 |
|
|
|
PERFORMATIIVISUUS OMAELÄMÄKERROISSA
Työryhmä kokoontuu vain perjantaina, salissa Ag C201 Keräsin vuonna 2000 naistenlehdessä olleella kirjoituskehotuksella omaelämäkerrallisia tarinoita työuupumuksesta (48kpl). Kiinnostukseni on, millaisia ”työn”, itseyden ja sukupuolen toistamisen ja toisin toistamisen malleja työuupumuksen kerronta tuottaa. Erityinen tutkimuskysymykseni on luottamuksen rakentuminen (performatiivisesti) työuupumuksen kontekstissa (liittyen Akatemian projektiin, jossa tutkitaan luottamuksen rakentumista työelämässä). Monet yhteiskunnalliset prosessit, identiteetit ja olemassaolon muodot tulevat oleviksi vasta toistettavuutensa kautta. Toistamisen pakko on kulttuuriamme keskeisesti määräävää. Toistojen tarve on myös merkki siitä, että on olemassa riski, etteivät toistot tulisikaan tyydyttävästi toteutettua, vaan suorastaan romuttaisivat samaisissa toistoissa tuotetun voiman ’institutionalisoida’ toiston kohde. (Butler: Imitation and Gender Insubordination, p. 315). Työssä jaksaminen edellyttää ”näyttöjä”, performansseja. Yksilön suhde näihin näyttöihin on sekä pakotettua, toistavaa, että täynnä riskejä, riippuvuutta ja haavoittuvuutta (esim. pelko siitä, että työkykyisyyden performointi ei jostain syystä onnistuisikaan). Butlerin mukaan performansseissa ja performatiivin kaltaisissa toistojen pakoissa luodaan identiteettiä, mutta millaiseksi toimijuus tuossa identiteetissä muodostuu? Muiden muassa toimijuuden sivuttamisesta Butleria on kritisoitu (ks. esim. Lois McNay Vikki Bellin 1999 toimittamassa teoksessa Performativity & Belonging). Olen kiinnostunut siitä, millaista toimintaa työuupumuksen tila sallii, onko siitä tilasta paluuta takaisin pystyvään ja kykenevään työntekijyyteen? Judith Butler pohtii Excitable Speech kirjan viimeisessä luvussa toiston ja toistojen sosiaalisia ulottuvuuksia lähinnä Bourdieun (ja Derridan) kirjoitusten kautta. Ajattelen Bourdieun ja Butlerin tapaan samansuuntaisesti, että rakenteelliset prosessit ovat ruumiillisia prosesseja. Bourdieu puhuu kirjassaan, Language and Symbolic Power, käytännöllisistä modaalisuuksista. Modaalisuus kuvaa tapaa olla olemassa ja toimia, toiminnan vahvuusastetta, jolla on tilalliset ja ajalliset ulottuvuutensa. Käytännölliset modaalisuudet ovat voimakkaita ja niitä on vaikea vastustaa juuri siksi, että ne ovat hiljaisia, salakavalia, hellittämättömiä ja vihjailevia (siis ruumiillisia). Käytännöllisinä modaalisuuksina on pidetty osaamista, kykenemistä, haluamista ja täytymistä. Näiden varaan rakentuu myös työelämä - työuupumus määrittyy taas osaamattomuuden, kykenemättömyyden, haluamattomuuden ja pelkojen modaalisuuksien kautta. Työuupumuksen tilassa toimijuus, ainakin itseohjautuva ja suoriutuva toimijuus, kyseenalaistuu. (Työuupumuksen modaalisuuden analyysi perustuu artikkeliini: Kaskisaari, Marja (2004) Työstä uupunut: kärsimyksen modaalisuus. Teoksessa Jokinen, Eeva & Kaskisaari, Marja & Husso, Marita (toim.) Ruumis töihin! Käsite ja käytäntö. Vastapaino: Tampere.) Omaelämäkerroissa työuupumus tulee kerrotuksi jonain sellaisena, joka rikkoo käytännöllisiä modaalisuuksia, toisin sanoen rikkoo arkista toistettavuutta ja asioista suoriutumista. Omaelämäkerroissa työuupumus on arkista hitautta, taipumista tai kärsimystä. Se on jotain sellaista, jolle ei ole sanoja, joka toteutuu hiljaisuuksien ja/tai sensuroinnin kautta. Tulen tämän vuoden loppuun mennessä haastattelemaan tutkimussihteerin Sanna Rikalan kanssa samaisia vuonna 2000 uupumuksesta kirjoittaneita siitä, miten he ovat ’selviytyneet’ työuupumuksesta, työhön liittyvistä ”riippuvuuksista” (riippuvuussuhteista), ja onko ”luottamussuhteilla” jotain tekemistä selviytymisen kansa. Luottamuksen teoriassa luottamus on usein liitetty kausaalisesti sosiaaliseen pääomaan - tarvitsemme luottamusta toisiin ihmisiin, koska emme itse pysty huolehtimaan kaikesta -(yksinkertaistettuna luottamus luo sosiaalista pääomaa ja päin vastoin). Toisin kuin valtavirta luottamusteoria, haluan kuitenkin säilyttää luottamuksen käsitteellisenä, yhteiskunnan rakenteita tai rakenteellisia ehtoja kuvaavana käsitteenä. Luottamusta ei siis voi redusoida pelkäksi kahden ihmisen väliseksi tunteeksi – vaikka se todentuu ja tehdään todeksi arkisissa käytännöissä. Luottamus on yhteydessä riippuvuuteen, heikkouksiin ja haavoittavuuteen ruumiillisella tasolla, se on pikemminkin rakenteita tuottava prosessi kuin pelkkä tunne. On esitetty, että arkinen huolehtiminen on luottamuksen ”malli”, se miten se tehdään todeksi (Annette Baier 1986 ja Selma Sevenhjuisen 1998). Onkin kyse eräänlaisesta ”luottamus-huolehtimisesta”, joka rakentuu toistoista, pakoista, luotamme, koska on pakko ja riippuvuuksista, luotamme, koska olemme riippuvaisia. Asioista huolehtiminen tai asioiden jättäminen toisten huoleksi on performatiivinen teko, huoli tuottaa kohteensa. Vilma Hännien (2004) kirjassa Arki satuttaa taas yhdistää huolen masennuksesta kertomiseen. Tässä paperissa pohdin siis luottamuksen teoriaa performatiivisuuden näkökulmasta. Ja mietin, miten luottamuksen voi kääntää empiirisen tutkimuksen kysymykseksi. Huoli ja huolenpito esimerkiksi ammattitunnosta tulee olemaan haastattelujen keskeistä sisältöä. Missä mielessä sitten luottamuksen mureneminen ja sen uudelleenrakentuminen ovat keskeisessä asemassa työuupumuksesta selviämiselle? Miten paljon luottamuksessa on kyse juuri ”luottavaisuudesta” toistojen jatkuvuuteen, esimerkiksi siihen, että tietty (ruumiillinen) työkyky säilyy? Teoreettisella tasolla kysyn, millä tavoin luottamus ”yleistyy” yksilön omaelämäkerrassa ja koko aineistossa eli miten luottamusta ylläpidetään ja miten se alkaa tuottaa itse itseään? Mutta miten kysyä haastateltavilta jotain sellaista minkä olettaa olevan performatiivista?
Yhteystiedot: 2. Mari Mäkiranta: Identiteetin rakentuminen taideopiskelijanaisten valokuvallisissa omaelämäkerroissa Tutkimusaineistoni koostuu Pohjois-Suomessa opiskelevien, vuosina 1975—1980 syntyneiden taideopiskelijanaisten omaelämäkerrallisista valokuvista ja haastatteluista. Olen pyytänyt naisia kokoamaan tai valokuvaamaan valokuvia aiheen ”Minä” pohjalta. Tämän jälkeen olen haastatellut taideopiskelijoita käyttämällä valokuvia haastatteluiden kulmakivinä. Haastatteluiden fokuksessa ovat naisten itselleen ja elämälleen antamat merkitykset. Olen kiinnostunut siitä, millaisia identiteettikategorioita valokuvallisissa omaelämäkerroissa tuotetaan. Miten kertoja liikkuu menneisyyden (tytön) ja nykyisyyden (naisen) rajapintoihin sidotuissa asemissa? Kertomuksista ja valokuvista esiin nostamani identiteettikategoriat ovat ”Prinsessa ja poikatyttö”, ”Lähiölapsi”, ”Keskiverto periaatteessa”, ”Isän tyttö” ja ”Vanhapiika”. Näiden identiteettikategorioiden kautta teen näkyväksi sitä diskursiivista kenttää, jossa naiset sukupuolisina ja ruumiillisina subjekteina merkityksellistävät, rakentavat ja purkavat käsityksiään itsestään. Naistutkimuspäivien alustuksessa puhun tarkemmin identiteettikategoriasta ”Keskiverto periaatteessa”, jossa taideopiskelija valokuvallisen omakuvan tekniikkaa hyödyntäen jäsentää omaa ruumiinkuvaansa eri kulttuuristen naiskuvien ristivalotuksessa. Taideopiskelijan pyrkimyksenä on tuottaa valokuvallisia omakuvia konventionaalisia kulttuurisia naiskuvia hyväksikäyttäen, vastustaen ja horjuttaen.
Yhteystiedot: Sivu päivitetty 15.11.2004 |