Isosta käy kuitenkin hyvin ilmi, kuinka liukas luikku ja arvaamaton olio kieli on, jos on olio ollenkaan. Kuvauskin on aina kommentti, erityisesti kun ”kuvataan” sellaisia abstraktioita kuin ”kieli”.

Iso ei rakennu minkään tietyn kielioppiteorian varaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kielioppi olisi teorioista vapaa tai että jotkut teoriat eivät olisi kieliopin tekijöiden mielestä toisia painavampia. Kieliopin kirjoittaminenkin on aina valintoja, valintoja ja valintoja. Näitä valintoja ohjaavat lukemattomat seikat: kirjoittajaporukan sisäiset toiveet, ulkoiset paineet ja odotukset, kieliopin kirjoittamisen mallit, kielentutkimuksen käytänteet, oletukset lukijoista, kirjoittajien mielihalut ja niin edelleen. 

En ole lukenut Isoa kannesta kanteen – kukapa olisi –, joten en nyt ryhdy arvioimaan sen yksityiskohtia. Selailulukemisen perusteella Iso on ylittämätön suomen kielen hakuteos ja käsikirja, hyvä oppi. Mutta mikä olisi seuraava radikaali suunta kieliopin-tekijöille? Yksi mahdollinen suunta voisi olla ”Yleiskielioppi”, siis Ison kirjoittaminen uudelleen yleiskielistä asiaproosaa normittavaksi kielioppaaksi. Mutta olisiko muita, tätäkin radikaalimpia suuntia? 

Kohti kirjoitusten kirjoa? 

Ison keskeinen kuvauskohde on kirjoitettu yleiskieli. Kirja on kattava kuvaus 1900-luvun jälkipuoliskolla käytetyn suomen kielen äänne-, muoto- ja lauseopillisista piirteistä, kuten johdannossa määritellään. Valtaosa esimerkeistä on aitoja, korpuksista poimittuja tekstilauseita ja muita lausumia. 

Kiinnostava kieliopintekijöiden valinta on se, että kielenkuvausta on laajennettu kirjoitetusta yleiskielestä ”spontaanisti puhuttuun kieleen, lähinnä yleiskieliseen keskusteluun”. Seuraava mahdollinen suunta voisi olla kirjoitetun kielen kirjo. Suomen kielen kuvaa saattaisivat mielenkiintoisesti täydentää esimerkit tekstiviesteistä, verkkokeskusteluista, muistilappusista, mainoksista, lomakkeista, graffiteista, musiikkivideoista, tietokonepeleistä, elintarvikepakkauksista, lasten kuvakirjoista ynnä muista sellaisista jokapäiväisistä teksteistä. Sattumanvaraisesti tällaisia esimerkkejä Isossakin on, mutta kokonaisuutena tekstien ja niiden ”kielioppien” kirjavuus on rajattu tämän opin ulkopuolelle, samoin verbaalisen aineksen suhde typografiaan, kuvitukseen ja muuhun sellaiseen ainekseen, jota yleensä onkin kielentutkimuksessa pidetty ”kielenulkoisena” tavarana. 

Ehkäpä seuraavassa kieliopissa voisi ottaa yhdeksi isoksi tavoitteeksi myös sen jatkumon tutkimisen, jota yhä yleisesti kuvataan abstrakteilla ääripäillä ”puhe” ja ”kirjoitus”. Sitäkin voisi pohtia, onko todellakin niin, kuten monesti erityisesti keskusteluntutkimuksessa annetaan ymmärtää, että vain puhe on dialogista kielenkäyttöä ja vuorovaikutusta, kirjoitus taas ei. Yksi kiinnostava näkökulma olisi yksilöiden ruumiillisuus ja ainutkertaisuus suhteessa kaikkivaltaiseen ”kieleen”.

Iso on jaettu kolmeen lukuun: Sanoihin, Rakenteisiin ja Ilmiöihin. Kirjan johdannon mukaan kieliopin teoriapohja on ”moniaineksinen”. Yksi iso teoreettinen malli Isossa on ehkä se, että lähtökohtana on ajatus kielestä rakenteina. Isossa lähdetään useimmiten muodoista eikä siitä, mitä muodoilla tai rakenteilla ilmaistaan, merkityksistä. Joissakin Ilmiöt-jakson osista tosin kielenkäytön funktiot on keskeinen lähtökohta. 

Isossa ei siis ole lähdetty sille tielle, mitä esimerkiksi systeemis-funktionaalisessa kieliteoriassa kuljetaan: luokittelemaan kielellisiä valintoja sen mukaan, millaisia eritasoisia ja moniulotteisia merkityksiä niillä kielenkäytössä eli teksteissä pystytään välittämään. Jatkossa olisikin kiinnostavaa lukea sellaista suomen kielioppia, joka olisi rakennettu merkityspainotteisemmin. Merkityskieliopin kirjoittaminen vaatisi luopumista monista fennistiikan perinteistä ja – ehkä jopa – luonnollistuneista kieli-, kulttuuri- ja yhteiskuntakäsityksistä. Toisaalta Ison voi nähdä välttämättömänä välivaiheena tai pitkänä harppauksena prosessissa, jossa tavoitteena on merkityslähtöinen kielenkuvaus. 

Lauseesta tekstiin 

Kieliopeissa kuvauksen lähtökohtana on tavanmukaisesti lause. Isossa lauseen ohella paljon painoa saavat sanat. Puhutun kielen käsittely tuo mukanaan sellaisia rakenteita kuin ”lausuma” ja ”vuoro”. 

Sanoille ja lauseille sekä lausumille ja vuoroille annetaan esimerkeissä kotekstiä aina sen verran, kuin puheena olevan teeman kannalta on tarpeen. Tyypillisimmillään kirjoitetun kielen esimerkit ovat virkkeen laajuisia, keskusteluesimerkit muutaman puheenvuoron pituisia. Isossa onkin tehty selvä rajaus: esimerkkeinä ei käytetä laajoja kirjoitus- tai keskustelukatkelmia, puhumattakaan kokonaisista teksteistä.

Rajaus on helppo ymmärtää, jos ajattelee sitä, kuinka iso Isosta olisikaan tullut, jos esimerkit olisivat kokonaisia tekstejä tai isoja tekstikatkelmia. Mutta tekstien rajaaminen aineiston ulkopuolelle ei ole vain tekninen kysymys, kaikkea muuta. Tällaisella rajauksella nimittäin vahvistetaan ajatusta, jonka mukaan kielioppi ei koske tekstuaalisia, koko tekstin (merkitys)rakenteen ilmiöitä. Niinpä esimerkiksi informaatiorakennetta ja tematiikkaa tarkastellaan Isossa lausetasolla, ei tekstitasolla eikä tekstin ja sen ympäristöjen (”kontekstien”) suhdetta pohtien. 

Kokonaisten tekstien rajaaminen aineiston ulkopuolelle näyttää johtaneen siihen, että tekstintutkimuksetkin on heitetty yli laidan, vaikka monissa niistä käsitellään sellaisia kysymyksiä, jotka ovat Isonkin kieliopin ydintä. Vaikea uskoa, että tekstilingvistiikalla ei ole mitään annettavaa kieliopintutkimukselle. 

Tekstien rajaaminen tarkastelun ulkopuolelle vaikuttaa myös siihen, miten kieliopissa otetaan kantaa sellaisiin käsitteisiin kuin tekstilaji ja konteksti – tai jätetään ottamatta kantaa. Isossa ei käydä aktiivisesti keskustelua sen ajatuksen kanssa, että kielioppi olisi osaltaan myös tekstilajioppia. Voisihan ajatella, että osa ”kieltä” on myös se, miten ihminen erilaisissa kielenkäyttötilanteissa tekee erilaisia lajivalintoja, ja että nämä lajivalinnat ovat osoitettavissa myös kieliopin kuvauksessa. 

Isosta käy hyvin ilmi, että keskusteluntutkimus ja tekstintutkimus eivät ole nyky-Suomessa itsestään selvä pari, vaikka tutkimussuuntausten nimityksistä voisi niin päätellä. Keskusteluntutkimuksessa keskitytään yksittäisten (”kieliopillisten”) piirteiden erilaisiin käyttöihin keskusteluissa, ei kokonaisiin keskusteluihin. Tekstintutkimuksissa keskitytään merkityslähtöisesti kokonaisiin teksteihin ja monenlaisiin (”kieliopillisiinkin”) valintoihin, joista teksti mahdollisine merkityksineen rakentuu. 

Ison lähdeluettelo valaisee hyvin sitä, millaisista teoriataustoista ja kielikäsityksistä Isossa ponnistetaan. Lähinnä Helsingin yliopistossa graduina ilmestyneet ja muut keskusteluntutkimukset ovat Ison keskeistä lähteistöä, tietenkin fennististen sana- ja lausetutkimusten ohella. Tekstintutkimuksia on lähteinä niukasti. Lähdeluettelossa ei ole esimerkiksi Pirjo Karvosen väitöskirjaa, jossa Karvonen tutkii monin paikoin hyvinkin innovatiivisesti kysymyksiä, joita käsitellään myös Isossa. Poissa ovat myös Jyrki Kalliokosken ja kumppaneiden tutkimusretket Tekstissä ja ideologiassa (1996) sekä Susanna Shoren systeemis-funktionaaliseen teoriaan perustuvat tutkimukset. Lähdeluettelossa ei ole myöskään sanastollis-kieliopillisten piirteiden analysointiin perustuvia Pauli Saukkosen tyyli- ja tekstilajitutkimuksia,  puhumattakaan kulttuurintutkijoiden tai yhteiskuntatieteilijöiden kielipainotteisista tutkimuksista. 

Nähtäväksi jää, miten Ison kritiikeissä ja jatkokeskusteluissa otetaan kantaa tämäntyyppisiin valintoihin. Pienenä ihmisenä ymmärrän kyllä hyvin, että isoinkin kirja on aina toisten samankokoisten ihmisten tekemä – ja äärellinen. 

Kirjoittaja on suomen kielen dosentti ja tekstintutkija. 

Lähde 

Hakulinen, Auli (päätoimittaja) & Maria Vilkuna & Riitta Korhonen & Vesa Koivisto & Tarja Riitta Heinonen & Irja Alho 2004: Iso suomen kielioppi. Helsinki: SKS.