Ajankohtaista

Väitös: Ovatko kehitysvammaiset B-luokan vanhuksia? (Kontio)



VÄITÖS 8.4.2000 klo 12
Jyväskylän yliopiston vanhassa juhlasalissa (S212)



Uusia tuulia kehitysvammaisen vanhuksen hoitoon

Miksi erityisesti laitoksissa hoidettavat kehitysvammaiset vanhukset
käyttäytyvät usein haastavasti, ja mitä hoitajien pitäisi asialle tehdä?
Tätä on väitöskirjaansa varten tutkinut Jyväskylän sosiaali- ja
terveysalan oppilaitoksen rehtori Marja-Liisa Kontio eräässä
kehitysvammaisten vanhusten palvelukodissa.

Toimintatutkimukseen sisältyi kaksivuotinen kehittämiskokeilu, jonka osana
hoitajia koulutettiin. Kokeilun tuloksena vanhusten haastava
käyttäytyminen väheni yli puolella, kun se ymmärrettiin vanhuksen
viestiksi epätyydyttävästä olotilasta ja heitä kohdeltiin sen mukaisesti.

Haastava käyttäytyminen tarkoittaa toimintaa, joka vaatii henkilön
sosiaalista ympäristöä vastaamaan siihen jollakin tavalla. Ympäristö kokee
sen tavalla tai toisella häiritseväksi ja jopa vaaralliseksi. Aikaisemmin
puhuttiin ei-toivotusta käyttäytymisestä, häiriökäyttäytymisestä tai
käytöshäiriöstä. Termien muutos kuvaa yhteiskunnassa tapahtunutta muutosta
kehitysvammaisuuteen suhtautumisessa.

Laitosmaisissa oloissa elävien vanhusten haastavaan käyttäytymiseen
liittyviä tutkimuksia ei ole aiemmin juuri raportoitu Suomessa. Kontion
aikaisempi tutkimus vuodelta 1994 sivusi aihetta.

Suomessa on kehitysvammaisia tällä hetkellä noin 30 000, ja näistä noin
9000 on täyttänyt 50 vuotta. Kehitysvammaisten elinikä lähestyy vähitellen
muun väestön elinikää. Tämä tuo uusia haasteita kehitysvammaisten
vanhusten hoitamiseen. Laitoshoidossa näyttääkin käytöshäiriöiden merkitys
olevan geriatrisia tarpeita suurempi.

Haastava käyttäytyminen väheni ja taidot lisääntyivät kokeilussa

- Kävin palvelukodissa yli 20 kertaa. Asuin yhdessä asukashuoneessa ja
osallistuin palvelukodin arkipäivään luontevasti. Saman ammatin edustajana
minun oli helppo päästä sisälle palvelukodin toimintaan. Tunsin työn
sisällön ja ymmärsin hoitajien käyttämiä merkityksiä. Hoitajille
järjestettiin yli kaksi vuotta kestävä koulutus, ja tietoja sovellettiin
käytäntöön kehittämiskokeilussa. Hoitajat kokeilivat miljööterapiaa,
musiikin terapeuttista käyttöä, realiteetti- ja mielikuvaterapiaa.
Perushoitoa kehitettiin sisältöön puuttumalla ja rutiineja vähentämällä,
Kontio kertoo toimintatutkimuksen etenemisestä.

Rajoittava laitosympäristö on todettu yhdeksi syyksi siihen, että
kehitysvammaiset laitosvanhukset käyttäytyvät haastavasti useammin kuin
muut kehitysvammaiset vanhukset. Haastava käyttäytyminen on toisaalta
ollut tärkein syy heidän laitoshoitoon joutumiselleen.

Kehittämiskokeilun alussa vanhusten haastava käyttäytyminen oli melko
haittaavaa, ja sitä esiintyi koko ajan. Vanhukset löivät ja solvasivat
toisiaan, kulkivat levottomina ja puhuivat kovalla äänellä. Erityisesti
ruokailu- ja peseytymistilanteet olivat äänekkäitä. Vanhuksille ei
järjestetty toimintaa, ja heidän aikansa kului oleskelutiloissa riitelyyn.
Hoitajat käyttivät haastavan käyttäytymisen hallintaan helposti
lääkehoitoa. Yleisin keino oli kieltäminen, toruminen tai huoneeseen
passittaminen. Ns. repijänhaalareita oli käytössä muutamilla.

Kokeilun kuluessa vanhusten haastavan käyttäytymisen yleisyys ja vakavuus
väheni yli puolella vanhuksista. Itsenäisen elämän taidot paranivat
kahdella kolmesta. Kun vanhuksille järjestettiin erilaista toimintaa,
heidän aktiivisuutensa kohdistui siihen. He nauttivat yhdessä tekemisestä
ja lähtivät mielellään mukaan erilaiseen toimintaan.

