IV Äänneoppi        Kielioppisivulle

 

 

    1. Johdanto

            Ortografia ja ääntäminen

        Äänteenmuutosten syyt

        analogian vaikutus

    2. Keskeistä terminologiaa

        2.1. Äänteiden ja tavujen jaottelu

                Tavut

                    avotavut ja umpitavut

                    pitkät tavut ja lyhyet tavut

                Äänteet

                    etuvokaalit ja takavokaalit

                    soinnilliset ja soinnittomat konsonantit

        2.2. Muutosprosesseja

                Vokaaliharmonia

                Vokaalitasapaino

                Välivokaali

                Välikonsonantti

                Vokaalin tai konsonantin kato

                        synkope

                        apokope

                Äänteenmukaus

                Äänteenvaihtelu

                Metateesi

                Assimilaatio

                        täydellinen ja osittainen assimilaatio

                        progressiivinen ja regressiivinen assimilaatio

                Muita ääntenmuutoksia

        2.2.1. Vokaaliharmonia

                Vanhempi muinaisruotsi

        2.2.2. Vokaalitasapaino

                Vanhempi muinaisruotsi

                Nuorempi muinaisruotsi

        2.2.3. Välivokaali

        2.2.4. Välikonsonantti

        2.2.5. Vokaalin tai konsonantin kato

                     Vokaalin kato

                            Vanhempi uusruotsi

                            Nuorempi muinaisruotsi

                            Vanhempi muinaisruotsi

                     Konsonantin kato

                            Nuorempi muinaisruotsi

                            Vanhempi muinaisruotsi

                            Riimuruotsi

        2.2.6. Äänteenmukaus

                     i:n aiheuttama

                     u:n aiheuttama

        2.2.7. Äänteenvaihtelu

        2.2.8. Assimilaatio

                            Uusruotsi

                            Nuorempi muinaisruotsi

                            Vanhempi muinaisruotsi

                            Riimuruotsi

        2.2.9.  Muita vokaalin- ja konsonantinmuutoksia

                     Vokaalinmuutoksia

                            Nuorempi muinaisruotsi

                            Vanhempi muinaisruotsi

                     Konsonantinmuutoksia

                            Uusruotsi

                            Nuorempi muinaisruotsi

                            Vanhempi muinaisruotsi   

    3. Kirjallisuutta

 

 

                  

1. Johdanto        ylös

 

Ortografia pyrkii kuvastelemaan ääntämystä ja onnistuu siinä vaihtelevasti. Ortografia säilyy usein pitkään entisellään äänteiden muutoksista välittämättä, ja vanhempien kausien teksteistä on vaikea varmasti päätellä, mikä kulloinkin on ollut kirjainten tai kirjainyhdistelmien äännearvo. Ortografia myös vaikuttaa ääntämiseen: kirjoitettua kieltä on pidetty arvokkaampana kuin puhuttua, ja niin sanottu sivistynyt puhekieli on myös ääntämisessä nojautunut kirjoitettuun kieleen. Esimerkkejä tällaisesta kirjoitettuun kielen tukeutuvasta ääntämisestä ovat  och ja att,  jotka kumpikin äännettiin /o/[1]  mutta jotka huolitellussa puhekielessä nykyään äännetään /ok/ ja /att/.

 

Äänteenmuutokset ovat joko sellaisia, ettei niihin ole keksitty mitään erityistä syytä tai sitten sellaisia, että niiden syntyyn vaikuttaa se ympäristö, jossa äänne esiintyy. Äänteistä konsonantit muuttuvat eniten, koska ne eivät ole yksinään tavua muodostavia ja ovat siis itsessään vähemmän painollisia kuin vokaalit (Wessén I:26). Painottomissa asemissa olevat elementit ovat muutoksille alttiimpia kuin painollisessa asemassa olevat. Muutosten intensiteetti ja laajuus vaihtelevat murrealueelta toiselle.

 

Joskus muutokset peruuntuvat joko ortografian tai analogian vaikutuksesta, jolla myös selitetään niin sanottujen äännelakien poikkeukset. Analogian vaikutus perustuu siihen, että joku poikkeava muoto assosioituu jonkin toisen taivutuskaavan vastaavaan mahdollisesti tutumpaan tai useammin käytettyyn muotoon, joka sitten lainataan. Jokin odotettu muutos voi jäädä tapahtumatta, koska halutaan säilyttää yhteys sanan perusmuotoon. Wessén antaa esimerkkinä sanan stađr, jonka monikon olisi odottanut olevan *steđir, mutta se olikin riimuruotsissa stađir.  Muoto städer on muodostettu alasaksan mukaan, siis eräänlainen analogia sekin (Wessén I:10).

