3.  Adjektiivit            Kielioppisivulle           

           

            3.1. Johdanto

                            Kongruenssi

                            Adjektiivi lauseenjäsenenä

                            Vahva ja heikko taivutus                  

                       Nykyruotsi

                                  Taivutus

                                  Adjektiivin pääsanat

                                  Adjektiivi lauseenjäsenenä

                                  Adjektiiviadverbit

                                  Adjektiivin nykymuodot

                                  Vanhan sijataivutuksen jälkiä

                           Nuorempi uusruotsi

                      Vanhempi uusruotsi

                            Maskuliinin er-pääte

                                  Akkusatiivin päätteet

                                  Adjektiiviattribuutti genetiivissä

                                  Monikon muotojen taivutus

                                Nuorempi muinaisruotsi                          

                                  Muutosten aikaa

                                  Vahva taivutus: langer

                                  Synkope: kristin

                                  Heikko taivutus: langer

            3.2. Adjektiivien vertailumuodot

                       Muinaisruotsi

                                  Komparatiivimuotojen taivutus (heikko taivutus)

              3.3. Adjektiiveista muodostetut adverbit

                            Nykyruotsi

                            Nuorempi uusruotsi

                                   Lisävokaali e (epenteettinen vokaali): nåd-e-ligen

                           Vanhempi uusruotsi

                                   Adverbien päätteet: -a, -an, -e, -en

                                   -vis

                            Muinaisruotsi

                                    Adverbien päätteet: -a, -ä (ę), -e, -an, -en, -0 (päätteetön), -er, -ir, -es

                                    Lyhyet adjektiivit ja lig-johdannaiset

                                    Adjektiiviadverbien vertailuasteet

 

 

3.1. Johdanto        ylös

Kongruenssi

Adjektiivit taipuivat jo muinaisruotsissa sen sanan mukaan, johon ne eri tavoin liittyivät (konguenssi). Taivutus vaihteli siitä riippuen, oliko adjektiivi välittömästi pääsanansa edessä (attribuutti) vai liittyikö se pääsanaansa jonkun verbin välityksellä (predikatiivi). Adjektiivien päätteet olivat hyvin samankaltaisia kuin ns. adjektiivisten pronominien päätteet, joista enemmän myöhemmin. Adjektiivit taipuivat lisäksi vertailuasteissa (positiivi, komparatiivi, superlatiivi), joiden tunnusten lisäksi muotoihin lisättiin tarvittavat  suku- ja sijataivutuspäätteet.

Adjektiivi lauseenjäsenenä

Taivutuspääte-erot johtuivat siis - ja johtuvat edelleenkin - syntaksista, adjektiivin sijoittumisesta lauserakenteeseen joko attribuuttina tai predikatiivina. Adjektiiveista muodostettiin lisäksi adverbeja.

Vahva ja heikko taivutus

Adjektiivien taivutuksessa täytyy erottaa kaksi eri ryhmää: vahva ja heikko taivutus. "Vahvuus" tarkoittaa sitä, että adjektiivin päätteestä näkee, minkä tyyppiseen pääsanaan se liittyy (suku, luku), "heikkous" sitä, että adjektiivin muodon määrittelee sen edellä oleva määre (artikkeli, pronomini tai genetiivimääre) eikä sen omasta muodosta voi tehdä yhtä pitkälle meneviä johtopäätöksiä pääsanasta kuin vahvan taivutuksen ollessa kyseessä. Esimerkkejä annetaan alempana.

Seuraavassa käsitellään vain adjektiivin taivutusta; taivutusmuotojen käytöstä enemmän syntaksiosassa.

 

Nykyruotsi  1906-       ylös

Taivutus

Adjektiivit taipuvat siis sekä pääsanansa mukaan että vertailuasteissa (positiivi, komparatiivi, superlatiivi).

Adjektiivin pääsanat

Adjektiivin pääsanana on tavallisimmin substantiivi tai pronomini, mutta se voi myös liittyä infinitiivirakenteisiin: Att sova är skönt.

Adjektiivien asema lauseessa

Adjektiivi voi myös yksinään muodostaa nominaalilausekkeen: Skattskyldig är den som…

Adjektiivi voi liittyä pääsanaansa joko attribuuttina (välittömästi substantiivin läheisyydessä ilman välittäjäsanaa: ett långt skepp) tai predikatiivina, jolloin välittäjänä tavallisimmin on vara- tai bli-verbi[1].

Adjektiiviadverbit

Adjektiiveista voidaan myös muodostaa adverbeja, nykyään vain t-päätteen avulla. Sama pääte oli jo riimuruotsin adjektiiveista muodostetuilla adverbeilla.

Adjektiiveja lähellä ovat verbien partisiippimuodot, joista enemmän verbien yhteydessä.

Adjektiivin muodot

Nykyruotsin adjektiivilla on seitsemän tai kahdeksan eri muotoa. Tällöin on otettu mukaan maskuliinia merkitsevä e-pääte, jonka käyttö suomenruotsissa on vähäistä. Jotkut muodot voivat taipua myös genetiivissä (den klokes råd, de klokares val jne.) Stor-adjektiivin muodot ovat seuraavat: stor, stort, stora, store (positiivi), större, störst, största, störste (komparatiivi ja superlatiivi).

Joistakin adjektiiveista muodostetaan vertailuasteet mer(a)- ja mest-sanojen avulla.

Vanhan sijataivutuksen jälkiä

Vanhasta sijataivutuksesta on nykyruotsissakin jälkiä murteissa ja sanontatavoissa (i ljusan låga, i godan ro) ja joskus harvoin vanhahtavassa, juhlallisessa tyylissä yleensäkin. Maskuliinin er-pääte esiintyy murteissa ja sanontatavoissa (ingen rädder för vargen här)  ja runoudessa silloin, kun runoilija haluaa luoda kansanomaista, vanhahtavaa tunnelmaa. Datiivipäätettä -om käytetään pilailumielessä[2] samassa tarkoituksessa  sekä adjektiiveissa että substantiiveissa. Pääte elää myös joissakin fraaseissa (i sinom tid, det är inte allom givet). Datiivin pääte -o elää myös joissakin nykyhetkelläkin käytössä olevissa ilmauksissa: till godo, fräls oss ifrån ondo..

 

Nuorempi uusruotsi 1732-1906           ylös

Erot nykyiseen olivat lähinnä ortografisia (rödt 'rött' , ljuft 'ljuvt' jne.).

 

Vanhempi uusruotsi 1526-1732          ylös

Maskuliinin er-pääte

Useimmissa maskuliineissa muinaisruotsin kaudella ollut yksikön nominatiivin pääte -er katosi vähitellen, ensin substantiiveista ja viimeiseksi adjektiiveista. Kustaa Vaasan Raamattu (1541) suosi kuitenkin vanhahtavia muotoja, ja sen vuoksi siitä tavataan er-loppuisia muotoja, samoin kirjailija Stiernhielmin tuotannosta - tosin er-päätettä voitiin nyt  käyttää feminiinienkin yhteydessä (en stinner en Sälle, Lättia är spaker). Tavallisempia olivat kuitenkin muodot, joissa tätä päätettä ei ollut.[3] 1600-luvun loppupuolen grammaatikko Tiällman piti muotoa vanhahtavana, samoin hänen aikalaisensa Aurivillius jätti taivutuskaavasta er-päätteen pois, vaikka hän muuten taivutti määräämättömät muodot täysin vanhakantaisesti (s. 105).  Runoilija Bellmanilla muotoa näkee melko usein, ja myöhemmässäkin runoudessa se esiintyi (esim. Fröding). Wessén huomauttaa, että er-pääte on ollut puheessa sitkeähenkisempi kuin kirjakielessä (Wessén I:144).

