10.11.2017

Keijo Hämäläinen: Autonomista itseruoskintaa

Yliopistossa on kaksi tärkeää asiaa, opettajat ja opiskelijat. Siksi on täysin ymmärrettävää, että jokainen koulutusala haluaa huolella valita opiskelijansa – autonomisesti.

Harmittavasti tämä johtaa siihen, että meillä on koko koulutusjärjestelmää koskeva rakenteellinen ongelma. Sitä ylläpitävät korkean hakupaineen opiskelualat, jotka valitsevat parhaista parhaat. Hienosyisten valintaprosessien tavoite on sinänsä hyvä eli oikeudenmukainen opiskelijoiden jonoon laittaminen. Väittäisin kuitenkin, että helpommallakin saadaan valittua ihan yhtä hyvin menestyvät opiskelijat.

Meillä on valtakunnallisesti näennäinen hakupaine, jossa samat opiskelijat hakevat samoja paikkoja koko ajan uudestaan. Valitettavasti uudet ylioppilaat häviävät pääsykoerumbassa jo yliopistoissa opiskelleille, joita on kolmannes hakijoista. Onko tämä yllätys, eiväthän C-junioritkaan saa hyvästä syystä pelata D-junioreiden sarjassa? Kalleimpienkin valmennuskurssien hintalappu häviää mennen tullen tämän yliopistollisen pääsykoevalmennuksen kustannuksille.

Yliopistoissa ongelma on tiedostettu vuosikymmenet ja kaikenlaista on kokeiltu, pääosin tosin keskinkertaisella menestyksellä. On suorastaan noloa, että ohjaavan ministeriön pitää tähän puuttua ja ajaa autonomiaa kolistelevalla vahvalla strategisella ohjauksella läpi pääsykoeuudistusta. Hattua pitää nostaa ministerille, joka kovassa poliittisessa ja julkisuuden paineessa vie asiaa määrätietoisesti eteenpäin.

Pääsykoeuudistus ei ole täydellinen ratkaisu ongelmaan, mutta se on yksi elementti, joka voi ketjureaktion kautta tuoda tarvittavan isomman muutoksen. Ylioppilastutkinnon laajemmasta hyödyntämisestä käytävässä julkisessa keskustelussa tuodaan lähes poikkeuksetta esille umpiperien estäminen ja takaportin välttämättömyys. Kyllä, juuri näin. Mutta on väärin priorisoida takaporttia, kun pääportti on nyt kiinni niiden edessä, joille se on tarkoitettu.

Eiköhän oteta yliopistoissa lusikka kauniiseen käteen. Ratkaistaan itse ongelmamme – aivan autonomisesti. Luodaan omin päätöksin joustavammat sisäiset siirtymäpolut yliopiston sisällä, aiemmin opitun paremmin tunnustaen ja lisänä avoimen väylää hyödyntäen. Näin päävalinta jää luonnollisesti uusille ylioppilaille, ilman keinotekoisia ensikertalaiskiintiöitä.

Pureudutaan tarmolla myös opintojen keskeytysten vähentämiseen. Monella koulutusalalla opiskelijoiden pudotuspeli on kovaa alkuvuosina, mutta taso hiipuu maisterivaiheessa. Voisiko tätä painotusta kääntää toisinpäin? Huolehdittaisiin siitä, että ensimmäisinä vuosina opitaan oppimaan, haetaan tarvittavat metodiset valmiudet ja tieteenalan perusosaaminen ja sitten porauduttaisiin oman alan opintoihin tiiviimmällä intensiteetillä.

Pistettäisiinkö panoksia näihin pääsykokeista keskustelun sijaan? Tai voisihan niistäkin kysyä, mitä sähköisen ylioppilastutkinnon suorittaneet ylioppilaat ajattelevat yliopiston opetuksen digitalisaatiosta, kun pääsykokeissa eteen lyödään konseptipaperi ja lyijykynä?

Rehtori Keijo Hämäläinen 9.11.2017

Kirjoitus aloittaa kolumnisarjan, jossa rehtori, vararehtorit ja dekaanit avaavat tiiviisti näkemyksiään akateemisen johtajuuden eri aspekteista.