Hoitajien keskuudessa yleistyi vanhusten ymmärtäminen. Vanhuksiin
yritettiin vaikuttaa enemmän keskusteluilla ja myönteisellä palautteella
kuin torumisella ja kielloilla. Hoitajat käyttivät suullista kehotusta,
huomiotta jättämistä, muun käyttäytymisen vahvistamista, päiväohjelman
kehittämistä ja korvaavien taitojen opettamista. Psyyken lääkityksen
käyttö väheni. Kokeilun edetessä hoitajien keskusteluissa tuli esille
oivallus siitä, että haastava käyttäytyminen on vanhuksen viesti
epätyydyttävästä olotilasta. Haastavaa käyttäytymistä tarkasteltiin
keskusteluissa usein ympäristön ja vanhuksen välisenä kehittämishaasteena,
kun kokeilun alussa se oli välillä tulkittu kiusaamiseksi ja ilkeydeksi.

- Vaikka tutkimuksen tulokset eivät ole sellaisenaan yleistettävissä, ne
antavat viitteitä siitä, että haastavaan käyttäytymiseen vaikuttamisen
keinoja tulisi kehittää. Kehitysvammahuollossa toimivien henkilöiden on
tiedostettava moniammatillisen työn vaatimukset. Eri ammattien edustajien
keskinäisestä syyttelystä on edettävä rakentavaan ja tasa-arvoiseen
yhteistyöhön. Tulevaisuudessa tarvitaan entistä enemmän hoitajien
käyttämiä vaikuttamiskeinoja erityistyöntekijöiden keinojen lisäksi,
Kontio pohtii.

Muutosvastarinta yllätti

Toimintatutkimus merkitsee myös työyhteisön muuttamista. Tilanteeseen
liittyy aina myös muutosvastarintaa. Kehittämiskokeilu käynnistikin
työyhteisössä voimakkaan prosessin. Käsittelemättömiä ristiriitoja tuli
esille eri tasoilla. Henkilökunta jakaantui muutosta kannattaviin ja
vastustaviin. Terapiakokeilut onnistuivat perushoidon kokeiluja paremmin.
Perushoidon rutiinien vähentäminen ja sisällöllinen kehittäminen olivat
keskeisiä erimielisyyden aiheita. Hoitajat eivät pystyneet
itsearviointiin ja oman työnsä tarkasteluun. Toisaalta hoitajien kesken
oli selkeitä mielipide-eroja. Vaikka kehittämiskokeilu toi voimakkaan
muutosvastarinnan, se koettiin kuitenkin myönteisenä. Koulutusta pidettiin
erittäin hyvänä.

- Hoitajien ruokaileminen yhdessä vanhusten kanssa olisi ollut malli
tasa-arvoisesta osallistumisesta. Hoitajat vastustivat kuitenkin sitä
kaikin keinoin. Vanhusten ruokailu kahdessa ryhmässä osoittautui kolmen
kuukauden kokeilussa toimivaksi. Se vähensi haastavaa käyttäytymistä
merkittävästi. Se haluttiin kuitenkin purkaa, Kontio kertoo.
Vanhukset herätettiin aamuisin klo 7 syvästä unesta, eikä siihen tullut
kokeilussa muutosta. Aamupesut tehtiin pienissä ryhmissä, mutta
pesutilanteissa vanhukset olivat passiivisia. Ns. vatsantoimituspäivät
jäivät muuttumattomiksi. Pienyksikkötyöskentelyyn siirtyminen olisi
edellyttänyt perushoidon käytänteiden muuttamista. - Ehkä sitä juuri
siksi vastustettiin. Välillä tuntui siltä, että hoitajat vastustavat
vastustamisen vuoksi, Kontio kommentoi.

- Johtaminen vaikuttaa hoidon laatuun. Jos huono hoito on seurausta
huonosta johtamisesta, johtaminen tulisi ottaa tarkasteluun eri tasoilla.
Yhteistyötaitojen tähdentäminen tärkeänä osana ammattitaitoa olisi
otettava nykyistä enemmän huomioon. Jos yhteiskunta pitää yllä eri
tasoista ammatillista koulutusta ja antaa koulutuksen saaneen
ammattikunnan tehtäväksi kehitysvammaisten vanhusten hoitamisen,
yhteiskunnalla on myös oikeus valvoa laatua, Kontio pohtii.

Kehitysvammaisten vanheneminen kasvava ongelma

Kehitysvammaiset vanhenevat samalla tavalla kuin muutkin, paitsi että
kehitysvammaisuus altistaa monille sairauksille. Suomen kehitysvammaisten
huollossa ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, minkä ikäinen on vanhus.
Yleisimmin vanhukseksi on määritelty 50 vuotta täyttänyt. Erot johtuvat
siitä, että joihinkin kehityshäiriöihin liittyy ennenaikaista
vanhenemista. Ikärajaa joudutaan ilmeisesti tulevaisuudessa tarkistamaan,
koska kehitysvammaisten elinikä lähestyy vähitellen muun väestön
elinikää.