Akkusatiivin päätteet

Akkusatiivin päätteet -an  ja -a ovat tavallisia Kustaa Vaasan Raamatussa, ja näistä kahdesta -a katosi nopeammin kuin -an. Datiivimuotoja esiintyi 1500-luvun Raamatun kielessä runsaasti, vaikkakaan ei johdonmukaisesti: j mörko lande, them ondom. [4]

Adjektiiviattribuutti genetiivissä

Kustaa Vaasan Raamatussa taivutetaan attribuuttina oleva adjektiivi myös genetiivissä: ens godhs konungs (Wessén I:146). Wessén katsoo, ettei tällä käytöllä ollut tähän aikaan enää vastinetta puhekielessä. Aurivillius taivuttaa samoin kieliopissaan vuodelta 1684: ens rättfärdigs mans, ens rättferdigs quinnos, mutta ett rättferdigt wärks (s. 105). Määräisissä muodoissa adjektiivi ei saanut s-päätettä.

Monikon muotojen taivutus

Monikon määräisissä muodoissa (ns. heikko taivutus) e ja a vaihtelivat melko sekavien sääntöjen mukaan, mutta vähitellen e vakiintui merkitsemään maskuliinia, sekä yksikössä että monikossa. Pääte e oli vanhemman uusruotsin kaudella myös partisiipin perfektimuotojen ja superlatiivien määräisen ja monikon muodon pääte.

 

Nuorempi muinaisruotsi 1375-1526         ylös

Muutosten aikaa

Tämä kausi oli suurten äännesysteemiä, sanastoa ja taivutuksia koskevien muutosten aikaa. Kauden lopulla oltiin jo hyvin lähellä nykyisen kaltaista kieltä. Kauden alkupuolella riimuruotsista ja klassisesta muinaisruotsista periytyneet sijat (nominatiivi, genetiivi, datiivi ja akkusatiivi) olivat vielä voimissaan, mutta loppupuolella on käytännössä jäljellä enää nykyiset kaksi sijaa (perussija ja genetiivi).

Adjektiivit taipuivat jo muinaisruotsissa sen sanan mukaan, johon ne eri tavoin liittyivät (konguenssi). Taivutus vaihteli siitä riippuen, oliko adjektiivi välittömästi pääsanansa edessä (attribuutti) vai liittyikö se pääsanaansa jonkun verbin välityksellä (predikatiivi). Adjektiivien päätteet olivat hyvin samankaltaisia kuin ns. adjektiivisten pronominien päätteet, joista enemmän myöhemmin. Adjektiivit taipuivat lisäksi vertailuasteissa (positiivi, komparatiivi, superlatiivi), joiden tunnusten lisäksi tulivat suku- ja sijataivutuspäätteet.

Taivutuspääte-erot johtuivat siis - ja johtuvat edelleenkin - syntaksista, adjektiivin sijoittumisesta lauserakenteeseen joko attribuuttina tai predikatiivina. Adjektiiveista muodostettiin lisäksi adverbeja.

Adjektiivien taivutuksessa täytyy erottaa kaksi eri ryhmää: vahva ja heikko taivutus. Edellä on jo kerrottu, että "vahvuus" tarkoittaa sitä, että adjektiivin päätteestä näkee, minkä tyyppiseen pääsanaan se liittyy (suku, luku), "heikkous" sitä, että adjektiivin muodon määrittelee sen edellä oleva määre (artikkeli, pronomini tai genetiivimääre) eikä sen omasta muodosta voi tehdä yhtä pitkälle meneviä johtopäätöksiä pääsanasta kuin vahvan taivutuksen ollessa kyseessä.

Seuraavassa on esimerkkejä kauden alkupuolen adjektiivien sekä vahvasta että heikosta taivutuksesta[5]. Vahvassa taivutuksessa suku- ja sijaerot näkyvät adjektiivin päätteissä, heikossa ainoastaan joissakin tapauksissa.

Vahva taivutus: langer   vrt. possessiivipronominit ja demonstratiivipronominit

Esimerkkinä 'pitkää' tarkoittava adjektiivi langer:

Yksikkö Maskuliini Feminiini Neutri
N lang-er  lang lang-t
G lang-s   lang-(r)a(r)   lang-s
D lang-um     lang-(r)i  lang-u
A lang-an lang-a lang
Monikko Maskuliini Feminiini Neutri
N lang-i(r)   lang-a(r)  lang
G lang-(r)a  
D lang-um    
A lang-a lang-a(r) lang

Useimmat adjektiivit taipuivat näin, samoin niiden superlatiivimuodot.

Keskiajalla yleistynyt vokaalinmuutos u>o selittää, miksi u- ja um-päätteiset datiivimuodot kirjoitettiin 1400-luvulta alkaen yleensä muodossa -o ja -om.

Monikossa kaikilla suvuilla oli genetiivissä ja datiivissa samat muodot.

Neutrilla oli yksinkertaisin taivutus, samaan tapaan kuin neutrisubstantiiveillakin.

liker-päätteiset adjektiivit taipuivat suurin piirtein samoin, mutta yksikön maskuliinin akkusatiivi sai päätteen -likin;  vähitellen tämä muoto siirtyi myös maskuliinin ja feminiinin nominatiiviin ja lopulta syntyi neutrimuoto -likit (Wessén I:78-79).[6]

Synkope: kristin

Vahvasta taivutuksesta oli myös hieman poikkeava muoto. Yksitavuiset, vokaaliin loppuvat adjektiivit ja adjektiivit, joista katosi lopputavun vokaali (synkope), taipuivat jossain määrin eri tavalla kuin langer, mutta sijapäätteet olivat periaatteessa samat. Synkopoidusta taivutuksesta on esimerkkinä 'kristittyä' tarkoittava adjektiivi kristin:

Yksikkö Maskuliini Feminiini Neutri
N kristin kristin kristit
G kristin-s   kristn-a(r)   kristin-s
D kristn-um     kristn-i  kristn-u
A kristin, kristn-an kristn-a kristit
Monikko Maskuliini Feminiini Neutri
N kristn-i(r)   kristn-a(r)  kristin
G kristn-a  
D kristn-um    
A kristn-a kristn-a(r) kristin

Näin taipuivat myös vahvojen verbien partisiipin perfektit.

 

Heikko taivutus: langer    vrt. demonstratiivipronominit

Yksikkö Maskuliini Feminiini Neutri
N lang- lang-a lang-a
G lang-a     lang-u  
D
 
Monikko Maskuliini Feminiini Neutri
N

lang-u  

G
D
A

Vähäisistä taivutuseroista huolimatta sukueroja oli siis jonkin verran näkyvissä: maskuliinin yksikön nominatiivissa i (myöhemmin e) ja feminiinin yksikön genetiivissä, datiivissa ja akkusatiivissa u.

 

3.2. Adjektiivien vertailumuodot         ylös

Muinaisruotsi  1225-1526         ylös

Komparatiivimuotojen taivutus (heikko taivutus)

Muinaisruotsissa oli, kuten nykyruotsissakin, kolme taivutustyyppiä:

1. komparatiivi  -are (-ari), superlatiivi -aster

2. komparatiivi -re (-ri), superlatiivi -ster + vokaalinmukaus (a>ę(=ä), o>ų(=ö), u>y)

Tähän ryhmään kuuluivat mm. langer - lęngre (lęngri) - lęngster[7], stor - stųrre - stųrster, Žunger - Žyngre - Žyngster, siis adjektiiveja, jotka nykyäänkin taipuvat periaatteessa näin (lång - längre - längst, stor - större - störst, tyng - tyngre - tyngst).

Žung voitiin taivuttaa myös Žungare - Žungaster.

Žranger (nykyruotsin trång) sai komparatiivissa muodon Žrųngre, mutta superlatiivissa muodon Žrangaster.

3. säännöttömästi taipuvat, joissa positiivi ja superlatiivi ovat eri vartaloista muodostettuja; komparatiivi -re (-ri),  superlatiivi -ster.

Tähän ryhmään kuuluivat ainakin gamal - ęldre (ęldri) - ęzter[8],  ilder/onder - vęrre (vęrri) - vęrster, litil - minni[9](mynne) - minzter (minster). (Vrt. nykyruotsin gammal - äldre - äldst, ond - värre - värst, liten - mindre - minst). 

Komparatiivimuodot kuuluivat heikon taivutuksen piiriin. Wessén antaa seuraavan taivutuskaavan (Wessén I:s. 79):

Yksikkö Maskuliini Feminiini Neutri
N lęngr-i lęngr- lęngr-a, -i 
G  

lęngr-a, -i

 

D
A
Monikko Maskuliini Feminiini Neutri
N lęngr-
G
D

lęngr-i , -um

A lęngr-

Superlatiivit taipuvat vahvasti kuten langer (ks. yllä).

 

Adjektiiveista muodostetut adverbit       ylös

Nykyruotsi 1906-         ylös

Nykyruotsissa adjektiivista voi muodostaa adverbeja vain t-päätteellä: vackert, empatiskt, stiligt.  Nykykielessä on adjektiivipohjaisia adverbeja, jotka on muodostettu päätteillä -vis  ja -en: vanligtvis, naturligtvis, vanligen, slutligen. Mutta uusia adjektiiviadverbeja ei siis näillä päätteillä enää voi muodostaa.[10]

  

Nuorempi uusruotsi 1732-1906         ylös

Lisävokaali e (epenteettinen vokaali): nåd-e-ligen

Käytäntö oli lähes sama kuin nykyruotsissa, paitsi että lig-päätteisistä adjektiiveista voitiin varsinkin juhlallisessa kielessä käyttää a-loppuisia muotoja: fullkomliga, storliga. Adverbeissa, joiden pääte oli -ligen, oli usein myös lisävokaali e (epenteettinen vokaali) ligen-päätteen edellä: nådeligen (Linné), följachteligen (Forsius).[11] ligen-loppuisia adjektiiviadverbeja käytettiin myös enemmän kuin nykykielessä: ansenligen (Linné). SAOL 1900 antaa vielä ensimmäisenä vaihtoehtona en-päätteen ja suluissa t-päätteen, kun taas SAOL 1874 mainitsee vain muodon ansenligen.

 

Vanhempi uusruotsi 1526-1732      ylös

Adverbien päätteet: -a, -an, -e, -en

Adjektiiveista muodostettiin adverbeja mm. seuraavilla päätteillä: -a , -an, -e, ja -en. Myös päätteettömiä muotoja käytettiin adverbeina. Lisäksi lig-johdannaisella muodostetuissa adjektiiveissa itse johdannainen kirjoitettiin monella eri tavalla (-ligh, -lik, -lic, -lich). t-päätettä käytettiin tietysti myös, usein muodossa -it. Esimerkkinä päätteiden vaihtelusta voi olla näppeligen, jolla oli seuraavia muotoja  (SAOB:n mukaan): näppelig (näppelij), näppeliga , näppeligan , näppelige, näppelig(h)en(n), näppeligit, näppeligt, näppelign, näppelingen ja runoissa näppelin.

an-päätettä käytettiin juhlapuheissa ja yleensäkin korkeammassa tyylissä. an-adverbeja voi pitää eräänlaisina tilapäismuodosteina, koska niiden käyttöaika oli melko lyhyt eikä yksikään niistä ole jäänyt elämään leksikaalistuneena.

-vis 

vis-päätteiset adjektiiviadverbit ovat verrattain nuoria ruotsissa. Vanhin on likervis 1300-luvun loppupuolelta. Vielä 1700-luvulla osa nykyisin yhteen kirjoitetuista ilmauksista kirjoitettiin erikseen, jolloin vis käsitettiin tavalliseksi substantiiviksi ja sen edellä oleva adjektiivi sen attribuutiksi. Tästä johtuu se, että adjektiivissa on nykyisin t-pääte: vanlig-t-vis.

Hof kirjoittaa 1753: ingen kan på förnuftigt wis säga att.., ja ilmaisu oli tavan adverbiaali. Aina ei ollut helppoa nähdä, mihin kategoriaan vis-ilmaus kuului, oliko se tavan adverbiaali vai lauseadverbiaali.

Prepositio ja artikkeli alkoivat vähitellen kadota 1600-luvulla, mutta adjektiivi ja substantiivi kirjoitettiin kauan erikseen, ja välimuotona esiintyi kirjoitustapa, jossa oli tavuviiva adjektiivin ja vis-sanan välillä: sannolikt-wis (Hasselroth 1794).

Näitä adverbeja tuli ruotsiin kymmenkunta 1600-luvulla, kolmisenkymmentä 1700-luvulla ja viitisentoista 1800-luvulla. Vain harva on jäänyt elämään nykykieleen.[12]

 

Muinaisruotsi 1225-1526    ylös

     Adverbien päätteet: -a, -ä , -e, -an, -en, -0 (päätteetön), -er, -ir, -es

Päätevariaatio oli muinaisruotsissa suuri: -a, -ä (ę), -e, -an, -en, -0 (päätteetön) ja joitakin harvinaisia päätteitä kuten esim. -er (ir) ja -es (is). Vaihtelua lisäsivät lig-johtimen eri kirjoitustavat. t-pääte (th, dh) oli tavallinen varsinkin lyhyissä adjektiiveissa mutta esiintyi myös lig-johdannaisissa.

-en tuli adverbin päätteeksi vasta myöhään. Pääte esiintyi silloin tällöin 1400-luvun keskivaiheilta alkaen, mutta vasta 1500-luvulla pääte sai johtoaseman, varsinkin virallisessa tyylissä. Keskialasaksan adverbipääte -liken on vaikuttanut en-päätteen levinneisyyteen.  ligen-pääte ei aina ollut adverbin merkki, vaan muoto esiintyi myös attribuuteissa: plictoghe badhe til naturlighen ok ęwęrdelighen dųųdh (ks. Söderwallin sanakirja, hakusana naturliker).

-a oli hallitseva pääte, varsinkin muinaisruotsin aikaisemmissa vaiheissa, ja Söderwall onkin valinnut sen adjektiiviadverbien hakusanamuodoksi.

-e alkoi esiintyä adverbin päätteenä jo 1400-luvun puolivälissä ja oli 1500-luvulla hyvin tavallinen, varsinkin virallisluonteisissa teksteissä.

-ä (ę) oli tavallinen Vadstenan luostarissa laadituissa teksteissä.

a:e:ä(ę) -vaihtelua esiintyi myös muiden sanaluokkien taivutuksissa, ja sitä on paljon tutkittu. Syiksi on mainittu mm. vokaaliharmonia, murrevaihtelut, erilaiset foneettiset syyt, sanan kieliopillinen tehtävä lauseessa ja tyyli.[13]

-an kuuluu myös Söderwall-materiaalissa tavallisiin päätteisiin. Vanhimmat tapaukset ovat 1400-luvun alusta. Adjektiivit, joista muodostettiin an-loppuisia adverbeja, saivat aina myös muita adverbin päätteitä, usein huomattavan monia erilaisia päätteitä. Nämä adjektiivit olivat yleensä usein esiintyviä, tavallisia sanoja (fullelikan, dagligan jne.). Tästä on tehtykin se johtopäätös, että an-pääte valittiin, kun ilmausta haluttiin erityisesti korostaa ja kohottaa sen tyylitasoa. [14]

0 eli ei päätettä ollenkaan oli erityisen tavallinen ilmiö runoudessa (ritarirunoudessa varsinkin), mutta päätteettömiä adjektiiviadverbeja esiintyi kaikissa tyylilajeissa, joskus nykyruotsin runokielessäkin (Och vinden drog så saktelig…).

-er ja -es (-is) olivat harvinaisia adverbin päätteitä: lagliger (1406), fulliliger (1405), redeligher (1406); kosteliges (1467), allvarligis (1546), nyliges (1556).[15]

Lyhyet adjektiivit ja lig-johdannaiset

Yllä olevat päätteet liitetään tavallisimmin lig-johdannaisiin, mutta joskus myös lyhyisiin adjektiiveihin: fulla, fulle; dyrrę (sęlię dyrrę), bradha.

Lyhyistä adjektiiveista muodostui aikojen kuluessa pitempi lig-muoto, jota pääasiallisesti käytettiin adverbina, mutta joskus myös tavallisen adjektiivin tapaan:  braŽer - braŽlika - braŽliker (Sdw). Vaikuttaa siltä, kuin pitemmän muodon adjektiivinen käyttö olisi myöhäisempää kuin sen käyttö adverbina.

