Ajankohtaista

Väitös: Väitös Pehkonen: Lääke voimistelun aiheuttamaan ...



VÄITÖS la 19.2.2000 klo 12
Liikuntatieteiden rakennuksessa, sali L304



Lääke voimistelun aiheuttamaan pelkoon ja ahdistukseen: Innostava opettaja
auttaa jokaista kehittymään

Voimistelun tärkeyttä koululiikunnassa voidaan perustella alaluokilla
liikehallinnan ja yläluokilla kunnon kehittymisen kannalta. Tämä tieto ja
opetussuunnitelmien kehittäminen eivät ole kuitenkaan vähentäneet
voimistelun epäsuosiota oppilaiden ja opettajien keskuudessa. Mikä siis
neuvoksi?

- Positiiviset elämykset ja kokemukset ovat tärkeitä mm. motivaation
kannalta. Voimistelutunteja eivät kuitenkaan koe miellyttäviksi ne, jotka
olivat taidoiltaan hyviä, vaan ne, jotka kehittyvät. Nämä oppilaat myös
tunnistavat oman kehittymisensä ja kokevat oppineensa tunnilla.
Tällaisessa tilanteessa positiiviset kokemukset kiinnittyvät taitojen
oppimiseen, mikä vahvistaa liikunnallisen elämäntavan omaksumista enemmän
kuin keinotekoiset elämykset, voimistelun oppimisesta ja opettamisesta
väittelevä Mikko Pehkonen sanoo.

- Aiemmin on todettu haasteen ja pätevyyden olevan hyvin tasapainossa
nuorten omissa peleissä ja urheilussa, mutta nuorisourheilussa ja
koululiikunnassa tasapaino kallistuu ahdistuksen puolelle. Pelkäämisen ja
taitojen kehittymisen välinen käänteinen yhteys on osoitus tämän
ahdistuksen merkityksestä, mutta samalla myös opettajan heikosta kyvystä
eriyttää opetustaan kaikille oppilaille sopivaksi.

Koululiikunnan taitotutkimuksesta 1980-luvun alussa saadut tulokset
koululaisten telinevoimistelutaidoista ovat olleet apuna peruskoulun
liikunnanopetuksen kehittämisessä. Kunta- ja koulukohtaiset
opetussuunnitelmat näyttävätkin nykyisin olevan oppilaiden kykyihin ja
mahdollisuuksiin sopivia. Opetussuunnitelman lähtökohdaksi voitaisiin
Pehkosen mielestä kuitenkin ottaa kunkin oppilaan ominaisuuksien
kehittäminen liikunnan lajitaitojen sijasta.

Kolmivuotinen seuruututkimus eteni neljän vaiheen kautta. Ensin
selvitettiin koululaisten telinevoimistelutaitojen tasoa ja kehit-tymistä.
Tämän jäl-keen tarkastelun painopis-teenä olivat taitojen yhteydet
-liikuntakykyisyyteen. Kolmanneksi kuvailtiin määrällisten muuttujien
avulla taitojen opetustapahtumaa ja selvite-ttiin sen yhteyksiä
oppimi-seen. Lopuksi pyrittiin löytämään opetus-tapahtu-masta taitojen
oppi-mista selittäviä tekijöitä.

Pojilla ja tytöillä on eroa

Tytöt ovat poikia parempia tasapainoa ja notkeutta vaativissa
voimisteluteh-tävissä, kun taas pojat ovat parempia ponnistusvoimaa ja
yläraa-jojen lihasvoimakkuutta vaativissa liikkeissä. Tytöillä taitojen
kehityksen tärkeimmät vuodet ajoittuivat ala-asteen ensimmäisiin luokkiin.
Poikien taitokehi-tys kiihtyi yläasteen lopussa otaksuttavasti murrosiän-
muu-tosten aiheuttaman lihasvoimakkuuden lisääntymisen seu-rauksena.

Telinevoimistelun sisältöjä voidaan painottaa eri tavalla tytöille ja
pojille. Alaluokilla tytöillä painopisteen tulisi olla suhteellista
lihasvoimakkuutta vaativissa liikkeissä ja yläluokilla notkeusliikkeissä.
Poikien opetuksessa tilanteen tulisi olla päinvastainen. Laadullisesti
heikko harjoittelu oli enemmän haitaksi pojille kuin tytöille, ja oli
pojilla kohtalokkaampaa ylä- kuin ala-asteella.

