Sana hämmentää historiankirjoitusta

Eeva Peltonen 

Meidän historiankirjoituksemme täytyy muuttua”, totesi Elina Sana painokkaasti joitakin päiviä ennen Luovutetut – Suomen ihmisluovutukset Gestapolle -kirjansa ilmestymistä julkaistussa haastattelussaan (HS 1.11.03, D3). Harva tohtori- ja professoritason historiantutkija on rohjennut ennakoida minkään teoksensa vaikutuksia näin dramaattisiksi. Tätä tekijän asennetta on useammissakin kirjaa koskevissa suomalaisissa kommentaareissa kummeksuttu, samoin yhteiskuntatieteiden maisteri, humanististen tieteiden kandidaatti Sanan ’epätutkijamaista’ tapaa lähteä hämmentämään historiankirjoitusta julkisuuden kautta. 

On ennenaikaista arvioida, mitä vaikutuksia Sanan kirjalla on historiankirjoitukseen, onhan kulunut vasta pari kuukautta sen ilmestymisestä. Varsin paljon kirja on jo kuitenkin ehtinyt panna liikkeelle. Toimittaja Unto Hämäläisen tekemä haastattelu julkaistiin myös Helsingin Sanomien englanninkielisellä verkkosivulla. Jo sen julkaisemispäivänä ulkomaiset toimittajat kiinnostuivat asiasta ja Sanalle alkoi sadella haastattelu- ja kommentointipyyntöjä. Kuukauden kuluttua mainitusta haastattelusta Sanan kirjasta oli Hämäläisen ”varovaisen arvion” mukaan julkaistu ainakin toistasataa juttua kansainvälisessä lehdistössä, suurilla televisiokanavilla ja radiossa (HS 30.11.03, D7). Runsaat pari viikkoa haastattelusta Suomen tasavallan presidentti sai natsien rikoksia tutkivalta Wiesenthal-keskukselta kirjeen, jossa vaadittiin täydellistä selvitystä toisen maailmansodan aikana Suomesta Saksaan tapahtuneista ulkomaalaisten luovutuksesta. Tämän jälkeen Sanan kirja ollut tiheästi esillä myös suomalaisessa mediassa. Kaikkia teos ei ole miellyttänyt, ovathan luovutukset ’arka’ asia. Julkisissa puheenvuoroissa epämieltymystä on ilmaistu hillitymmin, kyseenalaistaen milloin Sanan esittämien asioiden ’uutuus’, milloin kirjan luotettavuus tai arvo tutkimuksena. Netin keskustelupalstoilla on kuulemma esiintynyt ”raivokkaita kirouksiakin”, kuten otaksuttavasti myös vielä yksityisemmissä kommentointiyhteyksissä.   

Hämäläinen ounasteli haastattelussaan, että kirja tulee kenties viiltämään pahan särön suomalaisten jatkosotakuvaan, joka on ollut hänen mukaansa myönteinen. ”Pieni kansakunta selvisi hengissä kahden diktatuurin sodassa liittoutumalla 1941 Saksan kanssa ja tekemällä 1944 erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa. Maa säästyi miehitykseltä ja pystyi tarjoamaan turvan omille kansalaisilleen ja jopa torjumaan Saksan aikeet tuhota Suomen juutalaiset.” Osassa kirjaa kommentoivia puheenvuoroja on ollut nähtävissä pyrkimys puolustaa tätä sankarillista mielikuvaa vetoamalla esimerkiksi siihen, että vastaavaan tapaan, ennen muuta omia kansalaisia suojellen, toimittiin kaikissa sotaa käyvissä maissa. Kirjan eri puolilla maailmaa saama huomio on saattanut jotkut arvioitsijoista huolestumaan  myös Suomen kansainvälisestä maineesta.  Sitä koskevissa nettikeskusteluissakin on otaksuttavasti ollut kyse paljolti samoista asioista. Kirjan vastaanotto suomalaisessa mediassa ja mikseivät siitä käydyt nettikeskustelutkin saattaisivat tarjota jollekin kulttuurintutkijalle kiinnostavan aineiston tutkia viime sotia koskevia mielikuvia ja mielteitä, joita lienee useammanlaisia. Siinä missä jotkut pyrkivät vaalimaan sankarillista sodankuvaa, toiset kaipaavat säröjä tai ainakin monivivahteisempaa kuvaa sodasta. 

