Tiedeblogi

Pirita Frigren ja Eerika Koskinen-Koivisto: Aitoa kansainvälistymistä?

Pirita Frigren ja Eerika Koskinen-KOivsto
Pirita Frigren ja Eerika Koskinen-Koivisto. Kuva Valtteri Pasanen.

Väitöksen jälkeen nuorilta tutkijoilta edellytetään liikkuvuutta. Syksyn 2016 hakukierroksesta lähtien Suomen Akatemian tutkijatohtori- ja akatemiatutkijarahoitusta oli mahdollista hakea vain tutkijan, joka on kerryttänyt kokemusta liikkuvuudesta vähintään kuusi kuukautta tai on siirtymässä uuteen tutkimusympäristöön. Myös post doc -pooli, joka on usean säätiön yhteinen rahoituskanava nimenomaan väitöksen jälkeiseen tutkimukseen, tukee vain tutkimusta, jota tehdään ulkomailla.

Haluaisimme herättää keskustelua siitä, mitä liikkuvuudella tavoitellaan ja mikä oikeastaan on aitoa kansainvälistymistä. Hyödyttävätkö tieteellisellä uralla lähes pakolliseksi muuttuneet ulkomaanjaksot aidosti tutkijaa ja tiedettä? Entä onko aina tarve lähteä merta edemmäs kalaan?

Kansainvälisen liikkuvuuden tavoitteena on tutkijan verkottuminen oman alansa huippututkijoiden kanssa sekä erilaiseen tutkimusympäristöön tutustuminen. Usein kuulee väitteen, ettei todellista kontaktia tutkijoiden välille synny vain verkon välityksellä vaan se edellyttää henkilökohtaista kasvokkaista kohtaamista tai jopa jonkinasteista ystävystymistä. Meillä ja kollegoillamme on kuitenkin kokemuksia esimerkiksi sähköpostitse tai videoneuvottelujen välityksellä tapahtuvan kommunikoinnin onnistumisesta.

Tutkijat suunnittelevat jatkuvasti kansainvälisiä tutkimushankkeita, seminaareja ja konferenssien paneeleja sekä kirjoittavat yhteisjulkaisuja ilman matkalaukkujen pakkaamista. Kasvokkain alkanut verkostoituminen jatkuu myöhemmin verkossa kirjallisuus- ja aineistovinkkejä ja kuulumisia vaihtaen. Moni nuori tutkija toimii luottamustehtävissä kansainvälisissä tutkimusjärjestöissä – hyvin usein kotikoneeltaan käsin. Tämä kaikki on arkipäiväistä kansainvälistymistä ja aitoa yhteistyötä ulkomaisten kollegojen kanssa.

Ulkomaiselle tai edes kotimaiselle tutkijavierailulle lähteminen ei aina onnistu kuin äkkilähtö aurinkoon. Se edellyttää juuri tätä kuvaamaamme arkipäivän kansainvälistä kanssakäymistä – ensimmäisten kontaktien synnyttämistä ja vahvistamista, puhumattakaan vierailujakson valmistelusta koti- ja isäntäyliopiston välillä. Antoisuudestaan huolimatta pitkät liikkuvuusjaksot ovat työläitä ja kuormittavat tutkijan lähipiiriä – edellyttäen perheellisen tutkijan kohdalla tukevan turvaverkon olemassaoloa. Toisinaan kahden viikon liikkuvuusjakso on yhtä tehokas kuin puolen vuoden oleskelu. Sellainen voi usein olla myös isännöivälle osapuolelle tehokkaampi ja tutkijavieraaseen sitoutumisen kannalta parempi vaihtoehto.

Tutkijan kansainvälistymistä tapahtuu myös kotikentällä. Kotiyliopistossa järjestetty kansainvälinen konferenssi tai työpaja saattaa jättää jälkeensä yhtä pysyviä kontakteja kuin ulkomaille lähtö. Erityisesti jos vieraan kanssa ehtii tekemään kampuskierroksen tai esittelemään hänelle paikallisia tapoja ja makuja tai vaikkapa avantouintia.

Pidämme erittäin tärkeänä, että vierailijoiden kutsumista omaan yliopistoon edistetään. Näin entistä suurempi joukko tutkijoita pääsee keskustelemaan kansainvälisen asiantuntijan kanssa. Mahdollisuuksia lyhyisiin molemmansuuntaisiin tutkijavierailuihin pitäisikin olla tarjolla entistä enemmän, sillä kaikki tutkijat eivät työskentele Suomen Akatemian hankkeissa, joissa tämä mahdollisuus on.

