Takaisin

Etusivulle

  

Ruotsin kielen historia   (Pdf-muodossa tästä linkistä)

Kirjoittanut Seija Tiisala

 

 

Tarunomaiset käsitykset oman kansan ja kielen alkuperästä ovat kansakuntien historiassa tavallisia, ja niiden perusajatus on se, että kansakunta oli sitä arvokkaampi, mitä pitemmälle muinaisuuteen sen juuret ulottuivat. Ruotsissa todisteltiin 1500-luvulla, että Ruotsin ensimmäinen kuningas oli ollut Sveno, Nooan pojan Jafetin poika. Jafet oli taas ensimmäisen ruotsalaisen raamatunkäännöksen mukaan se Nooan pojista, jonka jälkeläiset vedenpaisumuksen jälkeen asuttivat Euroopan ja siis myös Pohjolan:

 

aff iafeth kommo alle the som boa j swærike danmark oc norghe.

 

Tällaisesta ajattelusta seurasi se, että muinaisuus kiinnosti, sitä tutkittiin ja sitä vaalittiin. Sen vuoksi Ruotsissa on näihin päiviin asti säilynyt ikivanhoja muistomerkkejä, riimukiviä, joista voimme saada käsityksen siitä kielestä, josta vähitellen kehittyi ruotsin kieli.

 

 

Kielen käsite

 

Kieli  on monikerroksinen käsite, joka sisältää muun muassa sellaisia alakäsitteitä kuin puhuttu kieli, kirjoitettu kieli, puhekieli, kirjakieli, yleiskieli.  Tässä tekstissä kieli tarkoittaa useimmiten kirjoitettua kieltä, lähinnä siksi, että kielen vanhemmista kerrostumista ei ole olemassa puhutun kielen aineistoa, ja samoin on puhekieltä kuvastelevaa materiaalia vanhemmilta ajoilta niukasti.

 

Kieli- ja murre-käsitteiden välinen rajanveto on vaikea. Eräs määritelmä sanoo, että on kyse eri kielistä, jos niiden puhujat eivät ymmärrä toisiaan.  Tämän määritelmän mukaan esim. norja ja ruotsi siis olisivat saman kielen murteita, mutta esimerkiksi jokin syntyperäiselle ruotsalaisellekin vaikeasti ymmärrettävä vanhakantainen ruotsin murre olisi oma kieli. Lisäperusteita siis tarvitaan, mm. valtiollis-poliittisia.

 

 

Suomenruotsi

 

Ruotsin kieltä on puhuttu äidinkielenä myös Suomessa ainakin 1200-luvulta asti, ja täällä puhutut murteet ovat säilyttäneet paljon vanhojen Itä-Ruotsin murteiden piirteitä. Paljon on keskusteltu siitä, onko Suomessa käytettävää ruotsia pidettävä omana kielenään (suomenruotsi, finlandssvenska), vai onko se Ruotsissa käytetyn yleiskielen (rikssvenska) alueellinen variantti. Suomenruotsin ja ruotsinruotsin välillä on eroja mm. ääntämisessä,

mutta kirjoitetussa kielessä esimerkiksi sanastolliset erot ovat varsin pienet, paljolti pitkään vaikuttaneen kielenhuollon ansiosta.

 

Suomenruotsia käytetään kaikilla eri tasoilla: yksityiselämässä, jossa suomenruotsille ominaiset piirteet (finlandismer) ovat luonnollisia, mutta myös kirkollisessa elämässä, lainsäädännössä, liike-elämässä jne. Virallisissa yhteyksissä käytetty kieli pyrkii seuraamaan emokielen kehitystä, ja liian suuria poikkeamia pyritään välttämään. Suomessa on luonnollisesti käsitteitä, joilla ei ole täsmällisiä vastineita ruotsinruotsissa, jolloin omakieliset ruotsalaiset vastineet ovat tarpeen, esimerkiksi lakiteksteissä. Svenska Akademiens ordlista (SAOL) sisältää noin 350 sellaista sanaa, jotka yksinomaan esiintyvät suomenruotsissa (kännspak, stöpsel, muntur, firabel jne.), ja esipuheessa huomautetaan, että näillä ilmauksilla on erityisasema muiden alueellisten ilmauksien joukossa, koska suomenruotsilla on erikoisasema Suomen toisena virallisena kielenä. Suomenruotsia siis pidetään yleisruotsin hyväksyttynä alueellisena varianttina, ei omana kielenään