Sanan kirja näyttää käynnistäneen keskustelua paitsi jatkosodan ajasta, myös sotien jälkeisistä, osin niitä edeltävistäkin vuosikymmenistä. Jo Wiesenthal-keskukselta tulleen kirjeen uutisoinnin yhteydessä vedottiin siihen, kuinka tärkeää olisi tutkia myös sodan jälkeen Suomesta Neuvostoliittoon tehtyjä luovutuksia, joista moniin liittyy inhimilliseltä kannalta yhtä pahoja tragedioita kuin sodanaikaisiinkin luovutuksiin (vrt. HS 20.11., A8). Sanan kirjan saaman julkisuuden vanavedessä on nostettu esiin useampiakin jo aiemmin tehtyjä Suomen ulkomaalais- sekä pakolais- ja ulkomaalaispolitiikan historiaan liittyviä, vähemmän tunnettuja tutkimuksia. Vuosiin emme ole saaneet lukea ja kuulla yhtä paljon sotien jälkeisinä vuosina luovutetuista neuvostoliittolaisista sotavangeista ja inkeriläisistä siviileistä tai useamman vuosikymmenen aikana palautetuista rajaloikkareista.   

Myös keskusteluun sodan kokeneiden mahdollisista sotatraumoista Elina Sanan teos näyttäisi avaavan uusia näkökulmia. Ennen kirjansa ilmestymistä antamassaan haastattelussa Sana paljasti henkilökohtaiset motiivinsa lähteä tutkimaan luovutettuja. Hän arvelee isänsä, joka oli ollut saksalaisten joukkojen tulkkina Pohjois-Suomessa, tienneen jotain pakolaisten luovutuksesta saksalaisille ja kärsineen ehkä osaksi tästäkin syystä koko lopun elämänsä sotaan liittyvää ahdistusta. Hän ounastelee, että vastaavantyyppistä taakkaa ovat kenties kantaneet monet sadat muutkin suomalaiset, jotka joutuivat todistamaan eettisesti arveluttavina pitämiään tekoja ja päätöksiä, mutta kokivat, etteivät voineet niissä oloissa tehdä mitään eivätkä ehkä edes kertoa kenellekään näkemästään. Suurin osa tämäntapaisia tilanteita todistamaan joutuneista suomalaisista lienee kuollut, mutta jotkut heidän jälkeläisistään saattavat rohkaistua pohtimaan vanhempiensa tai isovanhempiensa sodan aikana kokemia ahdistavia tilanteita ja niistä juontuneita sotavammoja toisella tavalla kuin aiemmin. 

On Luovutetut toki herättänyt keskustelua myös niiden viranomaisten syyllisyydestä, jotka tekivät luovutuspäätöksiä. Mahdollisiin sotarikoksiin syyllistyneiden vastuuseen saattamista edellytettiin myös Wiesenthal-keskuksesta tulleessa kirjeessä. On arvioitu, että varsinaisia vastuullisia ei ole enää elävien kirjoissa oikeuteen saatettavissa. Joitain avunantajia kenties olisi, mutta hekin lienevät niin ikääntyneitä, että syytteen nostaminen olisi inhimilliseltä kannalta arveluttavaa. Miten painokkaasti saksalaiset vaativat luovutuksia? Kokivatko luovutuspäätösten tekijät toimivansa pakkotilanteessa? Olisiko mahdollisista vaatimuksista voitu kieltäytyä?  Esimerkiksi tällaisista kysymyksistä tullaan epäilemättä keskustelemaan vielä paljon paitsi Sanan kirjan, myös sen käynnistämien selvitysten pohjalta. Lopullista selvyyttä tai ’totuutta’ niistä ei liene perusteellisillakaan selvityksillä saavutettavissa. Tärkeää on kuitenkin se, että nyt, kun kohta tulee kuluneeksi kuusikymmentä vuotta jatkosodan loppumisesta on jo  ’varaa’ todeta, että pyrkimys suojata omia kansalaisia saksalaisten vaatimuksia vastaan vierasmaalaisia luovuttamalla edusti itse asiassa ”säälimätöntä peliä ihmisoikeuksilla” (vrt. Max Jakobson, HS 11.11.03, C5). 

Seuraava sivu Sisällysluetteloon Muut lehdet

Etusivulle