Usein -lika (-liga, -lica osv.) liitettiin lyhyeen adjektiiviin vain adverbin merkiksi eikä pitempää muotoa muuten käytetty.

Adverbien vertailuasteet    

Wessén mainitsee seuraavat adverbien vertailumuototyypit:

1. komparatiivi -ar, superlatiivi -ast ja varsinkin nuoremmassa muinaisruotsissa tavalliset rinnakkaispäätteet -ari (-are)  ja -arin (-aren):

opta - optar - optast , periaatteessa siis sama taivutus kuin nykyruotsissa (ofta, oftare, oftast). Söderwall antaa muodot optare, optara, optarin, oftare, oftaren ja superlatiivista muodot optast, optarst, offtarst (hakusana opta).

2. komparatiivi -r, superlatiivi -st tyypistä lęnge:

lęnger - lęngst.

3. mer-sanalla vahvistettu komparatiivimuoto, jolloin superlatiivi saa päätteen -arst tai -rst:

ut - ytermer -yterst  (vrt. nykyruotsin yttermera, ytterst)

nęr - nęrmer - nęrmast  (vrt. nykyruotsin närmare, närmast)

siŽan - siŽermer - siŽarst, sizt  (vrt. nykyruotsin sedermera, sist)

Useimmat tämän tyypin taivutuksista ovat olleet sitkeähenkisiä ja jääneet elämään nykykieleen, ainakin muotoina.

4. säännöttömät taivutukset:

gięrna - hęlder - hęlzt    (vrt. gärna - hellre - helst)

illa - vęr - vęrst                 (vrt. illa - värre - värst)

vęl - bęter - bęzt             (vrt. väl - bättre - bäst)

mykit - mer - męst            (vrt. mycket - mer(a) - mest)

litit - min, minder - minzt   (vrt. litet - mindre - minst)

Söderwallista löytää variaatioesimerkkejä: gięrna - hęldre - hęlzt  ja gięrnast;

hakusana minne: minni, mynne, mindre, mynnare, mynnere.

 

Riimuruotsi 800-1225    ylös

Jo riimuruotsissa adjektiiveista tehtiin adverbeja päätteellä -t.

 

 

 ylös


Kirjoittanut Seija Tiisala vuonna 2006. Päivitetty tammikuussa 2007.


[1] Eri predikatiivityypeistä ks. SAG 2§37.

[2] Tyyliin i allom dessom rummom och salom.

[3] Wessén I 1951:144.

[4] Wessén I 1951: 145, 146.

[5] Wessén: stark deklination ja svag deklination (deklination=böjning).

[6] liker-adjektiivien kirjoitustapa vaihteli suuresti; vaihtelun i:e lisäksi k:n paikalla saattoi olla gh, g ja c.

[7] Myös langaster.

[8] Käytännössä oikeinkirjoitus vaihteli.

[9] 1500-luvulla mindre.

[10] Päätteellä -vis voi edelleenkin muodostaa substantiiveista adverbeja: etappvis, gruppvis jne.

[11] Ilmiö ei ole tuntematon nykykielessäkään: uusin SAOL:n (Svenska Akademiens ordlista) painos antaa ensin muodon gladeligen ja vasta toissijaisesti muodon gladligen.

[12] Aiheesta enemmän ks. Tiisala 1990: Naturligtvis - från ord till suffix. Svenskans beskrivning 17. (Utg. Anderson, Erik - Sundman, Marketta)

[13] Syy e:n voimakkaaseen vähenemiseen saattoi myös olla poliittinen: Tanskan ja Ruotsin välisen vihanpidon aikana e edusti tanskalaisuutta, a aitoa ruotsalaisuutta; kuninkaan kanslia antoi määräyksen e-päätteiden poistamisesta virallisista kirjelmistä. Vokaaleillakin voi siis tehdä politiikkaa.

[14] Hesselman, Bengt 1931: Studier i svensk formlära. Nysvanska studier 11. s. 43

[15] Esimerkit Söderwallilta ja SAOB:sta.

 

 

 ylös