Ajankohtaista

Väitös: 3.6.2016 Lapset ja äidit antavat lapsen adhd-diagnoosille ristiriitaisia merkityksiä (Honkasilta)

Alkamisaika: perjantai 03. kesäkuuta 2016, 12.00

Päättymisaika: perjantai 03. kesäkuuta 2016, 15.00

Paikka: Seminaarinmäki, Seminaarinmäki, Vanha juhlasali, S212

Juho HonkasiltaKM Juho Honkasillan kasvatustieteen väitöskirjan ”Voices behind and beyond the label: the master narrative of ADHD (de)constructed by diagnosed children and their parents” tarkastustilaisuus. Vastaväittäjä professori Eva Hjörne (Göteborgin yliopisto, Ruotsi) ja kustoksena dosentti Tanja Vehkakoski (Jyväskylän yliopisto). Väitöstilaisuuden kieli on englanti.

Honkasilta tutki 18 diagnosoidun lapsen äidin ja 13 diagnosoidun nuoren aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriölle (adhd) antamia merkityksiä. Tutkimuksen mukaan äitien ja nuorten diagnoosille rakentamat merkitykset olivat ristiriidassa keskenään. Äideille lapsen diagnoosi merkitsi lupausta vaikeuksien todeksi ottamisesta ja paremmasta huomisesta. Nuoret eivät sitä vastoin passiivisesti hyväksyneet adhd-etuliitettä tai lääketieteellisen häiriön leimaa identiteettinsä rakennuspohjaksi.

Honkasilta väittää, että lääketieteellinen selitysmalli on riittämätön valaisemaan elämää “adhd:n kanssa.” Hän esittääkin huolen siitä, että liian vahva diagnoosiin tukeutuminen saattaa kapeuttaa lapsen tilanteen näkemistä vain sen kautta ja sivuuttaa kasvatusympäristöjen toiminnan kriittisen itsetarkastelun.

Diagnoosilla neuvotellaan identiteetistä ja vastuusta

Äidit kiinnittyivät puheessaan tiukasti adhd:n lääketieteelliseen selitysmalliin. Lapsen ei-toivottu toiminta koulussa ja kotona oli neurobiologisen poikkeavuuden aiheuttamaa. Diagnoosin myötä opettajien suhtautumisen ja koulun tarjoaman tuen oletettiin muuttuvan lapsen hyvinvointia tukevaksi. Lapsen erityiset tarpeet oli määrä tulla tunnustetuksi sen sijaan, että lapsi tuomittaisiin esimerkiksi laiskaksi, häiriköksi tai huonosti kasvatetuksi. Diagnoosi suojasi siis myös äitejä moraaliselta tuomitsemiselta. Sen myötä äitien oletettiin tulevan kohdatuiksi sekä lapsensa kasvatusasiantuntijoina että koulun kasvatuskumppaneina.

Nuorten kiinnittyminen lääketieteelliseen selitysmalliin ja diagnoosiin oli monisyisempi. He rakensivat itselleen sairaan identiteettiä, jolloin diagnoosin käyttö vapautti heidät täydestä vastuusta omasta käyttäytymisestään (vrt. “olen adhd, en voi sille mitään”). Toisaalta adhd:seen liitetty käytös nähtiin yksilöä kielteisesti määrittävänä, ja adhd-identiteetistä irtauduttiin ottamalla moraalinen vastuu omasta toiminnasta (vrt. “minulla on adhd, mutta se ei määritä minua”). Adhd koettiin myös ulkoapäin tulleena stigmana, joka leimasi luontaiset persoonallisuudenpiirteet aiheetta poikkeaviksi ja pakotti muottiin, johon oli hankala samaistua (vrt. “olen yksilö”).

Tarpeiden kohtaaminen ei edellytä diagnoosia

Monesta muusta maasta poiketen, suomalaisessa peruskoulussa tuen järjestäminen ei ole diagnoosiriippuvaista, vaan se huomioi lasten yksilölliset tuen tarpeet, vaikka lapsella ei olisi lääketieteellistä diagnoosia. Honkasillan tutkimuksessa lapsen diagnosoiminen näyttäytyi kuitenkin perheille koulun sanelemana välttämättömyytenä, jotta lapsen tarpeet tulisivat kohdatuiksi. Kun diagnostinen ajattelu ja tarpeiden määrittäminen sulautuvat yhteen, ei puhuta enää kaikkien ihmisten universaaleista tarpeista, kuten tarve tulla hyväksytyksi, kuulluksi, kunnioitetuksi jne. ja niiden kohtaamisesta. Sen sijaan vallan saavat institutionaaliset tarpeet, kuten yksilön sopeuttaminen ja integroiminen osaksi yhteiskuntaa ja sen vallalla oleviin normeihin. Honkasilta kysyykin, kenen tarpeista todella on kyse tuen tarpeista neuvoteltaessa: yhteiskunnan, aikuisen vai lapsen?