 

 

Kielikunta, kielikunnan haara, kantakieli, tytärkielet 

 

Nykytietämyksen mukaan ruotsin kieli kuuluu indoeurooppalaiseen kielikuntaan, sen germaanisen haaraan.  Suurin osa Euroopan kielistä on indoeurooppalaisia, ja koko maailmassa niitä puhuu äidinkielenään pari miljardia ihmistä. Näiden kielten katsotaan siis polveutuvan indoeurooppalaisesta kantakielestä, jonka piirteitä on voitu johtaa (rekonstruoida) sen nykyään elävistä tytärkielistä. Nämä puolestaan olivat alun perin kantakielen murteita, jotka vähitellen kehittyivät niin eri suuntiin, että niitä oli pidettävä itsenäisinä kielinä. Suomi taas kuuluu uralilaisiin (suomalais-ugrilaisiin) kieliin, jotka muodostavat oman kielikuntansa, johon Euroopassa kuuluvat mm. viro ja unkari. Myös baski on indoeurooppalaisen kieliperheen ulkopuolella, eikä sille ole löydetty sukukieliä muualtakaan.

 

Ruotsin kielen sijaintia indoeurooppalaisten kielten sukupuussa voi yksinkertaisesti kuvata seuraavasti:

 

                                       indoeurooppalainen kielikunta

 

germaaniset kielet                         romaaniset kielet    slaavilaiset kielet  balttilaiset kielet ….

           |

          pohjoisgermaaniset kielet              länsigermaaniset kielet         itägermaaniset kielet

                |                              \

itäiset pohjoismaiset kielet    läntiset pohjoismaiset kielet     gootti (ei enää puhujia)

ruotsi, tanska                            norja, islanti, fääri                           

 

 

Nykyään katsotaan, että indoeurooppalainen kantakieli alkoi eriytyä tuhatluvulla eKr. , jolloin germaaninen haara sai alkunsa. Esimerkkeinä eriytymisestä voi mainita seuraavia muutoksia:  äänteenmuutokset (p>f  lat. pater à eng. father, k>h lat. cornu  eng. horn, sanan painon muutokset, sanojen lyheneminen, ns. äänteenmukaus (omljud), joka synnytti uusia äänteitä, joilla ei ollut suoria vastineita esim. latinassa (y, ä ja ö), sekä verbien taivutuksessa aikamuotojen ilmaiseminen päätteellä, ei pelkästään äänteenmuutoksella kuten aikaisemmin (bygg-de, vrt. springa – sprang).

 

Kristuksen syntymän jälkeisillä vuosisadoilla yhteisgermaaninen kielialue alkoi jakautua itäiseen, läntiseen ja pohjoiseen haaraan. Pohjolassa kantaskandinaavinen kieli (urnordiska) alkoi viikinkiaikaan jakautua, minkä lopputuloksena meillä on tänään viisi pohjoismaista kieltä: ruotsi, norja, tanska, islanti ja fäärin kieli. Mutta vielä 1000-luvulla Pohjolan ihmiset ymmärsivät toisiaan ja katsoivat puhuvansa samaa kieltä (dansk tunga). Tämä vanhempi kielimuoto on säilynyt islannin kielessä, ja nykyajan islantilainen ymmärtää 1200-luvulla kirjoitettuja tekstejä ilman erityisiä vaikeuksia.

 

Skandinaavisia kieliä puhuttiin vanhempina aikoina viikinkien liikkuvuuden ansiosta muuallakin kuin täällä Pohjolassa, mm Normandiassa (900–1100), Koillis-Englannissa (vuoteen 1100), Hebrideillä (800–1400) ja  Orkneyn ja Shetlannin saarilla 1700-luvulle asti ja Irlannissa 1250-luvulle asti. Monet paikannimet ovat edelleen todisteina tästä ajasta (Dalby, Danthorpe jne), samoin jotkut Skotlannin englannin sanat (bairn<barn, kirk <kirkja). Nykyenglannin pronomini their, verbit take ja call ovat pohjoismaista perua, muutamia esimerkkejä mainitakseni.