Tutkijatohtorit Pirita Frigren ja Eerika Koskinen-Koivisto, historian ja etnologian laitos

URN:NBN:fi:jyu-201705022141

Historiantutkija Frigren on vieraillut Hullin yliopistossa Iso-Britanniassa ja toimii International Federation for Research in Women’s History (IFRWH) -järjestön Suomen kirjeenvaihtajana. Etnologi Koskinen-Koivisto puolestaan on viettänyt kaksi vierailujaksoa Yhdysvalloissa (Univ. of Wisconsin-Madison ja The Ohio State University) sekä tehnyt lyhyen tutkijavierailun Glasgown yliopistoon.

Barbara Crawford
Barbara Crawford says:
perjantai 05. toukokuuta 2017, 22.42
I find your commentary (or at least what I could understand translated through Google) interesting. But the question that arises in my mind is... internationalisation to what end? If it is just a matter of sharing ideas, then short-term travel or collaborative research would/could suffice. But if the goal is to develop a change in perspective and advance one along the continuum toward intercultural competency, then my research suggests that it cannot take place within the home environment for the vast majority of people and probably not even during short-term visits abroad.

Perhaps the bigger issue is what type of preparation and/support is the internationalising individual receiving--and what skills is he/she developing to assist intercultural competency development over time? Research has shown that simple exposure to diversity--whether on the home campus or abroad--does not necessarily lead to competency development, or even a long-term positivity toward diversity. In some cases, it can even reinforce negative attitudes.

This is certainly a complex issue. I would suggest that researcher not conflate exposure to international others with the benefits from that exposure for those who actively work toward interpersonal/intercultural development. Much depends on the individual's capacity, motivation, and activity toward change as a result of that experience (which also involves some level of ongoing support from the more experienced) and, of course, on the nature of the experience itself.
Eerika Koskinen-Koivisto
Eerika Koskinen-Koivisto says:
tiistai 09. toukokuuta 2017, 10.18
Thank you for your comment. We totally agree with you in that internationalization is a complex issue and that gaining competence through simply "being there" cannot be taken for granted. Therefore, we wanted to bring up the requirements reinforcing mobility plans that do not always lead to the best possible results. Moving to a different country alone or with a family is a big effort – often worth it. There are some great academic exchange programs such as Fulbright that offer training and support for the international grantees before, during and after the mobility period, and in many cases the research teams in both ends offer their help with the practical arrangements of the staying. Overall, we would like to see that internationalization, also through other means than mobility periods, would be supported.
Kalevi Salonen
Kalevi Salonen says:
perjantai 12. toukokuuta 2017, 16.17
Suomen Akatemialla on ollut monia kaavamaisia vaatimuksia, jotka ovat joissakin yksittäistapauksissa olleet hyödyksi, mutta aivan liian usein ne ovat johtaneet huomattavaan resurssien epätarkoituksenmukaiseen käyttöön. Kansainvälistyminen pakotettuna on yksi näistä. Kyse on aivan samasta kuin pakotetussa yhteistyössäkin: tulokset ovat lähinnä näennäisiä. Luontevaa kansainvälistymistä kannattaa suosia, mutta ei itsetarkoituksellisena.

Samat ongelmat liittyvät myös opetuskieleen. Joissain tapauksissa on Suomessakin siirrytty kokonaan englanninkieliseen opetukseen, mikä on täysin tolkutonta - jopa perustuslain vastaista. Totta kai kielitaito on hyväksi, mutta sitäkään ei kannattaisi tuputtaa kaavamaisesti kaiken muun kustannuksella. Oman kokemukseni perusteella väittäisin vieraskielistä opetusta suomenkielistä selvästi tehottomammaksi. Jos suomenkielinen opettaa englanniksi, hän pystyy samassa ajassa välittämään opiskelijoille kenties 75 % siitä tiedosta minkä englantia äidinkielenään pystyy. Jos lisäksi vielä suomenkieliset opiskelijat pystyvät ottamaan vastaan suomenkielisen englannista ehkä 75 %, jää opetus väistämättä pinnalliseksi.
Lisää kommentti

You can add a comment by filling out the form below. Plain text formatting. Web and email addresses are transformed into clickable links. Comments are moderated.