 

Seuraavassa kuvataan joitakin keskeisiä äänteenmuutoksia ja niiden ilmentymiä ortografiassa. Ääntämisen muutokset jätetään tässä lähes kokonaan syrjään, elleivät ne ratkaisevasti vaikuta käsiteltävään äänteenmuutokseen. Kiinnostuneet löytävät helposti tietoa ääntämismuutoksista Wessénin kielihistorian ensimmäisestä osasta.

 

Tärkeimmät äänteenmuutokset tapahtuivat hyvin aikaisin; tässä keskitytään kuitenkin lähinnä vanhemman uusruotsin ja muinaisruotsin aikana tapahtuneisiin muutoksiin. Aluksi otetaan esille äänteenmuutosten kannalta keskeistä terminologiaa.

 

 

2. Keskeistä terminologiaa        ylös

 

2.1. Tavujen ja äänteiden jaottelu        ylös

 

Tavut voidaan jakaa avo- ja umpitavuihin:

1. avotavu (öppen stavelse) päättyy vokaaliin  (sta-den)

2. umpitavu (sluten stavelse) päättyy konsonanttiin (sta-den).

Tavut voivat myös olla joko painollisia tai painottomia,  pitkiä tai lyhyitä:

1. pitkä tavu (lång stavelse): joko pitkä vokaali tai lyhyt vokaali ja pitkä konsonantti (å-ta; fall)

2. lyhyt tavu (kort stavelse): lyhyt vokaali tai lyhyt vokaali ja lyhyt konsonantti:

di -rektör, dis -kvalifiera

Muinaisruotsissa oli myös sellaisia tavutyyppejä, joita ei enää ole ruotsinruotsin yleiskielessä. Painollisessa avotavussa saattoi olla lyhyt vokaali: fa-ra (suomenruotsissa tämä ääntäminen on vielä olemassa) ja myös yhdistelmä pitkä vokaali + pitkä konsonantti oli mahdollinen: do:ttir (: on tässä pitkän vokaalin merkki). Suomen kielessähän nämä tavutyypit ovat aivan tavallisia.

 

Äänteet jaetaan vokaaleihin ja konsonantteihin. Vokaalit taas jaetaan etuvokaaleihin (e,i,y,ä,ö) ja takavokaaleihin (a,o,u). Tällä jaolla on ruotsin kielessä suuri merkitys ääntämisen muuttumisessa. Muinaisruotsin vokaalijärjestelmä oli hiukan erilainen kuin nykyruotsin: nykyruotsin u (kuten sanassa hus) puuttui ja a äännettiin melko lailla samoin kuin suomenruotsissa.[2]

 

Konsonantit voidaan jakaa soinnillisiin (esim. b,d,g,n) ja soinnittomiin (esim. p,t,k,s).  [3]

 

2.2. Muutosprosesseja        ylös

 

Vokaaliharmonia (vokalharmoni)

Vokaaliharmonia on ilmiö, joka on tuttu suomesta: sanan alkupuolen vokaalien laatu vaikuttaa loppupuolen, erityisesti päätteiden vokaaliin: yöllä mutta illalla, enemmän mutta kumman jne. Muinaisruotsin esimerkkejä ovat fyllę, dųmę, mykyt, hörö.

 

Vokaalitasapaino (vokalbalans)

Vanhassa ruotsissa oli myös ilmiö, jota suomeksi voisi kutsua termillä vokaalitasapaino, joka tarkoittaa sitä, että päätteen vokaaliin vaikuttaa edellisen tavun pituus. Pitkän tavun jälkeen päätteiden vokaalit ovat avoimempia (ä,e,o) kuin lyhyen tavun jälkeen, jolloin päätteiden vokaalit ovat vanhat traditionaaliset (a,i,u): tungo - gatu, fažur - možer, himil - ängel.

Esimerkeistä voi siis päätellä, a sanassa gatu on lyhyt, samoin sanassa fažur, kun taas sanassa možer on pitkä vokaali.

 

Välivokaali (inskottsvokal)[4]

Välivokaali on vokaali, joka tulee tiettyjen konsonanttien väliin ääntämistä helpottamaan.