 

Ruotsin kielen esiasteista ja varhaisimmista muodoista voimme saada käsityksen muutenkin kuin päättelemällä, sillä kielellistä materiaalia on säilynyt riimukivissä tai yleensä esineisiin kirjoitetuissa teksteissä. Toinen tärkeä lähde ovat saamen ja suomen kielen lainsanat. Suomea jotkut kielentutkijat ovatkin kutsuneet säilykepurkiksi, jossa aikaisempien asuma-alueidemme kielten sanoja on säilynyt, usein verraten koskemattomina. Eräitä esimerkkejä tästä ovat sanat kuningas < germ. kuningaz, sairas < sairaR , ruhtinas < druhtanaR , kaunis < skauns (skön). Kolmas lähde ovat paikannimet ja yksittäiset nimet ja sanat klassillisessa kirjallisuudessa.

 

 

Ruotsin kieli ja sen eri kehitysvaiheet

 

Ruotsin kielen eri kehitysvaiheet sijoittuvat ajallisesti seuraavasti:

Riimuruotsi                                            n. 800–n.1225

Varhaisempi muinaisruotsi                    n. 1225–n. 1375

Myöhempi muinaisruotsi                        n. 1375–1526

Varhaisempi uusruotsi                           1526–1732

Myöhempi uusruotsi                               1732–1900                                            

Nykyruotsi                                              1900–

 

Vanhempien kausien rajat eivät ole teräviä, ja myöhempien kausien tarkat vuosiluvut on valittu kirjoitetun kielen kannalta tärkeiden tapahtumien pohjalta.

 

Riimuruotsi  (n. 800–n. 1225)

 

500-luvusta alkaen pohjoismainen kantakieli alkoi muuttua ja jakautua, mutta vaikka kielet viikinkiaikana eriytyivät yhä enemmän, skandinaavit katsoivat edelleen puhuvansa samaa kieltä.  Vasta varhaiskeskiajalla kielten eriytymisen oli tullut niin pitkälle, että voidaan riimukirjoituksissa ja vähitellen syntyvässä kirjallisuudessa erottaa variantteja, joiden pohjalta syntyivät eri pohjoismaiset kielet.

 

Ruotsissa on säilynyt noin 2500 riimukiveä, joista suurin osa on peräisin 1000-luvulta ja 1100-luvun alusta. 800-900-luvun riimukiviä on vähän, mutta tärkeä ja sisällöllisesti kiinnostava Röksten on 800-luvulta. Muualta Pohjoismaista löydettyjen riimukivien määrä on paljon pienempi.  Riimukivet olivat pääasiallisesti muistokiviä, joiden teksti noudatteli tiettyä kaavaa: NN pystytti kiven YY:n muistoksi. Kivissä saatettiin luetella kuolleen urotekoja ja kristillisenä aikana rukoilla kuolleen sielun puolesta. Toisinaan niissä mainittiin myös riimujen tekijän nimi.

 

Kivissä on myös arvokasta muuta tietoa, ja niiden sanavarasto on hämmästyttävän suuri. Suomalaista kiinnostava tieto on, että eräässä Ótrygg-nimiselle miehelle pystytetyssä riimukivessä sanotaan, että hänet oli tapettu Suomessa ( var drepinn á Finnlandi), ja eräässä toisessa ilmoitetaan, että kuolema oli tullut á Tafæistalandi, hämäläisten maassa. 

 

Usein tekstit kiemurtelevat kivissä käärmekuviona, ja koristeina saattaa olla mm. taidokkaita eläinkuvioita ja myöhemmissä riimukivissä myös ristejä.

 

Riimukirjoitus on germaanien vanhinta kirjoitusta,  jonka katsotaan syntyneen Kristuksen syntymän aikoihin mahdollisesti roomalaisten kirjainmerkkien pohjalta. Varhaisten lähteiden mukaan on ilmeistä, että riimuja kaiverrettiin tai maalattiin ensin puulevyille, tuoheen tai luunkappaleille ja vasta myöhemmin niitä hakattiin kiveen. Niitä oli myös amuleteissa ja käyttöesineissä.  Käytettyjä kirjaimistoja on kaksi: vanhempi, 24-kirjaiminen, jota käytettiin 700-luvulle asti, ja nuorempi, 16-kirjaiminen (futhark, ensimmäisten kirjainmerkkien mukaan). Kirjainmerkkien väheneminen ei tarkoittanut sitä, että kieli sinänsä olisi yksinkertaistanut äännesysteemiään vaan vain sitä, että yksi ja sama riimu oli useamman äänteen merkki, mikä tekee myöhempien riimujen tulkinnan hankalaksi.  Vähitellen latinalainen kirjoitus syrjäytti riimut, jotka kuitenkin elivät pitkään uuden kirjoitustavan rinnalla.