Ala-asteen opettajilla suuri vastuu

Voimistelutaitojen oppimisen herkkyyskauden ajoittuminen erityisesti
tytöillä ensimmäisiin kouluvuosiin asettaa suuria vaatimuksia peruskoulun
luokanopettajien koulutukselle. Taitojen opettamisen didaktisten
periaat-teiden tulisi sisältyä heidän perusopintoihinsa. Toisaalta, koska
isommissa kouluissa liikunnan aineopetta-jat voivat toimia myös
ala-asteella, täytyisi heidän- koulutuksessaan paneutua myös pienten
lasten taito-opetuk-sen erityiskysymyk-siin. Myös telinevoimistelun
opetustuntimäärän väheneminen siirryttäessä ala-asteelta yläasteelle
korostaa ala-asteen liikunnanopetuksen tärkeyttä liikuntakykyisyyden
kehityksessä.

Peruskoulun ala- ja yläasteen hallinnollisen rajan poistuminen asettaa
koko opettajankoulutuksen aseman pohdittavaksi. Luokanopettajien
vahvuutena voidaan pitää herkkyyttä oppilaiden ominaisuuksien
havaitsemiseen, kun taas liikunnanopettajilla on vahva liikeopillinen
hallinta. Opettajien liikkuvuus ja joustava käyttö eri luokka-asteilla
edellyttäisi nykyistä laajempia mahdollisuuksia liikuntapedagogiikan 35
opintoviikon opintojen suorittamiseen ja peruskoulun kaikki luokka-asteet
käsittävään, monivuotiseen opetusharjoitteluun.

Kehon rakennemuutosten ja niiden vaikutusten ajoittuminen ala- ja
yläasteen saumakohtaan asettaa vaatimuksia opetuksen jatkuvuudelle. Tämä
voisi toteutua joko niin, että ala-asteen liikuntaan erikoistunut
luokanopettaja voisi seurata oppilasryhmäänsä yläasteelle tai niin, että
liikunnan aineenopettaja aloittaisi jo ala-asteen viimeisiltä luokilta.

Yksilöllisempään ydinaineksen opetukseen

1980-luvun loppupuolella koulun liikunnanopetuksessa oli vallalla
perinteinen opettajajohtoinen työskentelytapa, johon kuului ketju: näytä,
selitä, harjoituta, korjaa virheitä.Tutkimuksen tulokset antavat kuitenkin
viitteitä toisentyyppisen lähestymistavan merkityksestä. Tärkein oppimisen
tae on sen mukaan kunkin oppilaan kykyjä vastaavien oppimistehtävien
tarjoaminen. Oppilaille on annettava aikaa opetettavan asian tiedolliseen
käsittelyyn; opettaminen ei saa nousta oppimista tärkeämmäksi.

Tutkimuksessa todettu voimistelutaitojen matala taso osoittanee
har-joituksen puutetta. Pintapuolisesti opitut voimistelutaidot myös
taantuvat helposti lomien aikana ja muita liikuntamuotoja opetellessa.
Mikäli taitojen säilymistä halutaan edistää, tulisi opetuksessa keskittyä
tiettyyn ydinainekseen, jossa taitotaso saataisiin karkeakoordinaation
tasoa korkeammaksi. Opetustilanteessa olisi myöskin keskityttävä
sellaisiin opetusjärjestelyihin ja moti-vointimenettelyihin, joilla
liiketoistojen määrää voidaan nos-taa.

Vaikeustasoltaan optimaaliset tehtävät merkitsevät laadullisesti hyviä
liiketoistoja, mikä on oppimisen kannalta määrääkin tärkeämpää. Oppilaat,
jotka kehittyvät taidoissaan, kokevat myös muita useammin voimistelutunnit
miellyttäviksi. Näin positiiviset kokemukset kiinnittyvät taitojen
oppimiseen.

Pienissä oppilasryhmissä opettaja saa aikaan hyviä tuloksia oppilaille
annettavan palautteen avulla. Parhaan hyödyn palautteesta saivat kuitenkin
taitotasoltaan hyvät oppilaat.

Lähtötasoltaan heikot oppilaat hyötyvät siitä, että opettaja käyttää aikaa
järjestelyihin. Nämä järjestelyt voivat olla oppilaiden eriyttämistä
taitotason mukaisiin ryhmiin ja erilaisten liikekehittelyyn liittyvien
telineiden ja välineiden siirtelyä. Taidoiltaan heikkojen oppilaiden
opetuksessa opettajan on oltava aktiivinen toimija. Pelkkä oppilaiden
suoritusten tarkkailu ei riitä.

Opettaja käyttää palautteen antamiseen yli puolet tunnista, mutta oppilas
saa sitä vajaan minuutin. Tämä johtunee paitsi opetusryhmien suuruudesta
myös siitä, että opettaja antaa palautetta lähinnä yksittäisille
oppilaille.Opettaja voisi kohdistaa palautetta enemmän koko luokalle tai
oppilasryhmälle. Todennäköisesti palautteen laadulla on kuitenkin määrää
suurempi merkitys taitojen edistämisessä.

Tulosten perusteella näyttää siltä, että tiukka asiantuntijuus ei
olisikaan koululiikunnassa niin tärkeää kuin opettajan innostuneisuus.
Oppilaalle on tärkeintä, että hänen suorituksensa huomataan ja sitä
kommentoidaan. Asiantuntijatyyppinen palaute on myös usein luonteeltaan
virheisiin puuttumista, joka saattaa sopia paremmin urheiluvalmennukseen.

Oppilaan omatoimisuus näkyy tarjottujen tehtävien työstämisessä, mikä
korostaa taidon oppimisen tiedollista ohjausta. Tämä ei tarkoita sitä,
että opettaja olisi opetusprosessissa tarpeeton, tai että hänen
asiantuntemuksellaan ei olisi merkitystä. Opettajan pätevyyttä voidaan
arvioida paitsi liikeopillisella hallinnalla myös oppilaan tuntemuksella.
Tällainen yhdistelmä takaa opetuksen yksilöllisyyden ja jatkuvuuden.

Lisätietoja: lehtori Mikko Pehkonen, puh. (t) (016) 341 2415, NMT 0400
161628, fax (t) 016) (341 2401, sähköposti: mailto:mikko.pehkonen@urova.fi
Tiedottaja Tarja Timonen, puh. (014) 260 1043, 050 313 0401,
mailto:ttimonen@admiral.jyu.fi
Väittelijän kuvan saa sähköisenä yliopiston viestinnästä,
mailto:tiedotus@jyu.fi

LitL Mikko Pehkosen liikuntapedagogiikan väitöskirja Liikuntataitojen
oppiminen ja opettaminen. Telinevoimistelutaidot ja peruskoulun
liikunnanopetus esitetään tarkastettavaksi 19.2.2000 Jyväskylän yliopiston
liikunta- ja terveystieteiden tiedekunnassa. Vastaväittäjinä ovat
professori emeritus Väinö Kolehmainen ja professori Timo Ahonen sekä
kustoksena professori emeritus Risto Telama.

Pehkonen, Mikko. Liikuntataitojen oppiminen ja opettaminen.
Telinevoimistelutaidot ja peruskoulun liikunnanopetus.
Teos on julkaistu sarjassa Liikuntakasvatuksen julkaisuja numerona 2, 323
s., Jyväskylä 1999, ISSN: 1456-4092, ISBN: 951-39-0595-0. Sitä saa
Jyväskylän yliopiston Liikuntakasvatuksen laitokselta, puh. (014) 2602135,
2602114, fax (014) 2602101.

Mikko Pehkonen on tullut ylioppilaaksi Kemin Lyseosta 1972, valmistunut
kasvatustieteiden maisteriksi 1981 ja liikuntaieteiden lisensiaatiksi 1982
Jyväskylän yliopistosta. Hän toimii tällä hetkellä Lapin korkeakoulun
(myöhemmin yliopisto) liikunnan didaktiikan lehtorina vuodesta 1982. Sitä
ennen hän on toiminut Lapin korkeakoulun kasvatustieteiden tiedekunnan vt
kasvatuspsykologian apulaisprofessorina vuonna 1985, Oulun yliopiston
Rovaniemen va opettajankoulutuslaitoksen liikunnan didaktiikan lehtorina
1977-78 ja Jyväskylän yliopistossa Normaalikoulun liikunnan pt
tuntiopettajana ja lehtorina 1978-82 sekä liikuntatieteellisen tiedekunnan
vs yliassistenttina 1981.


Tekijä

kuuluu seuraaviin kategorioihin: