II Syntaksi (lauseoppi)    Kielioppiosion alkuun

  

1. Johdanto

                 Lause ja lauseenjäsenet

                                   Subjektittomat lauseet

                 Lauseenvastikkeet

                 Lauseen määritelmiä

                 Sanajärjestys

 

2. Sijamuodot ja lauseenjäsenet

                 Nominatiivi

                 Akkusatiivi

                 Datiivi

                 Genetiivi

 

3. Prepositiot ja prepositiolausekkeet

                3.1. Prepositiot ja sijamuodot

                3.2. Prepositiot, partikkelit ja konjunktiot

                3.3. Preposition paikka

 

4. Lausekkeet

                4.1. Nominaalilausekkeet

                        4.1.1. Genetiiviattribuutit ja sanajärjestys

                                       Erikoistapaus

                        4.1.2. Adjektiiviattribuutit ja sanajärjestys

                        4.1.3. Pronominiattribuutit

                                       Possessiivipronominit

                                       Demonstratiivipronominit

                4.2. Verbilausekkeet

                        4.2.1. Infinitiivi

                                       Infinitiivi objektina

                                       att-lauseet ja infinitiivirakenne

                                                    sighia

                                                    kalla

                                                    lata

                                       Infinitiivi ja infinitiivin merkki

                        4.2.2. Partisiippirakenteet

                                       Preesenspartisiippi

                                                    Preesenspartisiippi predikatiivina

                                                    Suomen I partisiipin passiivia vastaava käyttö

                                                    skolande-partisiipit

                                                    Preesenspartisiipit adverbiaalina

                                                    Sivulauseenomaiset preesenspartisiipit

                                                    Preesenspartisiippi sivulauseen veroisena appositiona

                                        Päälauseen kanssa rinnasteiset partisiippirakenteet

                                        Partisiipin perfekti

5. Lausetyypit ja sanajärjestys

                5.1. Päälauseet

                                        1. kysymyslauseet

                                        2. käskylauseet

                                        3. kertomalauseet

                5.2. Päälauseiden sanajärjestys

                                        Nykyruotsin päälauseen sanajärjestys

                                        Sanajärjestys vanhemmassa ruotsissa

                                        Epäsuora sanajärjestys (predikaatti lauseen alussa)

                                                    Suora tai epäsuora sanajärjestys, kun

                                                                      sivulause aloittaa virkkeen

                                                    Ehtolause, joka alkaa predikaatilla

                                                    Predikaatti kertomalauseen alussa

                                                    Muita epäsuoria sanajärjestyksiä

                                                                      päälauseessa

                                                    Muita poikkeamia nykyruotsin

                                                                      sanajärjestyksestä

                5.3. Sivulauseet

                                      Sivulauseiden sanajärjestys nykyruotsissa

                                      1. Relatiivilauseet

                                                     Muinaisruotsin relatiivisanat

                                                     Determinatiivipronominin paikka

                                                     Relatiivisanan pois jättäminen

                                                     Predikaatti relatiivilauseen lopussa

                                                     Preposition paikka relatiivilauseessa

                                      2. Kysyvät sivulauseet

                                      3. Temporaalilauseet

                                      4. Kausaalilauseet

                                      5. Konsekutiivilauseet

                                      6. Finaalilauseet

                                      7. Konsessiivilauseet

                                      8. Ehtolauseet          

                                                    Ehtolauseet, joissa on kieltosana

                                                    Ehtolauseiden verbin muoto

                                      9. att-lauseet

                                                    att-lauseiden edellä olevat prepositiot

                                                                      ja korrelaatit

                                                    Yhteenvetoa sivulauseiden sanajärjestyksestä

                                                    ha-apuverbi sivulauseissa                         

                                                   

6. Kirjallisuutta                           

 

 

  

1. Johdanto    ylös

 

Tässä osassa käsitellään kokonaisuuksia: lausetyyppejä, lauseenjäseniä ja lauseiden muodostamista, lausekkeita ja niiden asemaa lauseissa sekä sanajärjestystä.