 

Riimukirjaimissa tapahtui myös muutoksia, jotka olivat sekä ajallisia, alueellisia että riimujen tekijän valintoja.

 

Muinaisruotsi

 

Latinalaiset kirjaimet olivat käytössä, kun 1200-luvulla alettiin merkitä muistiin ruotsiksi maakuntalakeja, jotka olivat suullisen tradition kautta siirtyneet sukupolvelta toiselle.  Sen vuoksi näissä varhaisimmissa teksteissä on selviä suullisesti käytetyn kielen piirteitä. Vanhin tunnettu ruotsiksi latinalaisin kirjaimin kirjoitettu teksti on erään maakuntalain katkelma. Vähitellen syntyi eurooppalaisen kulttuurin innoittamana muutakin ruotsinkielistä kirjallisuutta kuin lakitekstiä, esimerkiksi legendoja (useimmiten latinasta tai alasaksasta käännettyinä) ja ritarirunoutta. Ruotsiksi kirjoitettiin myös asiakirjoja ja kaupunkien ylläpitämiä kirjoja, joihin merkittiin muistiin kaupunkia koskevia tärkeitä asioita (tänkebok). Näin laskettiin vähitellen perusta kirjakielelle, jonka ilmaisut eivät enää yksinomaan perustuneet suulliseen kielenkäyttöön ja jossa voi havaita erilaisia tyylitasoja.

 

Katkelma vanhimmasta säilyneestä lakitekstistä (Äldre Västgötalagen):

 

Takær maÞær Þiuf sin ok Þiuft mæÞ, bindi Þuf a bak ok leÞe til Þings mæÞ ua vittnismæn, þÞa æær vittnææ a Þinge han sannæn Þiuf  væræ, mæÞætolf mannum a Þingi gangææÞes at sværiæ, at "han ær fuldær Þiuuær; Þy ær han værÞær lif sit latæ".  SiÞæn skal han  dømææ til hogs ok til hangæ, til draps ok til døÞæ, til torfs ok til tiæru, vgildæn firi arvææok æftimælændæ, sva firi kirkiu sum firi  konunge.                                                                                                                                                                                                                  

(Käsikirjoitus 1200-luvun lopulta)

 

Katkelma vanhimmasta raamatunkäännöksestä (Pentateukparafrasen):

 

Aff noe føddis føre noe flodh Thre syni oc the ensamna hiøllo liffwit j arkenne mz

Av Noak föddes före Noaks flod tre söner och de ensamma höllo livet i arken med

fadhir oc mødhir oc sinom konom. Aff them kommo sidhan alla iordhrikis slæctir.

fader och moder och sina konor (fruar). Av dem kommo sedan alla jorderikets släkten

oc bygdis alt  iordherike

och byggdes hela jorderiket.

Aff iafeth kommo alle the som boa j swærike danmark oc norghe oc all landhin

Av Jafet kommo alla de som bo i Sverige Danmark och Norge och allt landet

om kringh mællan iorsala haff oc mællan wæstra haff ok østra. oc hethir

omkring mellan Jorsala hav och mellan Västra havet och Östra. Och heter

thæn delen aff wærldenne  europa. -- at flæst all europa/ær komen aff gøtom.

den delen av världen Europa.  -- att de flesta européer är komna av götar

oc gøtar aff magog suna syni iafeth.

Och götar av Magog Jafets son.

 (1300-luku)

 

J ybernia landhe var een man Thundalus Aat nampne, velborin j slekte æn grymer

I Hibernias land var en man Tundalus vid namn, välboren till sin släkt men grym

j allo syne liffuerne Herligin j allom lymom Ok starkaste man j stridhom,

i allt sitt leverne, härlig i alla sina lemmar och den starkaste mannen i strid,

alla syna akt hafuandes til verldena 

all sin akt havande (= hela hans uppmärksamhet var fäst vid världsliga ting) till världen

Æn til synne siele helso alzinga

Men til sin själs hälsa (=frälsning) ingen alls

(Jöns Budde, 1491)

 

Ortografia eli oikeinkirjoitus vaihteli muinaisruotsin aikaan suuresti. Isojen ja pienten alkukirjainten ja välimerkkien käyttö oli hyvin vapaata; 1400-luvulle asti teksteissä esiintyy kirjain Þ, jonka äännearvo on sama kuin th:n englannin sanassa thing, ææ = ä, øø = ö, j oli usein sama kuin i (j slekte).

 

Sukuja oli kolme: maskuliini, feminiini ja neutri, sijoja neljä (nominatiivi, genetiivi, datiivi ja akkusatiivi).

 

Verbinmuodoista käytettiin varsinkin lakiteksteissä paljon konjunktiivin preesensiä (bindi = binde= sitokoon), ja varsinkin uskonnollisessa käännöskirjallisuudessa esiintyi runsaasti partisiipin preesensejä (hafuandes 'havande'). Vanhimmassa lakitekstissä näkyy selvästi suullisen tradition suosima alkusointu (til hogs ok til hangæ).

 

Uusruotsi

 

Vielä uusruotsin alkuaikoinakin uskonnollinen kirjallisuus oli määrällisesti hallitsevassa asemassa, mutta 1600-luvulla kirjallinen tuotanto lisääntyi yleensäkin huomattavasti, ja ensimmäiset kaunokirjalliset teokset näkivät päivänvalon. Suurvalta-aikana kansallistunne alkoi nousta, ja oma kieli nähtiin tärkeänä kansallisena symbolina. Samalla kiinnostus kielen alkuperään, sen tutkimiseen ja huoltoon lisääntyi.  1700-luvulla julkaistiin paljon kaunokirjallisuutta, ja kieltä ryhdyttiin entistä tietoisemmin standardisoimaan. Kustaa III perusti Ruotsin Akatemian, jonka tehtävänä oli vaalia kielen puhtautta. Monikielisyys kukoisti kuitenkin. Tästä voi olla esimerkkinä Bellmanin Fredmans epistel nr 33, joka on eloisana dialogina esitetty kuvaus Movitzin laivamatkasta Djurgårdeniin. Siitä näkee, millaista sekakieltä, ruotsin, tanskan, saksan ja ranskan sekoitusta, Tukholmassa voitiin käyttää:

 

Was ist das? Ge rum vid Roddar-trappan. Courage du gamla Granadör! ---

Nu tar han till Valdthornet. Ach tu tummer taifel! --

Dit justement hvor jeg peger, hvor then lille mensch, then soldat med gule pexerne sitter i packen und beschteller. 

Oui Djurgål, oui Djurgål, oui par diefla besitta! - Mäster Nilses. - Gantz richtich.

 

Sukuja uusruotsissa oli enää kaksi, samoin sijoja, vaikka esimerkiksi Kustaa Vaasan Raamatussa vielä onkin neljän sijan järjestelmä, se alkaa muissa teksteissä muuttua. Jäänteitä vanhasta sijataivutuksesta on nykykielessäkin (i ljusan låga, i sinom tid). Verbien  taivutus yksinkertaistui niin, että monet ennen vahvasti taipuneet verbit alkoivat taipua heikosti. Ortografia vakiintui.

 

Nykyruotsi

 

Nykyruotsin kauden alussa tapahtui kirjoitetussa kielessä muutamia suuria muutoksia, joista keskusteltiin kauan ja kiivaasti. 1906 tuli suuri oikeinkirjoitusuudistus, jota ajoivat opettajajärjestöt. Uudistustarvetta perusteltiin pedagogisilla syillä. Muutosta vastustettiin pitkään ankarasti, sillä sen katsottiin katkaisevan siteet menneiden aikojen kirjallisuuteen.  1940-luvulla siirryttiin predikaattiverbien yksikkömuotoihin, kirjoitettiin siis vi skriver eikä vi skriva. Puhekielessä näin oli ollut jo kauan.  Ruotsin Akatemia hyväksyi tämän uudistuksen vasta 1950-luvulla.