Eliniän pidentyminen tuo uusia haasteita kehitysvammaisten vanhusten
hoitamiseen. Esimerkiksi dementiasta tulee suuri haaste. Dementia on
kehitysvammaisilla vanhuksilla muita vanhuksia yleisempää, ja Downin
oireyhtymää potevilla se saattaa alkaa jo 30-40 -vuotiaana. Dementian
tiedetään myös lisäävän haastavaa käyttäytymistä.

Käsitykset laitoshoidosta muuttuneet ja muuttuvat

Suomen kehitysvammahuollon palvelujärjestelmän eri vaiheille on
tyypillistä erilainen näkemys kehitysvammaisesta ja hänen hoidostaan.
Kussakin vaiheessa haastavaan käyttäytymiseen on vastattu omanlaisillaan
keinoilla.
Laitosajattelun vaihetta, vuosia 1945 -1969, leimasivat sairauskeskeinen
ajattelu ja eristäminen. Kehitysvammaiset suljettiin suuriin laitoksiin.
Käyttäytymisen hallintaan käytettiin psyyken lääkitystä ja vankilamaisia
eristyssellejä. Kuntoutusajattelun vaiheessa, suunnilleen vuosina 1970
-1994, kehitysvammainen hyväksyttiin yhteiskuntaan tietyin ehdoin.
Avopalveluja kehitettiin ja kehitysvammaisten haastavaan käyttäytymiseen
alettiin vastata kasvatustieteellisin menetelmin.

Tukiajattelun vaihe alkoi idealistisesti ajatellen 1990-luvun
puolivälissä. Mallin mukaisesti järjestetyissä palveluissa
kehitysvammainen lapsi käy tavallisessa päiväkodissa, menee tavalliselle
yleisopetuksen luokalle, siirtyy jatko-opintoihin ja ammatilliseen
koulutukseen tavallisten oppilaitosten linjoille, siirtyy tavalliseen
työelämään ja käyttää tavallisia vanhuksille kuuluvia palveluja.
Tukimallissa vammaishuoltoon käytetyt rahat pyritään saamaan vammaisten
itsensä käyttöön, eikä niitä ohjata suurten palveluorganisaatioiden
ylläpitämiseen. Henkilökohtaiset avustajat ovat yksi tuen lähelle
tuomisen muoto, palvelusetelit voivat olla toinen keino.

Kehitysvammahuollon käytännön hoitolinjauksia on tehty kiireellä ja
lyhytjänteisesti. Lääkintöhallituksen työryhmän mietinnön (1987) mukaan
kehitysvammaiset vanhukset kuuluvat yleisen vanhustenhuollon piiriin.
Mietinnössä ehdotetaan, että mikäli kehitysvammaisia vanhuksia ei voida
ottaa yleisen vanhustenhuollon piiriin, kehitysvammalaitosten tulee
varautua perustamaan vanhusosastoja. Muutamiin keskuslaitoksiin niitä
perustettiin 1990-luvun alussa. Jotkut kunnat rakentavat vanhainkotien
yhteyteen erillisiä osastoja kehitysvammaisille vanhuksille. Hyvinkin
iäkkäitä kehitysvammaisia on siirretty keskuslaitoksista kotipaikkakunnan
vanhainkoteihin, terveyskeskussairaaloihin ja jonkin verran asuntoloihin.
Psykiatrisiin sairaaloihin heitä ei viime vuosina ole otettu.

Huonokuntoisten kehitysvammaisten vanhusten oikeasta hoitopaikasta on
nykyisin erilaisia näkemyksiä. Osalle kehitysvammahuollon työntekijöistä
ja tutkijoista laitoshoito on melkein kirosana. Tutkimusten mukaan
laitoksissa annettuun hoitoon on liittynyt runsaasti
kehittämishaasteita. Toisaalta kokeiluissa on saatu aikaan myönteistä
kehitystä. Osalla kehitysvammaisista vanhuksista on ollut kielteisiä
kokemuksia laitoksista, osa taas on ollut laitoshoitoon melko tyytyväisiä.
- Laitostavat rutiinit eivät edellytä laitosta. Laitosmainen ajattelu
mahdollistuu vaikka kerrostalon yksiössä. Laitoshoidon arvostelussa
tulisi muistaa eri näkökulmat, Kontio muistuttaa.