 

Lause ja lauseenjäsenet    ylös

Lause muodostuu kahdesta pakollisesta osasta: subjektiosasta ja predikaattiosasta. Subjektina voi olla substantiivi, pronomini, infinitiivi ja sivulause ja predikaattina on verbin finiittimuoto. Nykyruotsissa on niin sanottu subjektipakko (subjektstvång): kaikissa normaalilauseissa on oltava subjekti. Näin ei ole ollut aina; muinaisruotsin subjektittomia lauseita käsitellään myöhemmin.

 

Muita lauseenjäseniä ovat objekti, predikatiivi ja adverbiaali. Lauseiden alussa voi olla konjunktioita, sekä rinnastus- että alistuskonjunktioita. Monimuotoisin näistä lauseenjäsenistä on adverbiaali. Adverbiaalit voivat olla prepositiofraaseja, prepositiottomia nominaalilausekkeita, adjektiiveista muodostettuja adverbeja ja partikkeleita. Adverbiaalien paikka lauseessa on hyvin vaihteleva.

 

Subjektittomat lauseet    ylös

Vaikka ruotsissa onkin niin sanottu subjektipakko, nykyruotsissakin on lauseita[1], joista puuttuu kieliopillinen subjekti, muitakin kuin imperatiivilauseet. Ne ovat normaalisti sivulauseita, joissa finiittiverbi on viimeisenä: som sagt var, som väl är, om så illa kunde vara; Det är allt (som) här/där  finns. Suurin osa näistä ovat stereotyyppisiä ilmaisuja eikä uusia synny; poikkeuksena lausetyyppi Det är allt här finns, jossa här täyttää subjektin paikan (vrt. englannin there-ilmaisut). Suomessa nämä yksipersoonaiset verbi-ilmaukset ovat edelleen tavallisia, ja osa niistä on saman tyyppisiä kuin muinaisruotsin vastaavat tapaukset.

 

1. Luonnonilmiöitä ilmaisevat verbit

Nykyruotsissa näihin verbeihin liittyy muodollinen subjekti det: det stormar, det  dagas jne.

Vanhemmassa uusruotsissa näiden verbien kanssa käytetään subjektina thet, samoin myös toisinaan muinaisruotsissa:

(1) Thet rängde alla natt, lyghnadhe oc war mykin thordųųn (Sju vise mästare).

Subjektittomat tapaukset ovat tavallisia (kuten pohjoismaisissa muinaiskielissä yleensäkin):

(2) Then tidh som daghadhis (Siälinna Tröst)

(3) The byriade … at strida, til at solbergat[2] war (Didrikssagan)

(Wessén III:174) 

 

2. Inhimillisiä tuntemuksia ilmaisevat verbit; tyyppi mik hungrar

Uusruotsissa ja nykykielessäkin on jäljellä tätä muinaisruotsissa tavallista tyyppiä jonkin verran: mig synes att..

Muinaisruotsissa näissä rakenteissa tuntija ilmaistaan datiivilla tai akkusatiivilla; hänet nähdään vaikutuksen kohteena (Wessén III:176):

(4) Bonde sųki žingęt kirkiu, ęr hanum žykkir nęst varę (VgL I)

(5) Žykir bondanom žrangt i by, rymi bort (Dalalagen)

 

Enemmän esimerkkejä näistä verbeistä (opersonliga verb): ks.  Wessén III:184-187).

 

3. Passiivi-ilmaukset

Passiivilauseet, erityisesti lauseet, joissa on vara-passiivi, ovat usein ilman subjektia:

(6) Them ęr marghom holpit węl (MD)

(7) Oc węri sik, sum saghęt ęr.  (VgL)

(8) Varžer ingangit at opnom dorom (VgL I)

(9) Sva ęr i laghum talt, at ..(VgL I)

(10) Förlåten, så warder idher förlåtit.  Giffuer, så warder idher giffuit (GVB)

(Wessén III:176-177).

 

4. Yleinen, määräämätön ajatussubjekti pääteltävissä yhteydestä

Nykykielessä näissä tapauksissa käytetään pronominia man tai passiivia.

Subjektittomuus on tässä ryhmässä erityisen tavallinen maakuntalakien kielessä, erityisesti yhdistelmissä apuverbit ma, skal + infinitiivi:

(11) Fyrst ska by letę. A grannę skal kallę. Ležer eigh fięt or by, ža skal ransakę (VgL I).

(Wessén III:178)

Tällainen  subjekti voidaan myös ilmaista pelkälla monikon 3. persoonan verbinmuodolla, johon voi liittyä pronomini že, tai substantiivilla męn:

(12) Nu uaržęr man a skoghi drępin, ok uita eigh, huar sum han drap (Östgötalagen)

(13) Nu fara męn ęftir diure (Östgötalagen)

(Wessén III:180)

 

5. Määräinen subjekti ymmärrettävissä yhteydestä

(14) Vęrder mažer i kirkiugardhi drępin… ža skal eighi tižir vetę fyr ęn havir biscups lof til (VgL I); piispan luvan saaja on pappi.

 

Lauseenvastikkeet    ylös

Kielessä on myös ilmauksia, jotka eivät ole lauseen muotoisia mutta jotka kuitenkin muodostavat merkitykseltään lauseenomaisen kokonaisuuden[3]: Ut!  Nästa Märsta (=juna pysähtyy seuraavan kerran Märstassa), Aldrig i livet! (Ikimaailmassa ei sitä tapahdu/en tee noin tms.). Lauseenvastikkeetkin ovat merkitykseltään lauseen kaltaisia, vaikka niiden muoto ei täytä lauseelle asetettuja vaatimuksia. Virkkeessä Efter att ha sagt detta gick Per sin väg ei lauseenvastikeosassa ole subjektia eikä taipunutta verbiä, mutta silti jokainen ruotsintaitoinen tietää, että lauseenvastikkeen ajatussubjekti on Per ja että verbinmuoto att ha gjort osoittaa, että tapahtuma on ollut aikaisempi kuin Perin lähtö. Wessénin katsookin, että lause (sats)[4] on muoto-opillinen, kun taas virke[5] (mening) on semanttinen käsite (Wessén III:4).

 

Lauseen määritelmiä    ylös 

SAG määrittelee lauseen seuraavasti: (lause on) "laajin ja kommunikatiivisesti tärkein rakenne mikä voidaan muodostaa kieliopin sääntöjen perusteella" (SAG 4: 3). Tämän rakenteen ydin on verbi, joka on se napa, jonka ympärillä kaikki pyörii, ja verbi määrittää muiden lauseenosien roolit lauseessa: tekijän, tekemisen kohteen, tekemisen tavan, ajan, paikan jne. Perussanajärjestys määritellään verbistä lähtien, muut lauseenjäsenet tulevat joko verbiä ennen tai sen jälkeen.

 

Lauseita voidaan yhdistellä pitemmiksi ketjuiksi niin että ne ovat toisilleen rinnasteisia (samordning, paratax). Lause voi olla toiselle lauseelle alisteinen (underordning, hypotax), jolloin se on ylemmän lauseen (päälauseen, huvudsats) lauseenjäsen. Alisteisen lauseen tunnistaa ruotsissa sanajärjestyksestä, ja lisäksi se alkaa useimmiten jollakin, joka osoittaa sen lauseenjäsenasemaa päälauseessa (sivulausetta aloittava konjunktio, relatiivipronomini). Rinnasteisten lauseiden yhdistäjänä voi olla  rinnastuskonjunktio  (esim. och, eller, för), mutta ne voivat liittyä toisiinsa suoraan, ilman konjunktiota (asyndes).

 

Sanajärjestys    ylös

Sanajärjestys on suomessa paljon vapaampi[6] kuin ruotsissa, ja sen mahdollistaa suomen sijajärjestelmä, joka ilmaisee tehokkaasti nominaalimuotojen lauseenjäsenyyden. Tästä syystä myös muinaisruotsin sanajärjestys oli paljon vähemmän sidottu kuin uusruotsin: kun sijamuodot olivat erotettavissa toisistaan, oli mahdollista tulkita, mikä lauseenjäsen oli kyseessä. Kirjakielen kehittyessä ja sijajärjestelmän heiketessä sanajärjestys noudatti yhä tarkempia sääntöjä ja lauserakenteet monimutkaistuivat.

