20.06.2018

Emma Sirén: Yksi kevät, kaksi gradua

Kaikki alkoi gradueläimestä. Olin kuullut, että sellainen on oltava. Kävin valitsemassa omani Lappeenrannan löytöeläintalosta. Poistuin kantaen erikoisen väristä kissamummoa ja mietin tulevaa graduseikkailua. Oli elokuun loppu, kissasta tippui karvatupsuja ja mietin kestääkö se edes hengissä tämän urakan ylitse. Olin kuullut, että gradu on vaikea, jopa elinikäinen projekti. Kahdesta gradusta en ollut edes kuullut. Lopulta gradutyöskentely osoittautui aikaa vieväksi, mutta yllättävän mahdolliseksi. Kesäkuussa kummatkin gradut olivat palanneet arvostelusta, ja omistaja sekä kissa olivat vielä yllättävän elinvoimaisia.

Aloitin kahden oppiaineeni, politiikan ja sosiaalityön, maisteriopinnot kirjoittamalla kaksi gradua. Neljännen opintovuoden syksy kului lähinnä kissaa silitellessä, sillä henkisesti siirsin gradujen kirjoittamisen otollisempaan tulevaisuuteen eli kevääseen. Varsinaiset gradutiedostot olen luonut vasta vuoden vaihteessa. Graduista toisen palautin huhtikuussa, toisen toukokuussa. Gradujen tekemisessä haastavinta oli ehdottomasti tutkimusasetelman rajaaminen. Kun oli päättänyt sen mitä ja miten tekee, varsinainen kirjoitustyö oli suoraviivaista ja lisääntyvät sivunumerot lähtökohtaisesti vähensivät graduiluun liittyvää ahdistusta. Kauneinta oli huomata, että gradut todella valmistuivat tekemällä, vaikka käytettyjä tunteja ei jälkeenpäin uskalla edes laskea.

Gradutuska ei koskaan vallannut minua. Ehkä se johtuu lähinnä siitä, ettei graduissa ollut minulle koskaan mitään erikoista. Kysehän on opinnäytetyöstä, joka on rinnastettavissa mihin tahansa kurssisuoritukseen yliopistossa, vaikka gradu onkin luonteeltaan laajempi ja syvempi. Kuten yksi ohjaajistani pariinkin otteeseen totesi, ”sehän on vain gradu”. Ja niinhän se onkin, jos sitä niin ajattelee. Samoin kuin ajatus 20 sivun esseestä, myös ajatus 80 sivun gradusta ennen kirjoittamisen aloittamista on varsin luotaantyöntävä. Mutta kun työn aloittaa, kyllä se myös aikanaan loppuu. Gradutuska juontaa usein juurensa gradupelosta, jota opiskelija on haudutellut yliopiston alusta alkaen. Gradupelko on opiskelijayhteisön ylläpitämä hieman keinotekoinen viritelmä, joka ruokkii gradutuskailijoiden sosiaalista hyväksyntää ja toisaalta antaa syyn siirtää epämiellyttävää gradumörköä seuraavaan lukuvuoteen. Totuus kuitenkin on, ettei gradutuska ole mikään absoluuttinen fakta joka liittyy maisteriksi valmistumiseen. Mikäli gradun kimppuun hyökkää kuin naali sopuliin, homma on ohitse pikemmin kuin arvaatkaan. Sen sijaan jos jäät odottamaan sopivaa fiilistä tai kirjoitat johdannon ensimmäisen lauseen uudestaan tuhat kertaa, gradutuska saapuu epäilemättä luoksesi.

Gradutuskaa voi vältellä hiomalla asenteen lisäksi myös graduspeksejä. Graduohjaajan valintaan kannattaa ehdottomasti panostaa, jos vain mahdollista, eikä vain arpoa itselleen satunnaista ryhmää, joka järjestetään kivaan aikaan. Hyvä graduohjaaja on sellainen, jonka ovelle voi kipittää ennen gradutuskan syntymistä. Kaiken ydin piileekin siinä, että osaa kysyä apua. Parempi kipittää sinne ovelle heti kun epätoivo alkaa nakertamaan takaraivossa, eikä hautoa kuoriutumatonta gradumunaa koko lukukautta juoden kaljaa yksiön pimeydessä. Ohjaajat ovat itseasiassa olemassa juuri sitä varten, että he ohjaavat siinä vaiheessa kun kaikki on hirveää ja mahdotonta, tai ihan vain kun et saa tehtyä kaunista sisällysluetteloa. Graduiluun kuuluvat myös kannustimet. Itse ruokin motivaatiotani säännöllisellä suklaa-annoksella sekä lupauksilla Karibianmeren hiekkarannoista. Graduteknisesti voin myös suositella Konneveden sponsoroitua graduretriittiä. Siellä on ruokaa, paljon ruokaa, sauna, avanto ja no, myös tolkuttomasti aikaa kirjoittaa gradua. Konnevesi lisäsi omaa graduhyvinvointiani monella pisteellä, minkä lisäksi graduni edistyivät kuin transsissa. Ja kyllä, kaikki tämä on käytännössä ilmaista.

Ja tietenkin, lopulta gradueläin on aina gradun symboli. Gradueläimiä saa eläinsuojeluyhdistyksiltä, varsinkin kesäkissakauden jälkeen. Aika kultaa muistot ja omat graduni ovat vain etäisiä merkintöjä opintosuoritusotteessa, ja samalla gradukissakin on jo saanut siirtyä eläkkeelle gradumuusan työstään. Ehkäpä tärkein oppi on ollut se, että vain tekemällä kaikki loppuu aikanaan, ja graduilun julmuus piileekin juuri siinä, ettei gradu koskaan kirjoita itseään. Gradutuskailuun vakioitu aika onkin ehdottomasti tuottoisampaa sijoittaa itse gradun tekemiseen.

Pro gradu, politiikka: Punainen Risti ja humanitarismin poliittisuus.
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201806143206

Pro gradu, sosiaalityö: Pohjoismaiden normatiivinen perintö suomalaisessa sosiaalipolitiikassa.
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201806143207