 

Välikonsonantti (inskottskonsonant)

Tiettyjen konsonanttien väliin syntyy äännettäessä eräänlainen  apuäänne, lisäkonsonantti: nämbligen.

 

Vokaalin tai konsonantin kato (vokal- och konsonantbortfall)

Sekä vokaalit että konsonantit saattavat kadota varsinkin painottomissa tavuissa. Konsonanttikadoista huomattavin on r:n kato päätteistä.

Synkope =

Painottoman tavun vokaali katoaa, useimmiten päätteen vokaali.

Apokope =

Sanan viimeisen tavun painoton vokaali katoaa.

 

Äänteenmukaus (omljud)

Germaanisissa kielissä painollinen vokaali saattaa muuttua lähellä olevan äänteen  vaikutuksesta (Wessén I:7). Tärkeitä vaikuttajavokaaleita ovat a, i ja u . Äänteenmukauksen takia meillä on nykyruotsissa sellaisia muotoja kuin bok:böcker, stad:städer.

 

Äänteenvaihtelu (avljud)

Jos taivutettavan sanan vartalon vokaali vaihtelee sanan eri muodoissa, on kyseessä äänteenvaihtelu. Se on vanhempi ilmiö kuin äänteenmukaus, ja se on tunnettu useimmista nykyindoerurooppalaisista kielistä.  Nykyruotsissa se näkyy lähinnä vahvojen verbien taivutuksessa, jossa verbin vartalo vokaali vaihtelee verbin eri muodoissa (binda-band-bundit).

 

Metateesi

Metateesi eli äänteiden paikan vaihto näkyy nykyään mm. nimissä: Andreas > Anders, Kristin > Kerstin.

 

Assimilaatio (mukautuminen)

Kun äänne mukautuu lähellä olevaan toiseen äänteeseen, on kyseessä assimilaatio. On olemassa eriasteisia assimilaatioita:

1. täydellinen assimilaatio: in-legal > illegal

2. osittainen assimilaatio: in-possibilis > impossibilis

ja erisuuntaisia:

1. progressiivinen (eteenpäin suuntautuva): byggde, köpte [5]

2. regressiivinen (taaksepäin suuntautuva): hälft (< halv).[6]

 

Muita ääntenmuutoksia

Lisäksi on joukko äänteenmuutoksia, joita ei sijoiteta yllä oleviin kategorioihin. Vokaalien muutoksiin vaikuttavat mm. niitä lähellä olevat konsonantit, konsonanttien muutoksiin mm. sijainti sanassa (alussa/lopussa) ja painollisessa tai painottomassa tavussa sekä lähellä olevat muut konsonantit.

 

2.2.1. Vokaaliharmonia        ylös

 

Vanhempi muinaisruotsi

 

Painottomat vokaalit olivat riippuvaisia edellä olevan painollisesta vokaalista: jos edellä oli e, o, ö päätteeseen tuli e,o; muuten i ja u. Ilmiö on tavallinen Västgötalagen- (I ja II) ja  Vidhemsprästens anteckningar -teksteissä, ja sitä on myös teoksessa Siälinna tröst (Wessén I:43).

 

Noreenilla on esimerkkejä, joissa a>ę , jos edeltävässä tavussa on y,ę, ų tai e, i: fyllę, bęrę, dųmę; letę, innęn (Noreen 1918:20).

 

2.2.2. Vokaalitasapaino        ylös

 

Vanhempi muinaisruotsi

 

Päätteen vokaali määräytyi edellä olevan tavun pituudesta. Pitkän tavun jälkeen päätteiden vokaalit olivat ä, e, o, lyhyen a, i, u. Alueilla, jossa vokaalitasapaino vaikutti päätteiden muodostukseen, oli aksenttieroja lyhyt- ja pitkätavuisten sanojen välillä. Lyhyttavuisissa oli sivupaino päätteellä, ja se vaikutti vanhan päätevokaalin säilymiseen (Wessén I:43-44). Pitkien tavujen jälkeen tätä sivupainoa ei ollut päätteellä, jolloin "heikkeneminen" (försvagning) i>e, a>ä, u>o  oli mahdollinen.

 

Tasapaino on täydellinen (fullständig), jos muutos i>e, a>ä, u>o tapahtuu sekä avo- että umpitavussa, puolittainen (ofullständig), jos se tapahtuu vain avotavussa (Wessén I:44). Puolittainen on tavallisempi.

 

Vaihtelu i:e täydellisenä on nähtävissä joissakin vanhemmissa käsikirjoituksissa (Östgötalagen fragment I, Kopparbergsprivilegierna)  ja epätäydellisinä seuraavissa teksteissä: Östgötalagen, Smålandslagen, Magnus Erikssons landslag, Birgitta.

 

Vaihtelu u:o on melkein aina täydellinen. Poikkeuksena on datiivin pääte -um, jossa u säilyy.

 

Vaihtelu a:ä on hankalampi tapaus ortografisista syistä: puhekielen äänteiden vaihtelu ei välttämättä ole tullut esille kirjoituksessa, vaan a on saanut olla vaihtelevien äänteiden merkki.  Wessén tekee eron "aidon vokaalitasapainon a:ä'" ja ä:n muista syistä käsikirjoituksissa esiintymisen välillä.  Aito vaihtelu a:ä on hänen mukaansa harvinainen (Wessén I:44). 1400-luvun käsikirjoituksissa on yleisesti a, ja Vadstena-teksteissä on kyllä vaihtelu i:e ja u:o, mutta ei a:ä.

 

Huom! Kuten ortografia-luvussa (4.2.) kerrotaan, ä-grafeemia (-kirjainta) ei ollut vielä muinaisruotsissa, vaan sen tilalla käytettiin ligatuuria ę.

 

Nuorempi muinaisruotsi

 

Vaihtelu i:e oli lähes aina puolittainen.

 

Kirjakielessä tapahtui vähitellen muutoksia, joiden tuloksena  e ja o tulivat yhä tavallisemmiksi päätteissä kaikentyyppisissä sanoissa. Wessén antaa tästä useita esimerkkejä: 1500-luvun raamatunkielessä yksikön datiivi sai päätteen -e (poikkeuksena sana Gudh: Gudhi), feminiinin yksikön akkusatiivi sai päätteen -o (joskus vanha -u), monikon datiivi päätteen -om;  verbien 1. pers. pl. päätteen -om , 3. persoonan monikon imperfekti päätteen -o ja  konjunktiivi päätteen -(Wessén I:45).

 

2.2.3. Välivokaali        ylös       

 

Välivokaali on äännearvoltaan neutraali, ja sitä merkitään foneettisessa kirjoituksessa useimmiten nurinpäin kirjoitetulla e-kirjaimella. Vanhimmassa ruotsissa sen merkkinä oli ä tai e, mutta myös on mahdollinen (Wessén I:42).  Välivokaali tulee kahden (tai useamman) konsonantin väliin. Se esiintyy useimmiten r-äänteen yhteydessä: jos tavu päättyy r-äänteeseen, jonka edellä on konsonantti, r:n eteen tulee ääntämistä helpottava välivokaali: riimuruotsi stafR>vanh. muinaisruotsi  staver. Nuoremman muinaisruotsin aikaan välivokaali tuli myös konsonanttien l ja n ja niiden edellä olevan konsonantin väliin: vanh. muinaisruotsi fughl > nuor. muinaisruotsi foghel, sokn > soken, vapn > vapen. Myös adjektiivien lig-johtimen ja adverbien liga-/ligen-johtimen eteen saattoi tulla e: saktelig, gladeligen.

 

2.2.4. Välikonsonantti        ylös

 

1. Konsonanttien s  ja ll / nn tulee varhaisessa muinaisruotsissa t: manz (< mažer), alz (< alder, akkusatiivi: allan). Lisäyksen syyt ovat artikulaatiomekanismeissa (Wessén I:31-32).

2. Konsonanttien r ja ll / nn tulee d: aldra (genetiivi -> all-). Tämä on sama ilmiö kuin edellisessä kohdassa, mutta koska r on soinnillinen konsonantti, sitä seuraa soinnillinen d.

3. Konsonanttien m ja l / r väliin tulee b: himblar (< himin), gamblan (< gamal).

Tämä tyyppi on vanha ja nähtävissä jo riimuissa (Wessén I:32).

 

2.2.5. Vokaalin tai konsonantin kato        ylös

 

Vokaalin kato

 

Vanhempi uusruotsi

 

1600-luvun runoudessa jätettiin usein päätteessä viimeisenä oleva vokaali pois (apokope) sanoissa, jotka olivat lauseessa painottomia. Ilmiö oli tuttu puhekielestä ja tavallinen varsinkin fraaseissa, jossa paino oli jälkimmäisellä sanalla: nådig frun, min salig man, min vänner (Wessén I:115).

 

Painoton vokaali ja painoton tavu katosivat tietyissä tapauksissa:

1. ade- loppuisissa imperfekteissä: han segra' (ääntäminen on edelleen tavallinen suomenruotsissa)

2. sanoissa, jotka enimmäkseen olivat lauseyhteydessä painottomia:

haver > har

bliver > blir

råder > rår

sade > sa (Wessén I:114).

 

Nuorempi muinaisruotsi

 

Sanan keskellä olevassa tavussa oleva vokaali "heikkeni" ja usein katosi:

Svea-rike > Sverike > Sverighe > Sverghe

drotsętin > drotsen

vęruldin > världen

pęnningar > pengar (Wessén I:58).

Kolmitavuisissa sanoissa, joissa oli akuutti aksentti[7], päätteessä oleva vokaali katosi:

fųtrine > fųtren

fędhrine > fędhren (Wessén I:59).

 

Vanhempi muinaisruotsi

Kun painoton vokaali tuli painollisen vokaalin jälkeen, painoton putosi pois[8]:

boa > bo

skoar > skor

broum > brom (Wessén I:41).

 

 

Konsonantin kato

 

Nuorempi muinaisruotsi

 

"Heikentyneet" konsonantit (t>dh, k>gh) katosivat painottomissa tavuissa:

husit > husedh > huse

liti > litedh > lite

hwat > hwadh > va

taka > tagha > ta

nokon > noghon > nån

iak > iagh > ja

ok > ogh (och) > å (Wessén I:63).[9]

 

Välikonsonantit b ja p yhdistelmissä mbr, mbl ja mpt katosivat 1500-luvulla:

gamble > gamle

nampn > namn
i
ęmpt > jäm(n).

Suomen kieli on säilyttänyt vanhemman muodon: Se on jämpti niin.

 

hv-yhdistelmästä katosi h 1600-luvulla ainakin puhekielestä (Wessén I:119), ja vähitellen myös kirjoitetusta kielestä. Jotkut tosin kirjoittivat h:n myös sanoissa, jossa sitä ei koskaan ollut ollutkaan (Stiernhielm: hwimlande Hierna), mikä myös osoittaa, että ei enää ollut tukea puhekielestä valittaessa hv:n ja v:n välillä.

 

Vanhempi muinaisruotsi

 

gh katoaa painottomissa tavuissa kahden i:n välistä ja v kahden u:n välistä:

aldrighi > aldri

eighi > ei

-stuwu > -st (rådstu) (Wessén I:49).

 

Riimuruotsi

 

Keskeinen myöhempien aikojen kieleen vaikuttanut kato oli R:n kato. R esiintyi useimmiten päätteissä, ja muinaisruotsissa R katosi usein vokaalin jälkeen. Wessénin esimerkeistä (Wessén I:33) mainittakoon muutamia tärkeimpiä:

1. R katosi substantiivin monikon määräisen muodon loppuartikkelin edestä:

hęstaRnir>hęstani(r).

2. R katoaa, jos samassa tai edeltävässä tavussa on r-äänne: domaraR>domara.

3. R-kato on johdonmukaisimmin toteutunut seuraavissa teksteissä: Östgötalagen (vanhimmat katkelmat), Smålandslagen, Birgitan omakätiset tekstit.

4. Kirjoitetussa kielessä sanan lopussa a:n jälkeen tuleva R katoaa, mutta ei katoa, jos edellä on i, u (o): hęsta mutta syndir, vinir, dųmir;

kato on myös tavallisempi substantiivimuodoissa kuin verbinmuodoissa.

 

2.2. 6. Äänteenmukaus (omljud)        ylös

 

i:n aiheuttama äänteenmukaus  (i-omljud)

i vaikuttaa vain takavokaaleihin (a,o,u ; au, iu). Sen vaikutuksesta ovat seuraavat siirtymät tapahtuneet:

1. a>ä (*langi > länge)[10]

2. o:>ö: (fo:tir > fųter, bok : bųker)[11]

3. u>y:  (sun : synir)

4. iu>y: (liu:s : lysa, žiu:ver : žy:ft)

 

u:n aiheuttama äänteenmukaus (u-omljud)

Ilmiö on tavallisin länsiskandinaavisissa kielissä (islanti), ruotsissa melko harvinainen. Muinaisruotsissa tapahtui seuraavia muutoksia:

1. a>o nasaalin läheisyydessä: langer : longo, han : ho:nom < *ha:num

2. a>o konsonanttisen u:n (puolikonsonantti) läheisyydessä: hworu (=huru)<*hwa:ru, vrt. hwa:r.