 

 

2. Sijamuodot ja lauseenjäsenet    ylös

 

Muinaisruotsi

 

    * Nominatiivi    ylös

oli subjektin ja predikatiivin sijamuoto, kuten nykykielessäkin.

 

* Akkusatiivi     ylös

oli ennen kaikkea objektin sijamuoto, ja sitä käytettiin myös sellaisten verbien kanssa, jotka nykykielessä saavat prepositio-objektin, esim žęnkia žina pino (tänka på din pina), undra hon hans buž (undrade hon över hans bud) (Wessén III:10). Samoihin verbeihin saattoi kyllä jo muinaisruotsissa liittyä myös prepositio-objekti.

Joihinkin verbeihin voi liittyä kaksi akkusatiivia, joista toinen oli objekti, toinen objektin predikatiivi, joka voi olla sekä substantiivi että adjektiivi tai partisiippi (kalla, dųma, svęria, gųra):

(1) Žu kallaže mik vkuęžinsorž (VgL I) 'du kallade mig med okvädingsord' (sinä herjasit minua)

(2) For the lyptena latir iak idhir qwittan oc lųsan 'från de löftena förklarar jag eder fri' (niistä lupauksista minä teidät vapautan).

Akkusatiivissa oleva adjektiivi voi liittyä myös muiden verbien objektiin attribuutinomaisesti:

(3) Han (draken) kastade konungen dųdhan for ungana 'han kastade konungen död åt ungarna/ som var död åt…'. (lohikäärme heitti kuolleen kuninkaan pennuilleen)

(Wessén III:11)

Akkusatiivi liittyi myös vain yksikön kolmannessa persoonassa taivutettuihin yksipersoonaisiin verbeihin: mik hungrar, mik angrar,  honom bųr (Wessén III:184. Näitä voi verrata suomen vastaavan tyyppisiin ilmauksiin minua kiukuttaa, minua kaduttaa.

 

Akkusatiivia käytettiin myös adverbiaalina:

(4) Že gingo ręttan vęgh ; vrt nykyruotsin  Ska vi gå den vägen?

Ajanilmauksissa akkusatiivi oli tavallinen:

(5) Ther lag han langan tima 'Där låg han en lång tid'.

 

     * Datiivi     ylös

    oli monikäyttöinen sija. Se liittyi verbeihin ja adjektiiveihin, jotkut prepositiot vaativat datiivin, ja lisäksi datiivi oli tavallinen paikan ja ajan adverbeissa. Joskus verbi + akkusatii   vi + datiivi muodostivat semanttisesti yhteen kuuluvan rakenteen:

giva manni iorž, fęsta manni konu, biuža manni hięlp  (lisää esimerkkejä -> Wessén III:12-13). Nykykielessä elävät samat rakenteet, vaikka datiivia ei enää olekaan: ge mannen/honom jord. Aikaisemmin lauseenjäsenestä käytettiin termiä datiiviobjekti, nykyään epäsuora objekti (indirekt objekt).

 

Joihinkin verbeihin liittyi pelkästään datiivi, jonka perusmerkitys oli 'jonkun hyväksi/vahingoksi'. Sellaisia verbejä olivat mm. lyža, hięlpa, skaža, žięna, žakka, mųta, fylghia, tilhųra, swara (ansvara för ngt)  (Wessén III:13):

(6) Žęt han vili … sino raže och sinom žuęnistomannum lyža (Birg. aut.)

(7) Swari sięlwir węrkum sinum (Dalalagen).

 

Datiivi merkitsi myös toiminnan välinettä: kasta steni ('heittää kivellä'), stiga fotum, riža hęsti, mutta sitä käytettiin myös verbien kanssa, joiden voisi nykykielen perusteella odottaa vaativan akkusatiivia:

styra landi, taka handum, glųma ž(Wessén III:16). Erityisen tavallinen tämä käyttö oli firi-alkuisten verbien yhteydessä:

firigęra manni (Wessén III:17).

 

Datiivia käytettiin myös ilmauksissa, jotka merkitykseltään tulevat lähelle sivulausetta:

(8) Nu ęn žęr  hęmnas a hana žaghar ęlla ok obrutnum frižinum (Östgötalagen)

Datiivi-ilmausta voi verrata ilmaukseen med friden obruten, utan att bryta någon frid (Wessén III:17).  Vanhimmissa teksteissä tämän tyyppisissä ilmauksissa käytettiin prepositiota at:

(9) Varžer in gangit at opnom dorom 'om man går in när dörren är öppen/ genom en öppen dörr' (Wessén III:18).

Tällainen datiivin käyttö on joko peräisin suoraan latinasta (ablativus absolutus) tai sitten latina on vahvistanut kotoperäisen ilmauksen käyttöä.

 

Joukko adjektiiveja (milder, grymber, troin, kęr jne, -> Wessén III:18) vaativat datiivia:

(10) Žu uast syndoghum mildar.

 

Komparatiivin yhteydessä datiivi voi merkitä sitä mitä verrataan ja sitä millä verrattaessa mitataan. Vertailu:

(11) Žrim vęttrum lęnger 'tre vintrar längre = längre än tre vintrar' (Wessén III:19).

Mitta:

(12) halvu minni (hälften så mycket)

(13) Žęt ęr Žrim markum dyrra 'det är tre marker dyrare'

 

Datiivia käytettiin myös aikaa ilmaisevien partikkeleiden fore, sižan, ęptir yhteydessä:

(14) Fęmtan daghum sižan hon var dųt oc ioržat

(15) niu nattum for iul  (Wessén III:19).

 

Datiivia käytettiin paljon erilaisissa adverbiaali-ilmauksissa:

rummi (VgL) 'ute', žessum lundum 'på detta sätt', žo hvaru 'likväl', fyrstum  'först', dagum och natum  'dag och natt', stundom, enkom [7](Wessén III:20).

 

* Genetiivi    ylös

Genetiivin päätehtävä on olla toisen substantiivin määreenä, mutta se voi myös olla lauseessa yksinään, niin että pääsana ymmärretään vain yhteydestä. Tavallisin merkitys on tällöin possessiivinen ('omistus' laajasti käsitettynä). Nykyruotsissa genetiivi on aina pääsanansa edessä.

 

Muinaisruotsissa genetiivimääre saattoi tulla sekä pääsanansa eteen että sen jälkeen:

bondans hundir, lęghudręngęr bondans (Wessén III:22).

 

Genetiivi voi lisäksi olla merkitykseltään, kuten nykykielessä, ns. subjektiivinen genetiivi tai objektiivinen genetiivi.[8] Tällöin pääsana on useimmiten verbistä muodostettu substantiivi. Näissä rakenteissa genetiivi ajatuksellisesti vastaa joko lauseen subjektia tai objektia:

barnets sömn (barnet sover)

barnets uppfostran (man uppfostrar barnet).

Nykykielessä objektiivinen genetiivi on harvinainen, ja sen tilalla on useimmiten prepositioilmaus.

Esimerkkejä muinaisruotsista:

mežžarnisfręnda raži 'isän sukulaisten neuvosta' ('isän sukulaiset neuvovat', subjektiivinen genetiivi)

scapare himils ok ioržę 'taivaan ja maan luoja'  ('hän loi taivaan ja maan', objektiivinen genetiivi) (Wessén III:22-23).

 

Muinaisruotsissa oli myös partitiivinen genetiivi, jolloin genetiivissä oleva sana viittasi joukkoon, josta pääsana oli osa.  Pääsana voi olla substantiivi, pronomini tai superlatiivissa oleva adjektiivi (Wessén III:23):

en žera[9]  'en av dem', nokor ižra 'någon av er', hvar annarra soknamanna 'varannan man i socknen'.

Partitiivisuutta voitiin muinaisruotsissakin ilmaista prepositiolla af:

en af žem, žrižiung af bium  (Wessén III:24).

 

Genetiivi voi datiivin tavoin myös ilmaista mittaa sellaisten adjektiivien yhteydessä, jotka kuvaavat pituutta, leveyttä, korkeutta ym.:

žriggia famna brežer , ars gamal[10].

 

Myös adjektiiviin vęržer liittyy genetiivimääre:

fiughurra marka vęržer.

 

Komparatiivien yhteydessä käytettiin genetiivimuotoa žęs rinnakkain datiivimuodon žy kanssa:

žęs bętri/vęrri, žęs mera; žy flera[11] (Wessén III:24).

 

Genetiiviä käytettiin myös adverbiaalisesti:

annars staz  'annorstädes' , annars dags 'följande dag' , sva dags[12] 'så dags = den tid på dagen som…), ens (vrt. nykyruotsin ens, inte ens), annars, žvärs ( Wessén III:24-25).

Koko joukko adverbeja on myös syntynyt tästä genetiivin käytöstä:

inrikis, inbyrdhis, sęrdelis, halfvęghis (=halvvägs), baklęngis.

Monet tämän tyyppisistä sanoista ovat kuitenkin lainoja keskialasaksasta:

strax <alasaksan strakes, fųrgęvis < vorgevens, invęrtis <inwerdis.

(Wessén III:25)

 

Monet verbit saavat 'genetiiviobjektin', esim bižia, kręfia, afla, niuta, žorva, mista, stięla, gųma, vitia ('besöka'), dylia ('dölja, neka till'), hęmna(s), biža, gęta ('omtala'):

(16) Vęržęr mažer stolen fęęr sins 'jos joltakin varastetaan hänen karjansa'

(17) žin kęre son bižar žin 'din käre son väntar på dig'.

 

Kun verbeihin svęria ja vita 'styrka, bevisa' liittyy at-lause, at-sanan eteen saattaa tulla genetiivi žęs:

(18) ža skal saksųke vitę žęs, at han inti… (Wessén III:21).

 

Verbit, joihin liittyi datiivi tai genetiivi objektinomaisesti, siirtyivät jo muinaisruotsissa rakenteisiin, joissa genetiivin tai datiivin korvasi joko akkusatiivi tai prepositioilmaus. Wessén antaa näistä rinnakkaistapauksista runsaasti esimerkkejä (Wessén III:21).

 

 

3. Prepositiot ja prepositiolausekkeet    ylös

   

3.1. Prepositiot ja sijamuodot    ylös

Sijamuodot osoittavat,  missä kieliopillisessa suhteessa ilmaisun sanat ovat toisiinsa. Tämä ei kuitenkaan aina riitä, varsinkaan kielissä, joissa sijamuotoja on niin vähän kuin muinaisruotsissa, vaan on turvauduttava prepositioihin[13].  Rajanveto prepositioiden ja partikkeleiden välillä ei ole helppo nykyruotsissa eikä se ollut sitä muinaisruotsissakaan. Osa prepositioista kehittyi adverbeista, ja toisaalta prepositioita käytettiin adverbin tapaan. Wessén sanoo jopa, että tämä käyttö oli hyvin tyypillistä muinaisruotsin syntaksille (Wessén III:82). Luokkarajojen ylittäminen on siis ollut kaksisuuntaista liikettä.[14]

 

Wessén luettelee seuraavat jo muinaisskandinaavisessa kielessä esiintyneet prepositiot (Wessén III:77):

 

a       'på'                                            + datiivi, myöhemmin akkusatiivi

af      'av, från; på grund av,                 + datiivi, myöhemmin akkusatiivi

         för; med; med avseende på,    

         till; om, angående'

at      'vid, mot, till, åt'                           + datiivi, joskus akkusatiivi

for ,   'för, framför; inför; för-sedan;       + datiivi, joskus akkusatiivi

fyrir    för - skull; med avseende på;

         före;

         för, framför, på; för, inför; före;    + akkusatiivi

         i stället för; för, till; med;

         för, inför; före'                            + genetiivi

     fra,    'från; om angående'                     + datiivi, myöhemmin joskus

     fran[15]                                                   akkusatiivi

     i        'i; i, under; inom, innan, före;        + datiivi, myöhemmin joskus

        med; enligt;                                    akkusatiivi

        i[16], till; emot; inom; för,               + akkusatiivi

        i och för; vid'

ž  'med; i sällskap med;                    + datiivi, joskus akkusatiivi

        tillika med; hos; i likhet med;             tai genetiivi (harvoin)

        med avseende på; medelst,

        genom; på grund av; utmed;

        enligt; under, vid' 

um   'omkring; över; förbi; genom;        + akkusatiivi

         under; om, på, vid; angående,

         vad beträffar; på grund av'

undir 'under; nedanför, vid sidan av;     + datiivi, joskus akkusatiivi

         under[17], vid, vid vite av;            + akkusatiivi

         vid förlust av; i kraft av;

         bland;

         under (ajasta)'                            + genetiivi

ur     'ur; från'                                     + datiivi, joskus akkusatiivi

viž    'vid; emot; enligt;                        + datiivi, joskus akkusatiivi

         till, på; vid, invid; omkring

         (ajasta); på grund av; inemot,

         vid pass; med, genom; med

         avseende på; vid vite av (med

         risk för); vid förlust av'

yvir   'över, ovanför; med avseende        + datiivi, joskus akkusatiivi

        på; 

        över[18]; (makt) över; vid,              + akkusatiivi

        för -skull; framom, framför;

        utöver'

ęftir 'bakom, bakefter; efter; enligt;       + datiivi, joskus akkusatiivi

        efter, på grund av; efter, med

        avseende på;

        efter (ajasta); (arv) efter ngn         + akkusatiivi

 

Merkityksiä on poimittu Söderwallin sanakirjasta, jossa on hienorakeisempi merkitysjako ja paljon esimerkkejä; yvir > Sdw ivir, ęftir > Sdw äptir.

 

Wessénillä on myös ryhmä uudempia prepositioita, jotka ovat syntyneet joko sijamuodoista tai prepositioilmauksista ja vasta myöhemmin siirtyneet preposition tehtäviin.  Suomen postpositioissa tämä tyyppi on tavallinen: vieressä, välissä jne. Monet seuraavista prepositioista ovat yhteispohjoismaisia mutta eivät esiinny muissa germaanisissa kielissä:

 

bland,              'bland'                        + genetiivi, datiivi, akkusatiivi

i bland

hos                  'hos'                           + akkusatiivi

kring,               'kring, omkring'           + akkusatiivi

kring um,

um kring

mot                  'emot'                         + datiivi tai akkusatiivi[19]             

i mot

a mot

męllum            'mellan; bland'             + genetiivi, myöhemmin myös

Sdw: mällom                                          akkusatiivi ja joskus genetiivi

nęr,                'hos, bredvid'               + datiivi, joskus akkusatiivi

nęst

til                    'till; emot; på, vid'         + genetiivi, myöhemmin myös

                                                             datiivi tai akkusatiivi

utan                'utanför; utom; utan      + genetiivi, akkusatiivi, datiivi

 

3.2. Prepositiot, partikkelit ja konjunktiot    ylös

 

Monia yllä olevista sanoista käytettiin myös konjunktioina ja adverbeina. Sellaisia olivat mm. utan, for, męž (medan) ja ęftir. til oli sekä adverbi, konjunktio että infinitiivin merkki. Infinitiivin merkkinä sitä käytettiin merkitsemään samaa kuin nykyruotsissa för att tai vain att:

(1) enghen aff them (fåglarna) upplyffte sina winga till flygha (Lg 3;Sdw)

(2) byriadho the til fly (ST; Sdw).

Lähes kaikkia muitakin prepositioita käytettiin myös partikkeleina.

Söderwallin sanakirjassa on runsaasti esimerkkejä kaikista näistä käytöistä, ja niiden merkitykset on tarkasti analysoitu. Kannattaa käydä niitä läpi, jos on epävarma merkityksestä; vaikka se on työlästä, vaiva kannattaa.