Lisätietoja

Juho Honkasilta, juho.honkasilta@jyu.fi, puh. 0407066784
Viestintävastaava Liisa Harjula, puh. 040 805 4403, tiedotus@jyu.fi

Rovaniemeläinen Juho Honkasilta on kirjoittanut ylioppilaaksi Ounasvaaran lukiosta 2003. Yliopisto-opinnot hän aloitti Jyväskylän yliopistossa 2005 ja valmistui kasvatustieteen maisteriksi 2011. Yleisen kasvatustieteen lisäksi hän on opiskellut psykologiaa, sosiologiaa, erityispedagogiikkaa ja nuorisotutkimusta, sekä suorittanut aikuiskouluttajan pedagogisen pätevyyden. Hän on myös kouluttautunut Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi, joka perustuu väkivallattomaan vuorovaikutusprosessiin (NVC). Honkasilta on työskennellyt Jyväskylän yliopistossa kasvatustieteiden tiedekunnassa erityispedagogiikan yksikössä vuodesta 2011 lähtien, ensin tohtorikoulutettavana ja sitten yliopistonopettajana. Lisäksi hän on toiminut vuosien ajan kurssityöntekijänä eri rooleissa potilasjärjestöjen, kuten adhd-liiton järjestämillä sopeutumisvalmennuskursseilla.

Teos on julkaistu sarjassa Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research numerona 553, 105 s., Jyväskylä 2016, ISSN: 0075-4625, ISBN 978-951-39-6636-2 (PDF), ISBN 978-951-39-6635-5 (nid.). Sitä saa Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksiköstä, puh  040 805 3825, myynti@library.jyu.fi ja yliopistokauppa Sopista. Väitöskirja JYX-arkistossa http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-6636-2

Abstract

The dominant understanding of attention deficit hyperactivity disorder (ADHD) is that of diagnosed children “suffering” from neurodevelopmental condition owing to which they are prone to develop adverse life trajectories. This master narrative of ADHD and psychomedical and normative discourses it adheres to and employs have been integrated into the daily activities of homes and schools. This compilation dissertation study employs a social constructionist discourse framework and is located in the intersection of the disciplines of disability studies and special education. The aim of the dissertation is to further our understanding of “life with ADHD” from the viewpoint of the families in Finland who supposedly live the master narrative. By conducting interviews for 13 young Finnish teens (aged 11–16 years) diagnosed with ADHD and 18 Finnish mothers of diagnosed children, it analyzes the meanings given to and built around ADHD in the context of the compulsory schooling. The data are analyzed using both discourse and narrative analysis methods.

The study finds that the mothers and youth positioned themselves differently in relation to ADHD. For mothers, the voice behind the label, their strong endeavor to explain their child’s traits, behavior, and performance by adhering to and advocating psychomedical discourse functioned as a counter-means to school practices. For them, the ADHD label entailed a cultural promise of recognition of their child and themselves: it was expected to promote the match between the child and school and translate as a mediator between parents and teachers. Children, the voice beyond the label, on the other hand, constructed the label as a priori stigmatizing and thus, adherence to psychomedical discourse as potentially impeding the process of identity building. Instead, they constructed themselves in relation to ADHD, and vice versa, in the vortex of discourses internalized by them providing deeply embedded varying and contradictive cultural meanings.

The results problematize the master narrative as unproductive. Further, the uncritical reproduction of psychomedical discourse in educational practices is questioned, as it is oversimplified and insufficient to understand the experiences of “life with ADHD”. As regards school practices, this study provides theoretical implications for inclusive education. It suggests a change in discourses employed in everyday school practices and the conceptualization of educational special need in order to truly live up to the values of inclusive education.

Keywords: Attention Deficit Hyperactivity Disorder (ADHD), Mothers, Parents, Children, Young People, Teens, Discourse Analysis, Narrative Analysis, Interview, Social Constructionism, Inclusive Education

 

Lisätietoja

KM Juho Honkasilta
juho.honkasilta@jyu.fi
+358408053634
kuuluu seuraaviin kategorioihin: ,