06.10.2017

Kirsi-Maria Hytönen: Lastensuojelun historian pimeä puoli

Sijaishuollon järjestelmä on luotu, jotta biologisessa perheessään turvattomina eläville lapsille voitaisiin tarjota turvallinen kasvuympäristö. Monien onnistumistarinoiden lisäksi järjestelmä on kuitenkin mahdollistanut lasten monenlaisen kaltoinkohtelun.

Kirsi-Maria Hytönen, kuvaaja Lilja Tervo

Sosiaali- ja terveysministeriö selvitti sijaishuollossa ensimmäisen lastensuojelulain aikana (1937–1983) tapahtunutta lasten kaltoinkohtelua. Hankkeen toteutti Jyväskylän yliopiston tutkijaryhmä, johon kuului tutkijoita etnologian, historian ja sosiaalityön aloilta.

Hankkeessa haastateltiin noin 300 henkilöä, jotka olivat olleet sijoitettuna lähinnä lastenkoteihin, koulukoteihin tai sijoitusperheisiin. Kaltoinkohtelu määriteltiin laajasti muun muassa perustarpeiden laiminlyönniksi (ruoka, vaatteet, puhtaus) ja lapsen ikään ja voimiin nähden liialliseksi työnteoksi. Väkivalta jaoteltiin ruumiilliseen, henkiseen ja seksuaaliseen väkivaltaan. Haastatteluissa nousi esiin sekä aikuisten lapsiin kohdistama että lasten keskinäinen väkivalta.

Turvattoman lapsuuden kokemusten hintaa yhteiskunnalle on mahdoton arvioida; se on kuitenkin suurempi kuin mitä turvallisen sijaishuollon järjestäminen olisi maksanut. Lapsena monin tavoin pahoinpidellyt henkilöt mainitsivat usein mielenterveysongelmat, päihderiippuvuudet, rikokset ja sosiaaliset ongelmat.

Lisäksi esiin nousivat hukatut mahdollisuudet: kaltoinkohtelu on estänyt monen lahjakkaan lapsen koulunkäynnin, murskannut itseluottamuksen sekä juurruttanut sieluun syvän epäluottamuksen viranomaisiin ja yhteiskuntaan. Turvattomuuden pitkäkestoiset vaikutukset tuntuvat näiden ihmisten elämässä ja lähipiirissä yhä edelleen, usein myös ylisukupolvisesti.

Lastensuojelulakia on uudistettu sekä sijaishuollon käytänteitä ja toimintaa on kehitetty useita kertoja vuoden 1983 jälkeen. Ajallinen ero ei kuitenkaan tee haastateltujen henkilöiden kokemuksista epärelevantteja tässä päivässä. Heidän kokemuksiinsa nojautuvat suositukset lastensuojelun sijaishuollon kehittämistyössä tuovat esiin asioita, jotka ovat edelleen tärkeitä. Esimerkiksi perhesijoitusta on pidetty jo vuoden 1936 lastensuojelulaista alkaen ensisijaisena vaihtoehtona, mutta selvitys osoittaa, että myös siihen tulee suhtautua kriittisesti.

Lasten hätä ei saisi jäädä kuulematta siksi, että perheen yksityisyyttä kunnioitetaan itsestään selvyytenä. Sijaishuollon valvonta osoittautui selvityksessä puutteelliseksi niin laitosten kuin sijoitusperheidenkin osalta. Valvontaa onkin kehitetty ja kehitetään myös parhaillaan. Selvitystyö osoittaa, että esimerkiksi tällä hetkellä trendikkään kustannustehokkaana esitetty laitosten omavalvonta vaatii kriittistä tarkastelua.

Lastensuojelun kautta yhteiskunta on monesti onnistunut tarjoamaan lapsille turvallisen kasvuympäristön. On kuitenkin sokeaa tuudittautua vain kansakunnan ylpeydenaiheisiin ja painaa pimentoon ne kohdat, joissa yhteiskunta on epäonnistunut. Hyvinvointivaltion järjestelmän sisällä on tapahtunut lapsiin kohdistuvaa raakuutta, jota ei voi paikoin kuvailla muuksi kuin silkaksi pahuudeksi. Silmien ummistaminen tältä totuudelta ei auta ketään. Sen sijaan tulee tutkia asiaa syvemmin ja pyrkiä kehittämään lastensuojelua niin, että kaltoinkohtelun riskit minimoituvat.

Kirsi-Maria Hytönen, tutkijatohtori, historian ja etnologian laitos 1.6.2016