 

2.2.7. Äänteenvaihtelu (avljud)        ylös

 

Sananvartaloissa voi muinaisruotsissa erottaa seuraavia vaihtelumahdollisuuksia (infinitiivi - imperferfekti - imperfektin monikko):

1. i: - e: - i (siis lyhyt i): bi:ta - be:t - bitu

2. iu: - ų: - u (u): niu:ta - nų:t - nutu

3. ę eller i - a - u: gęlla - gal - gullo[12], finna - fan - funno

4. ę - a - a: - u: bęra - bar - buro (part. burin)

5. ę - a - a: gęta - gat - ga:to

6. a - o: fara, fo:r

7. a: - o: - a: la:ta - lo:t - later

(Noreen 1918:4-5).

 

2.2.8. Assimilaatio        ylös

 

Uusruotsi

 

rdh> l ('paksu l')

Vanhemman uusruotsin aikana muutos levisi koko maahan, vaikka kirjakielessä perinteinen rdh yleensä säilyikin. 1500-luvulla l-muodot olivat harvinaisia, mutta yleistyivät 1600-luvulla. 1700-luvulla ja 1800-luvullakin niitä käytettiin (Runeberg: prästgåln, trägåln), mutta kun huolitellussa puhekielessä siirryttiin kirjoituksen mukaisen rd-ääntämiseen, muodot katosivat. Nykykielessä on joitakin jäänteitä: i fjol < i fjordh, storvulen < muinaisr. vurdhin 'vorden', utböling < vanh. uusruotsi utbörding, hin håle ( 'den hårde' 'piru'). (Wessén I:116-117).

Ääntämisessä tapahtuneista muutoksista kts. Wessén I:§ 161, 162, 163, 168.

 

Nuorempi muinaisruotsi

 

ts>ss: bęzter > bęst

lk>kk : hvilikin > hvilken > vikken (suomenruotsissa kuulee tätä ääntämistä vieläkin)

 

Vanhempi muinaisruotsi

 

ld>ll : sild>sill, skulde>skulle. Tämä ei tapahtunut kaikissa murteissa.

Nykyruotsin ld-yhdistelmät ovat monesti lainaa keskialasaksasta, josta joko koko sana on lainattu tai joka on vaikuttanut kotimaisen sanan oikeinkirjoitukseen: guld (runoudessa on uusruotsissa myös gull), mild, vild (muinaisruotsi vilder, akk. villan).

 

Riimuruotsi

 

Täydellisistä assimilaatioista Wessén mainitsee mm.  joidenkin verbien preesensmuodot (mal, stięl).

Joillakin sanoilla voi olla painollinen versio, missä assimilaatiota ei ole tapahtunut ja painoton, joka on assimiloitunut: mander (< mađr), painottomana man.

 

Osittaisia assimilaatioita ovat tapaukset, joissa soinnillinen konsonantti muuttuu soinnittomaksi viereisen soinnittoman konsonantin takia: dagher:dax (=daks), hųgher:hökt. Erityisen huomattava tämä assimilaatio on verbeillä, joiden imperfekti muodostetaan de-/te-päätteellä; vaihtelu johtuu verbin vartalon päätteen edellä olevasta konsonantista: valde (<*valiđe), mutta hväste. Ero on säilynyt nykyruotsissa. Vaikka n on soinnillinen konsonantti, on joukko verbejä, joiden imperfektin pääte kuitenkin on -te. Wessén selittää ilmiön osittain sillä, että monissa näissä tapauksissa on alun perin ollut n:n edellä soinniton konsonantti, joka on vaikuttanut myös n:n soinnillisuuteen: läna < la:n < kantaskand.* laihna ja imperfekti länte. Analogia taas on levittänyt tätä tyyppiä muihinkin verbeihin, joiden vartalo päättyy l- ja n-konsonantteihin: synte, krönte (Wessén I:39).