 

Nykykielelle tyypillistä on, että englantilaisia lainasanoja tulee kieleen runsaasti. Niiden suhteen menetellään kuitenkin kuten ennenkin lainasanojen ollessa kyseessä: niitä ruvetaan kirjoittamaan ääntämisen mukaan (face à fejs), ja taivutus noudattelee ruotsin kielen sääntöjä. Yleiskielestä poikkeavaan ääntämiseen suhtaudutaan suvaitsevaisemmin, ja joillakin alueellisilla varianteilla on hyvinkin korkea status, esimerkiksi Skoonen murteella. Kirjoituksessa voidaan käyttää puhekielisiä muotoja (ska pro skall), varsinkin vapaamuotoisten tekstien ollessa kyseessä. Jäykkään kansliakieleen puututaan, ja virastoissa on kielenhuoltajia, joiden tehtävänä on katsoa, että niiden tekstit ovat kansalaisten tajuttavissa.  Mielenkiintoista on myös nähdä, millaiseksi maahanmuuttajien vaikutus ruotsin kieleen muotoutuu.

 

 

 

Kielten välinen vaikutus

 

Ruotsin kieli on aikojen kuluessa saanut runsaasti vaikutteita muista kielistä.  Viikinkien liikkuminen sekä kauas länteen että itään osoittaa, että pohjoinen ja kaukainen sijainti ei estänyt kontaktien syntymistä. Viikingitkään eivät olleet pelkästään raivoisia tuholaisia vaan myös kauppamiehiä ja valtakuntien rakentajia, ja heidän kielensä jälkiä on nähtävissä mm. venäjässä. Joku heistä on idän matkallaan jättänyt konkreettisen jäljen itsestään raapustamalla Istanbulin Hagia Sofian seinään nimensä.

 

 Rauhallinen kaupankäynti Itämeren alueella lisääntyi varhaiskeskiajalla ja oli erittäin vilkasta Hansan valtakaudella. Hansan käyttämä kieli, keskialasaksa, oli eräänlainen virallinen kieli ja lingua franca tällä alueella, mikä näkyy esimerkiksi Ruotsin Hansan kanssa käymästä kirjeenvaihdosta, missä alasaksa oli hallitseva kieli. Alasaksa ja ruotsi olivat läheisiä sukukieliä ja vähällä harjoituksella helposti kummankin kielen puhujien ymmärrettävissä. Ruotsi oli jo 1200-luvulla, hansakauppiaiden alkaessa asettua maahan, pyrkinyt sulauttamaan uudet tulokkaat: heille annettiin oikeus olla maassa ja kutsua itseään ruotsalaisiksi (svealaisiksi, sueui) sillä edellytyksellä, että he noudattivat maan lakeja.

 

Vaikka täällä Ruotsi-Suomessa ei ollutkaan varsinaisia hansakaupunkeja, tärkeiden kauppakaupunkien hallinto oli järjestetty hyvin samaan tapaan kuin hansakaupungeissa, ja esimerkiksi kaupungin muistikirjojen pitämisidea tuli niiltä. Kaupunginhallituksiin otettiin myös saksalaisia, mutta heitä sai olla enintään puolet jäsenistä.  Ruotsin kielen asemaa pidettiin kuitenkin tärkeänä ja se turvattiin säätämällä, että kaupungin kirjurin piti olla 'kotimainen mies', siis Ruotsissa syntynyt.

 

Kontaktit kielirajan yli olivat vilkkaat, ja kehittyvä ruotsin kieli sai runsaasti vaikutteita alasaksasta, josta tuli runsaasti sekä sanoja että sanamuodostuksen aineksia. On laskettu, että yli puolet ruotsin sanastosta on tavalla tai toisella alasaksalaista alkuperää. 

 

Samoin on mahdollista, että vanha pohjoismainen taivutussysteemi yksinkertaistui näiden kielikontaktien vaikutuksesta. Jotkut tutkijat ovatkin ihmetelleet, miten ruotsi yleensä säilyi omana kielenään eikä muuttunut yhdeksi alasaksan variantiksi. Selityksenä pidetään saksalaisten maahanmuuton vähenemistä ja vakiintuneita poliittisia oloja ja kansallistunteen nousua.

 

Myöhemmin ruotsiin tuli lainasanoja myös yläsaksasta, erityisen runsaasti 1600-luvulla, jolloin Ruotsin sotajoukot sotivat Euroopan mantereella. Saksa oli uskonpuhdistuksen kieli, ja paljon käännöksiä tehtiin yläsaksaksi kirjoitetuista uskonnollisista teksteistä. Varsinkin 1500- ja 1600-luvuilla saksalaiset yliopistot olivat tärkeitä opinahjoja täältä tulleille opiskelijoille, ja saksalainen kulttuuri oli tieteen ja taiteen alalla tärkeä vaikuttaja. Kulttuurisiteet Saksaan olivat vahvat aina 1940-luvulle asti, mutta toinen maailmansota heikensi niitä huomattavasti. 

 

Latinan vaikutus näkyi runsaan käännöstoiminnan takia keskiajan kirjoitetussa kielessä, ei vain sanastossa vaan myös lauserakenteissa ja esimerkiksi verbinmuotojen käytössä. Latina oli Euroopan sivistys- ja opetuskieli ja säilytti asemansa kauan, esimerkiksi tieteen ja diplomatian kielenä pitkälle 1700-luvulle asti. Sen korkeata statusta myös oppineiston piirin ulkopuolella osoittaa se, että esimerkiksi kaupallisessa kirjeenvaihdossa tekstiin sijoitettiin latinalaisia tervehdyksiä, toivotuksia ja päiväyksiä pitkälle keskiajan loppuun asti. Kauppiaankin tuli siis osata latinaa muiden kielten ohella. Yhtenä esimerkkinä tästä voisi mainita erään Suomeen 1500-luvun alussa lähetetyn kirjeen, josta käy ilmi, että kirjeen kirjoittaja, eräs danzigilainen kauppias, lähetti kaksi poikaansa Turkuun opiskelemaan sekä latinaa, ruotsia että suomea. Ruotsissa on edelleen runsaasti latinasta tulleita lainasanoja, jotkut hyvinkin tavallisia (abstrakt, teknisk, press, prosa, radikal jne.)

 

Nykyisen Pohjolan valtiot ovat liittyneet toisiinsa monin eri tavoin ja yhdistelmin. Niistä tunnetuin lienee Kalmarin unioni, jonka aikana kaikilla pohjoismailla oli yhteinen hallitsija.  Tanska oli pitkään hallitsevassa asemassa, ja tanskan kieli vaikutti ruotsin kieleen mm. kuninkaan kanslioitten kautta, joiden kielenkäytössä näkyi myös vahvaa saksalaisvaikutusta. Tanskalaisvaikutteista kieltä, jonka eräänä tunnusmerkkinä oli päätteissä esiintyvä e alkuperäisen ruotsalaisen a-päätteen asemesta, ryhdyttiin vastustamaan Kustaa Vaasan aikana ja varsinkin 1600-luvulla. Kuninkaan kansliasta lähteneistä kirjeistä e-pääte väheni dramaattisesti muutamassa vuodessa, eikä se voinut olla sattuma. Päätteilläkin voi tehdä politiikkaa.  

 

Ranska oli seurapiirien ja hovin kieli, ja lainasanat kuvastelivat näiden yhteiskuntaluokkien elämää. Keskiajalla tuli joitakin ritarilaitokseen liittyviä sanoja. Vasta 1600-luvulla ranskan  kieli alkoi vallata alaa yläluokan piirissä, vaikka suurvalta-aikana Ruotsi pitikin tiukasti kiinni latinasta diplomatian kielenä. Ranskan asema oli erityisen vahva Kustaa III:n hovissa.  Aivan 1900-luvun alkuun asti oltiin sitä mieltä, että yläluokan tyttöjen kuului osata ranskaa. 1700-luvulla ranska alkoi levitä myös porvaristonkin keskuuteen, mutta 1800-luvulla sen status heikkeni. Joka tapauksessa ranska on jättänyt jälkensä sekä ruotsin sanavarastoon (apropå, attaché, bukett, omelett, pjäs jne.) että sanojen muodostukseen (-ent,-ant, -ör, -age jne). Tosin useimmilla kyseessä olevilla päätteillä on vastineet ranskan emokielessä, latinassa, mutta ne lainautuivat ruotsin kieleen nimenomaan ranskan kielestä.

