20.04.2018

Anni Turunen: Voittajien kirjoittamaa

Kun graduntekijä painaa sähköpostin lähetä-näppäintä viestin liitetiedostona valmis gradu, hänestä tulee voittaja. Voittaja ei pieniä matkan varrella sattuneita tappioita muista ja osaa auliisti neuvoa kaikkia niitä, joiden gradu on vielä tekemättä. Niin sanottu voittajafiilis on tietysti oikeutettu, pitäähän tehtyä työtä arvostaa.

Tieteellisen kirjoittamisen prosessi kuvataan usein suoraviivaisena kaaviona, jossa jokaisella vaiheella on oma paikkansa. Jälkikäteen esitettynä graduprosessistakin saa muotoiltua kauniin paketin. Lopun itsereflektio-osuuteen ei yleensä kirjoiteta siitä, kuinka monta vuotta kirjoittaminen kesti, kuinka monta kertaa tutkimuskysymykset muuttuivat, tai kuinka pahalta kirjoittamaan ryhtyminen välillä tuntui. Kun graduntekijä painaa sähköpostin lähetä-näppäintä viestin liitetiedostona valmis gradu, hänestä tulee voittaja. Voittaja ei pieniä matkan varrella sattuneita tappioita muista ja osaa auliisti neuvoa kaikkia niitä, joiden gradu on vielä tekemättä. Niin sanottu voittajafiilis on tietysti oikeutettu, pitäähän tehtyä työtä arvostaa.

Oma yhteiskuntapolitiikan graduni käsittelee etänaismetsänomistajien luontosuhdetta ja metsänomistajuutta. Metsää en itse omista, mutta mökki, luonnossa liikkuminen ja sivuaineena lukemani ekologia ja evoluutiobiologia ovat saaneet minut kiinnostumaan yhteiskuntatieteellisestä ympäristötutkimuksesta. Monitieteellinen asioiden tarkasteleminen lisää ymmärrystä, eikä keinotekoisia tieteiden raja-aitoja ole syytä pitää turhaan ylhäällä. Lisäksi aihetta on tutkittu verrattaen vähän huomioiden naispuoleisten yksityismetsänomistajien suuren määrän suomalaisessa yhteiskunnassa, sekä metsänomistajakunnassa käynnissä olevan muutoksen.

Suurimmat ongelmani gradua tehdessä liittyivät oman työskentelyni, etenemiseni ja asiantuntemukseni aliarvioimiseen. Vertailin työni etenemistä muihin ja olin kohtuullisen huono pyytämään apua tai myöntämään kenellekään, jos eteneminen tökki. Itsenäinen työskentely on toki osa tutkielman kirjoittamista, mutta yhtä suuri osa sitä ovat seminaarit, vertaispalaute ja ohjaus. Yksin stressaamisen olisin näin jälkiviisaana voinut vaihtaa esimerkiksi ohjaajalta avun kysymiseen. Seminaareihinkin olisin voinut viedä keskeneräistä tekstiä paljon reippaammin huolehtimatta siitä, mitä muut opiskelijat minusta ajattelisivat. Siinähän se perimmäinen ongelmani taisi ollakin. Erehdyin liian usein ajattelemaan, että olen ihmisenä yhtä hyvä kuin graduni on. Gradu tai muukaan työ ei kuitenkaan ole ihmisen mitta. Valmis gradu tai siloiteltu kertomus kirjoitusprosessista eivät myöskään kerro paljoa itse tekemisestä. Gradu on loppujen lopuksi opintosuorite, jota tehdessä on tarkoitus oppia. Oppiminen edellyttää opettelua. Opettelun tekee helpommaksi se, että pyytää apua ja myöntää, jos ei osaa.

Opiskelu ja -tutkimusmaailma ovat osa tuloksia ja pärjäämistä korostavaa yhteiskuntaa, jossa kilpailu on välillä kovaa. Tällaisessa yhteiskunnassa oman kompurointinsa myöntäminen ja avun pyytäminen voi olla hankalaa. Siihen saumaan (kuvitteellisen) kilpailijan olisi helppo iskeä. Samalla jälkikäteen, ongelmien yli ryömineenä, on helppo unohtaa se, ettei kaikki aina ollutkaan niin yksinkertaista. Helppoa on myös häivyttää prosessiin liittyneet vaikeudet lopputuotoksesta, paketoida se siistiin pakettiin ja julistaa muille, että kyllä se siitä, kunhan kirjoitat vaan. Itse olisin mieluummin kirjoitusvaiheessa kuullut, että gradun kanssa tulee olemaan hankaluuksia, kirjoittaminen vie aikaa, oma työ tuntuu välillä surkealta ja saattaapa gradu jäädä myös kesken – ja kaikesta tästä huolimatta olet oikein kelpo ihminen.

http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201802221573