 

2.2.9.  Muita vokaalin- ja konsonantinmuutoksia        ylös

 

Vokaalinmuutoksia

 

Nuorempi muinaisruotsi

 

a: > å:    ba:ter > båt

a äännettiin yhä suljetumpana ja takaisempana, ja lopputuloksena oli /o/. Nykyisessä riikinruotsissa on sama ilmiö (bada kuulostaa usein suomalaisen korvassa samalta kuin båda) ääntämisessä, mutta kirjoitus säilyy todennäköisesti entisellään.

 

Muinaisruotsissa kirjoitettiin a sekä /a/- että /o/-äänteen merkkinä. Joskus sitä merkittiin kahdella a:lla. Lainasanat, jotka olivat tulleet kieleen ennen tätä muutosta, ruvettiin kirjoittamaan å:lla, mutta myöhemmät lainasanat säilyttivät alkuperäisin a:n: språk > alasaksa sprake, måla<malen, mutta adel, vapen, slav (Wessén I:51).

 

Lyhyt /a/ muuttui /o/-äänteeksi seuraavissa tapauksissa:

1. aka>åka, ater>åter; uusruotsissa pitkä vokaali,

2. ennen rdh-yhdistelmää: hardher>hård, gardher>gård,

3. ennen konsonanttiyhdistelmiä mb, nd, ng, ld ; uusruotsissa edelleen lyhyt vokaali: langer>lång, sanger>sång,

Muutos a>å oli tavallisin maan eteläosissa ja vähenee pohjoista kohdin; kirjakieli horjuu, koska se perustuu murroskohdan, Keski-Ruotsin, murteisiin. Kirjakielessä on tavallisesti å ld:n edessä: hålla (ld>ll, assimilaatio), enfaldig, mutta a  nd:n ja mb:n edessä: hand, lamm (<lamb) (Wessén I:52-53).

 

Lyhyet vokaalit i, y ja u muuttuivat muinaisruotsin aikaan eri tavoin eri alueiden puhekielessä:

 

i > e ja y > ö (kirjoituksessa ų) nuoremman muinaisruotsin kirjakielessä, mutta siirtymä ei tapahtunut, jos

1. vokaali oli pitkässä tavussa (stycke)

2. seuraavassa tavussa oli i tai u (gripin mutta grepne, nykil mutta nųkla)

3. seuraavassa tavussa oli konsonanttinen i (puolivokaali) (nytia ''nyttja').

(Wessén I:56)

 

i  ja y olivat koko uudemman muinaisruotsin kauden ajan aina uusruotsin ajalle asti rinnakkaisina kirjoitustapoina (GVB giffua mutta leffua, NT 1526 fredh, fridh).

Nykykielessähän sanoilla fred ja frid  on eri merkitykset.

 

Lyhyt u  muuttui o:ksi samojen sääntöjen mukaan kuin i>e ja y>ö (ų).

 

Vanhempi muinaisruotsi

 

i > e  ennen yhdistelmää r + konsonantti:  hirže > herdhe, sirla > serla

y > ö (ų) ennen yhdistelmää r + konsonantti: byrž > bųrž, bylghia > bųlghia

u > o ennen yhdistelmää r + konsonantti: spurže > sporže, skiurta > skiorta

(Wessén I:39).

 

 

Konsonantinmuutoksia

 

Uusruotsi

 

g:n, k:n ja sk:n pehmenemisprosessi alkoi jo vanhemman muinaisruotsin kaudella ja levisi kaikkialle uusruotsin aikaan. sk äännettiin siis samalla tavalla kuin skj (skjorta), stj (stjärna) ja sj (sjö). Tosin vielä 1700-luvulla stj äännettiin juhlallisissa yhteyksissä s-t-järna (Wessén I:117-118). Muutoksen merkit näkyvät kirjoituksessa kirjoitusvirheinä: skäll (själ), siuter (skjuter), tiortlarne (kjortlarna, Uppsala univ.konsistorieprot.); tiärna (kärna smör, Argus 1733) (Wessén I:116, alaviite 1).

  

Nuorempi muinaisruotsi

 

Muutos ghdh > jd  tapahtui vokaalien y, ä (kirjoituksessa yleensä ę) ja  ö  (kirjoituksessa yleensä ų) jälkeen 1400-luvun keskivaiheilla: hųghdh > höjd.

 

Vanhempi muinaisruotsi

 

g, k ja sk äännettiin etuvokaaleiden edellä /j/, /tje/ ja /sje/ (siis periaatteessa kuten nykyään. Tämäkin prosessi oli pitkä ja päättyi vasta uusruotsin aikana. Ääntämiseroja on edelleenkin sekä Ruotsin murteissa että suomenruotsissa. Ääntämismuutosten jäljille on päästy tässäkin, kuten monien muidenkin muutosten ollessa kysymyksessä, kirjoitusvirheiden perusteella: joissain tapauksissa on kirjoitettu ięf eikä gięf, giordh eikä iordh, kiuver eikä tiuver (žiuver Sdw) (Wessén I:46-47).

 

Muutos ghi>j  tapahtui 1300-luvun alkupuoliskolla. Yhdistelmä ghi esiintyi vain sanan sisällä:

bųghia > bųia

hųghia > hųia.

 

Muutos  w>gh tapahtui kahden vokaalin välissä, joista ensimmäinen oli takavokaali: stuwa > stugha (Wessén I:47).

 

 

3. Kirjallisuutta        ylös

 

Kielitieteen terminologiasta saa tietoja mm. seuraavista kirjoista, joissa ei aivan uusinta uutta termistöä ole mutta jotka ovat tajuttavia myös muille kuin kielitieteen asiantuntijoille:

 

Hakulinen, Auli - Ojanen, Jussi. 1970: Kielitieteen ja fonetiikan terminologiaa. Tietolipas 66. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

 

Pettersson, Gudrun. 1996. Svenska språket under sjuhundra år. En historia om svenskan och dess utforskande. Lund: Studentlitteratur.

 

Sjögren, Peter A. 1978.Termer i allmän språkvetenskap. Ett systematiskt lexikon. Stockholm: Akademilitteratur.

 

Ks. myös muut hyödylliset aineistot bibliografia- ja linkkisivulla.

 

 

 

 

Terminologiasta vielä: osa käytetyistä termeistä on itse tehtyjä käännöksiä ruotsalaisista termeistä. Esitys perustuu Wessénin kielihistoriaan, jonka terminologia on osittain vanhentunutta. Sitä ei ole yritettykään muuttaa nykyfonetiikan tai -fonologian mukaiseksi, koska tätä tietoutta ei ole ensi sijassa tarkoitettu pitkälle ehtineille kielitieteilijöille.

 

 

 

Kirjoittanut Seija Tiisala tammikuussa 2007. Päivitetty tammikuussa 2007.

 

ylös

1 Näin äännetään usein vieläkin.

2 Gertrud Petterssonilla on selostus vokaalijärjestelmästä kirjassaan Svenska språket i sjuhundra år, s. 83.

3 On monia muitakin jakoperusteita, joita ei tässä oteta esille tarkemmin. Yksi jakoperuste on artikulaatiotapa, jonka mukaan konsonantit jaetaan obstruentteihin (mm. frikatiivit) ja resonantteihin (esim. nasaalit ja puolivokaalit).

4 Kielitieteellisessä kirjallisuudessa käytetään myös termejä svarabhakti tai švaa (schwa).

5 Soinnillinen g  'vaatii' soinnillisen d:n vierelleen, soinniton p soinnittoman t:n.

6 Tämä assimilaation laji on hyvin tavallinen ruotsin ääntämisessä, vaikka se ei ortografiassa näykään:

byggt : /bykt/, snabbt: /snapt/, rött (< rödt), halvt: /halft/. Soinniton t muuttaa edellä olevat soinnilliset konsonantit (b,d,g,v) soinnittomiksi.

7 Suomenruotsissa on vain akuutti aksentti.

8 Kahden vokaalin kohtaamisesta tavurajan eri puolilla käytetään termiä hiatus.

9 Nämä muutokset ovat säilyneet nykyruotsissa; huse -ääntäminen tavallista suomensruotsissa.

10 * tarkoittaa sitä, että muotoa ei ole tavattu teksteistä, muodon olemassaolo on päätelty muista vastaavista tapauksista; esimerkit ovat tässä vaiheessa ruotsin vanhimmalta kaudelta, osittain kantaskandinaavisesta kielestä (urnordiska) (Wessén I:9-10).

11 Kaksoispiste on tässä pitkän vokaalin merkki.

12 gälla tässä merkityksessä 'olla kovaääninen, kimittää', vrt gäll röst.

 

 

 

ylös