 

Ruotsin ja suomen kielten suhteet ovat satoja vuosia olleet hyvin läheiset, ja kumpikin on vaikuttanut toiseensa. Ruotsin kielen vaikutus suomeen on pitkän yhteiselon ja sen aikoinaan hallitsevan aseman takia ollut huomattava, ja siitä on suomen kielessä näkyvissä eri kerrostumia.  Osa uudemmista lainoista on helposti havaittavia, varsinkin monet vanhemman puhekielen ja kaupunkislangin ilmaukset nykyäänkin: hantaaki, hanslankari, koolinki, huilata; baana, stadi; jotkin vanhemmat lainat taas tuntuvat niin perin suomalaisilta, ettei niiden alkuperää tule edes ajatelleeksi: kirnumaito< muinaisr. kirno mjölk), huivi < muinaisr. hviver.  Ruotsin kielen kautta suomeen on tullut myös alun perin alasaksalaisia lainoja, osa ehkä myös suorissa kontakteissa hansakauppiaiden (kestien) kanssa.  

 

Yhteiselämä jätti joitakin jälkiä myös suomesta ruotsin yleiskieleen; tunnetuimmat näistä lainoista ovat pojke < poika ja pjäxa < pieksu. Mutta koska lainaukset normaalisti kulkevat valta-asemassa olevasta kielestä heikommassa asemassa olevaan kieleen päin (vrt. alasaksa à ruotsi), on ymmärrettävää, että lainat suomesta ruotsiin ovat harvalukuiset. Muita esimerkkejä siitä, että myös pienestä vähemmistökielestä kuitenkin otetaan sanoja, joista saattaa tulla erittäin tavallisia, ovat ruotsissa romanikielestä lainatut tjej ja arkikielen lattjo.  Ruotsin kielellä oli jo runsaasti kirjallisuutta jo silloin, kun suomen kirjakieltä ryhdyttiin luomaan. Suomenruotsissa, varsinkin sen puhekielessä, näitä lainoja on luonnollisista syistä paljon enemmän. Suurvalta-aikaan 1600-luvulla Ruotsi oli monikielinen valtio (suomi, saame, saksa, viro, latvia, venäjä, tanska), mutta laajimmat kontaktit olivat edelleenkin ruotsin ja suomen kielten väliset. Keskiajalla ja vielä 1500-luvulla Suomeen tulevien virkamiesten tuli osata edes jonkin verran suomea, ja Ruotsiin muutti Suomesta koko ajan suomenkielistä väkeä. Lisääkin olisi toivottu: Peder Månsson valittaa 1500-luvulla erään kirjansa esipuheessa työvoimapulaa ja sanoo, että maassa olisi tarvittu tærffwa høffwe mees, terveitä, hyviä miehiä, joita olisi ollut Suomessa. Kontaktipinnat olivat siis laajat ja moninaiset.

 

 

Ruotsi maailmalla

 

Pohjoismaisia kieliä käytettiin viikinkien aktiivisimpaan aikaan ja sen jälkeenkin muuallakin Euroopassa, kuten yllä on mainittu, ja varjagit jättivät kielellisiä jälkiä myös venäjään. Ruotsi ei ole koskaan ollut pelkästään paikallinen kieli, vaan sitä on puhuttu ja puhutaan myös oman alueen ulkopuolella: Suomessa, Virossa, jossa vieläkin on jäljellä äidinkielenään ruotsia (estlandssvenska) puhuvia ihmisiä, Venäjällä, jossa oli kokonaisia ruotsia puhuvia kyliä (svenskbyar). Ruotsi kuuluu kuitenkin suomen tavoin EU:n pienten kielten joukkoon, ja tulevaisuus näyttää, mikä niiden kohtalo on. EU pyrkii säilyttämään monikielisyyden, monikulttuurisuuden ja yleensäkin alueellisen erilaisuuden, niin että lähtökohdat eivät ole huonot. Ja kun tarkastelee ruotsin kielen vaiheita eri aikoina ja näkee, miten se on pitänyt pintansa erilaisissa poliittisissa ja kielellisissä paineissa, voi luottaa siihen, että se säilyy niin kauan kuin ihmisillä on tarve tuntea kuuluvansa omaan ryhmään, omaan kulttuuriin, jota kannattelee oma kieli.

 

 

 

Tämä kirjoitus on julkaistu myös teoksessa llse Cantell, Nina Martola, Birgitta Romppanen, Mats-Peter Sundström, Anja Sarantola & Tauno Sarantola, Suomi-ruotsi-suomi -sanakirja. 7. laajennettu painos. Helsinki: WSOY 2005. Julkaistu kustantajan luvalla.

 

 

Takaisin

Etusivulle