Lisätietoja:
rehtori Marja-Liisa Kontio, puh. 040 5147948 tai (014) 372 1167
tiedottaja Tarja Timonen, puh. (014) 260 1043, 050 313 0401,
mailto:ttimonen@admiral.jyu.fi
väittelijän kuvan saa yliopiston viestinnästä, mailto:tiedotus@jyu.fi

THL Marja-Liisa Kontion erityispedagogiikan väitöskirja Laitoksessa asuvan
kehitysvammaisen vanhuksen haastava käyttäytyminen ja hoitajan käyttämiä
vaikuttamiskeinoja tarkastetaan 8.4.2000 Jyväskylän yliopiston
kasvatustieteiden tiedekunnassa. Vastaväittäjänä on professori Tero
Timonen Joensuun yliopistosta ja kustoksena professori Sakari Moberg

Teos on julkaistu sarjassa Studies in Education, Psychology and Social
research numerona 162, 175 s, Jyväskylä 2000, ISSN:0075-4625, ISBN:
951-39-0649-3. Sitä saa Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksiköstä,
puh. (014) 260 3487

Marja-Liisa Kontio on suorittanut ylioppilastutkinnon Saarijärven
yhteiskoulussa ja valmistunut sairaanhoitajaksi Keski-Suomen
sairaanhoitajaopistosta, erikoissairaanhoitajaksi Keski-Suomen
sairaanhoito-oppilaitoksesta, sairaanhoidon opettajaksi Turun
sairaanhoito-oppilaitoksesta, terveydenhuollon kandidaatiksi Kuopion
yliopistosta ja terveydenhuollon lisensiaatiksi Jyväskylän yliopistosta.
Hän on Jyväskylän sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksen rehtori vuodesta
1998 toimittuaan vararehtorina 1996 - 1997. Sitä ennen hän on toiminut
eriasteisissa sairaanhoitajan tehtävissä eri sairaaloissa ja sairaanhoidon
opettajana eri oppilaitoksissa, mm.1991 - 1996 Keski-Suomen
terveydenhuolto-oppilaitoksessa, sekä tutkijana LIKESissä.


Challenging behaviour of institutionalized mentally retarded elderly
people and measures taken by nurses to control it

The aim of this study was to research the challenging behaviour of
mentally retatded senior citizens living in an institution for mentally
retarded. The research assigment was to study the challenging behaviour of
the people in the rauhala Home, a unit of a central institute for the
mentally retarded in Finland. According to research findings, challenging
behaviour may be observed as a factor adding to challenging behaviour.
Rauhala is the pseudonym for ahome situated in one particular
georgraphical administrative area, dispensing special medical care to the
aged mentally retarded. At the outset of the period under study in
October, 1995, there were 12 mentally retarded senior citizens, with an
average age of over 65 years, living in Rauhala. At the end of this
period, in October, 1997, the home had nine residents. All nine had been
there in October, 1995. The developmental experiment was implemented
according to the principles of action research. Intervention took the form
of a training program organised for the nurses. For the purposes of
measurement of changes, data was collected at the outset of the
intervention, during the intervention and upon conclusion of the
intervention. The methods used for this purpose intervention for this
purpose were interviews of the nurses, taping of oral reports and
participatory observation. Quantitative data was collected using the first
part of the AB-scale measuring adaptive behaviour, as well as the
HAASTE-scale. Other data collection methods were supported by the use of
videotaping. Prime emphasis was put on qualitative analysis, the data
being analysed qualitatively using content analysis. For the purpose of
quantitative analysis, mean scores and deviations as well as the Wilcox
signed ranks test were employed.
At the outset of the study, Rauhala was undergoing a period of an
institutional paradigm characterised by a hospital-like hierachy and by
work methods based on strict routines. The nurses were very busy in
carring out their duties, with the old people idling away their time.
Challenging behaviour was observed, for instance, in behaviour offensive
to others, in disturbing behaviour directed at the other residents and by
inflicting bodily pain to others, withdrawalfrom the company of the
others, in self-inflicted bodily harm and in acts of vandalism. The nurses
responded to such behaviour primarily by resorting to psychiatric drugs
and verbal admonitions. During the experimental period, the nurses
experimented with various therapies, the basic treatment of the patients
emphasising individual solutions to the problems concerned. There was a
reduction of 60 % in the prevalence of challenging behaviour and in its
degree of seriousness. There was a 16 % reduction in the use of
psychiatric drugs, and 70 % improvement in the scores for skills in in
dependent living. Even thoug the experiment faced strong resistance during
the course of its progress, it was, nevertheless, seen as something
positive. This report depicts the activities experiment was that Rauhala
had a challence to face in its reactions to such challenging behaviour.
Even thoug the results are not subject to full generalisation, they do
indicate that there is room for development in the means for influencing
the methods used in reacting to the challenging behaviour of the aged.

KEYWORDS: mentally retarded old person, aging of mentally retarded person,
challenging behaviour, adaptive behaviour


Tekijä

tiedotus@jyu.fi
kuuluu seuraaviin kategorioihin: