Onko maailma sana?

Urpo Kovala

Kielifilosofi J. L Austin ennusti 1950-luvulla, että tällä vuosisadalla syntyisi eri tieteenalojen edustajien yhteistyön tuloksena laaja ja monitieteinen ”kielen tiede” (”true and comprehensive science of language”). Kuinkas kävikään, kiinnostus kielen ja laajemmin ilmaisun tasoon onkin lisääntyvässä määrin yhdistänyt monia kulttuuria tutkivia tieteenaloja. Oikeastaan voisi jopa sanoa, että niin sanotun kielellisen käänteen seurauksena syntyi löyhässä muodossa austinilainen kielen tiede. Sen keskeisiä ajatuksia ovat olleet kielen tuottavuus jäljittelyn sijaan, tiedon ja ilmaisutavan yhteenkietoutuminen (ns. diskurssissa) sekä kontekstuaalisuuden korostuminen muodon ja kontekstivapaan olemuksen tai merkityksen kustannuksella.  

Mutta samaan aikaan on syntynyt myös toiseen suuntaan vetäviä näkemyksiä. Ensinnäkin kulttuurisen käänteen jälkeisiä ihmistieteitä on tunnetusti arvosteltu voimakkaasti konstruktionististen lähtökohtien ja samalla kielen aseman ylikorostumisesta. Monilla aloilla on viime aikoina ehdotettu luonnon ja kulttuurin sekä luonnon- ja ihmistieteiden suhteiden uudelleenarviointia, toistaiseksi tosin melko rautalankapitoisin mallein, mikä ei ole edistänyt siltojen rakentamista kulttuurien välisten kuilujen yli.

Lisäksi 1990-luvun loppupuolelta alkaen on kielen korostunutta asemaa kulttuurin tutkimuksessa kritisoitu multimodaalisen viestinnän nousun yhteydessä. Tästä lähtökohdasta Mikko Lehtonen käsittelee tämän numeron artikkelissaan ruumiillisuuden ja kielen suhteita. Tai oikeammin kysymys ei ole kielen ylikorostumisen vaan reduktionistisen ja idealistisen kielen käsitteen kritiikistä. Joka tapauksessa huomio on osin siirtymässä kielestä muihin ilmaisuresursseihin ja resurssien vuorovaikutukseen. 

Suuri osa kielen merkitystä koskevista keskusteluista, jotka näihin teemoihin liittyvät, näyttävät kuitenkin jäävän melko sotkuisiksi ja hedelmättömiksi. Ehkä tärkein syy tähän on itse asiassa ollut, että ”kieli” voi näissä keskusteluissa tarkoittaa milloin mitäkin, ilman että käsitteen käyttötapaa koettaisiin tarpeelliseksi selvittää. Toistuvasti näkee argumentteja, joiden mukaan joko kaikki on kieltä tai sitten mikään ei ole ”vain” kieltä. Kategoriset määreet eivät ole sattumaa vaan kuuluvat keskustelujen logiikkaan.  

Kaikkihan tietävät mitä kieli on – sana on niin arkisen selkeä, että sitä ei tarvitse määritellä. Silti, ja siksi, kielikäsitykset, joihin keskusteluissa nojataan, ovat tietynlaisia. Keskustelut tuntuvat esimerkiksi pyörivän sitkeästi kieli-konteksti -akselilla. Kielitieteelle kontekstuaalisuus ja kulttuurinen tulkinta ovat edelleen ongelmallisia kysymyksiä, kuten Pekka Pälli tämän numeron artikkelissaan toteaa. Ongelman ytimessä on se oivallus, että funktionaalinen merkityksen tulkinta vie väistämättä kielellisen rakenteen ulkopuolelle, yhteiskuntaan, sosiaaliseen toimintaan ja kulttuuriin, kuten Vesa Heikkinen numeromme kolumnissa huomauttaa. Vastaavia keskusteluja käytiin 1990-luvulla esimerkiksi kirjallisuustieteessä ja yhteiskuntatieteissä. Ongelmana kaikilla kieltä ja tekstejä tutkivilla aloilla on ollut, että jos kontekstuaalisuus myönnetään, vaarana on kulkeutua Stanley Fishin kuvaamaa ’kontekstualismin katua’ pitkin seudulle, jolla oman tieteenalan identiteetti on tai näyttäisi olevan vaarassa kadota.  

Vaikka tutkimuksessa on hahmoteltu jo runsaastikin kontekstuaalisia kielen malleja, on selvästi hyvin vaikeaa päästä eroon yksinkertaisista kielen ja kontekstin dikotomiaan perustuvista ajatusmalleista. Arkikäsitteistä ei tutkimuskaan pääse eroon eikä sen toisaalta tarvitsekaan päästä. Niillä on kuitenkin vaikutuksensa, jotka ovat usein piileviä. Tästä seuraa, että vaikkapa syntestesian ja multimodaalisuuden korostamisessakin on helppo mennä siihen että ”kieli” käsitetään edelleen suhteellisen kapeasti ja ei-kontekstuaalisesti ja päädytään korostamaan muiden kuin kielellisten esitystapojen ja resurssien merkitystä ihmisen toiminnassa ja olemisen tavassa. Toisin sanoen käsitteen arkimerkitykset saattavat jatkaa vaikutustaan myös uusien näkökulmien sisällä.  

Kielikeskustelun pattitilanteet näyttäisivätkin siis osin johtuvan juuri arkikäsitteiden vaikutuksesta, osin tieteenalojen itseymmärryksen ja itsepuolustuksen tavoitteista. Lisäksi taustalla näyttäisi olevan se, että sekä kontekstuaalisuutta että kielen merkitystä on useimmiten tutkittu vain yhdellä tasolla, usein joko ontologisella, epistemologisella tai tieteenalaspesifillä tasolla, joka on sitten yleistetty kattamaan kaikki muutkin tasot. Samoin kieltä on välttämätöntä tarkastella toimintana, mutta sitä on mahdollista ja usein hyödyllistä hahmottaa esimerkiksi systeeminä. Myös kielen tason tarkastelun merkitys suhteessa muihin merkitysjärjestelmiin ja suhteessa muihin kulttuurin ulottuvuuksiin vaihtelee, sen roolin suhteen ei ole hyvä vetää tiukkoja sääntöjä.  

Vaikka käsitykset kielen luonteesta ja sen roolista kulttuurissa näyttävätkin olevan hiljalleen muuttumassa, moninäkökulmaisuus on edelleenkin syytä säilyttää kun tutkitaan kieltä ja kulttuuria, samoin tuntuma tieteenalojen perinteiden ja lähestymistapojen tarjoamiin näkökulmiin. 

Maailma ei ole vain sana, mutta on se myös sana. Kieltä kannattaa tutkia, ja nimenomaan muidenkin kuin kielentutkijoiden. Yhtenäistä kielen tiedettä tuskin syntyy, mutta toivottavasti nykyistä luontevampi ja hedelmällisempi keskusteluyhteys kieltä eri näkökulmista tutkivien tai sivuavien tieteenalojen välille. 

PS. Kulttuurintutkimus-lehden toimituksen kokoonpano muuttuu. Seuraavasta numerosta 3/2005 alkaen päätoimittajina ovat Olli Löytty ja Tuija Saresma. Toimituskunta puolestaan sekä laajenee että uudistuu. Toimittajina jatkavat Kimmo Jokinen, Riitta Koikkalainen, Eeva Peltonen ja Susanna Paasonen. Uudet toimittajat ovat Anna Byckling, Toni Lahtinen, Sanna Rojola ja Johanna Uotinen. Menestystä ja työniloa uudelle toimitukselle!

Eeva Peltonen & Urpo Kovala

 

  

Seuraava sivu Sisällysluetteloon Muut lehdet

Etusivulle