 

Ilman pääsanaa käytetyt prepositiot olivat aina painollisia muinaisruotsissa, aivan samoin kuin nykyruotsissa. Tällainen partikkeli voidaan käsittää verbiin kuuluvaksi ja muodostaa sen kanssa merkityskokonaisuuden. Nykyruotsissa tämä näkyy jo siinäkin, että on pareja, joissa partikkeli voidaan kirjoittaa joko yhteen tai erikseen verbin kanssa: hugga av - avhugga. Partisiipin perfektissä partikkeli aina kirjoitetaan yhteen verbiosan kanssa (Wessén III:83-84).

 

3.3. Preposition paikka    ylös

 

Prepositiot ovat (nimensä mukaisesti) normaalisti pääsanansa edessä, mutta muinaisruotsissa ne tulivat joskus vasta sen jälkeen, męllum aika useinkin (Wessén III:81).

 

Verbin yhteydessä oleva partikkeli tuli muinaisruotsissa infinitiivin ja partisiipin eteen, mutta päälauseessa finiittimuodon jälkeen:

(3) han skal in ganga

(4) vęržer in gangit mutta

(5) han ganger in

(Wessén III:83).

 

Relatiivilauseissa oli painollinen partikkeli/prepositio lauseen lopussa:

(6) Žęn skal barn ęgha, ęr huarię nat liggęr hoss ok giptęr ęr til (Vgl I)

(7) Han skal žem lagbiudę, ęr han kųpte af ( Vgl I)

(8) att allmogen motte få wetta, huar the skulle retta sigh effter (Peder Swart)  (Wessén III: 85-86).       

Tämä sanajärjestys on nykykielessä normaali. Wessén huomauttaa, että saksa, latina ja ranska eivät tätä järjestystä tunne, mutta englannissa se on aivan normaali (Wessén III:251).

 

 

4. Lausekkeet    ylös

 

Lauseke (fras) on "kielen yksiköitä hierarkkiseen järjestykseen asetettaessa se yksikkö, joka on sanan ja lauseen välillä. Vastaa yhtäältä sanaa + taivutuspäätteitä, toisaalta sanaliittoa (pääsana ja määrite)" (Hakulinen-Ojanen 1970:130).

 

Seuraavassa käsitellään pääasiassa nominaali- ja verbilausekkeiden rakennetta ja sanajärjestyksiä. Painopiste on muinaisruotsissa.

 

4.1. Nominaalilausekkeet    ylös

 

Substantiivien taivutuksen yhteydessä on käsitelty substantiiveja ja niiden taivutuspäätteitä. Seuraavassa puhutaan sanaliitoista, joiden pääsana on joko substantiivi, erisnimi tai substantiivinen pronomini. Näitä sanaliittoja kutsutaan kieliopissa nominaalilausekkeiksi (nominalfras)[21]. Pääsanalla voi olla erilaisia kiinteitä määreitä, attribuutteja, jotka voivat olla joko pääsanan edellä tai sen jäljessä. Attribuutit voivat olla joko adjektiiveja, substantiiveja (genetiivimuodossa) tai prepositiofraaseja, ja ne ovat pääsanansa välittömässä läheisyydessä:

det fina rummet

rummets proportioner   

två rum med balkong

Attribuuteiksi voidaan laskea myös epiteetit (konung Erik) ja appositiot (Erik, Sveriges konung).

Nominaalilausekkeet ovat kieliopin tärkeimpiä rakennuskiviä, sanoo SAG (SAG 3, Fraser, s. 11), jossa onkin aiheesta kirjoitettu lähes 200 sivua.

 

4.1.1. Genetiiviattribuutit ja sanajärjestys    ylös

 

Nykyruotsissa genetiiviattribuutit ovat verraten harvinaisia, ja genetiiviä korvaavat erilaiset prepositioilmaukset. Nykyruotsin genetiiviattribuutti tulee aina pääsanansa eteen.

 

Riimuruotsissa genetiivi tuli joko pääsanansa eteen tai sen jälkeen:

(1) Ginnlaug, Holmgęirs dottir, systir Sygrųđar ok žęiRa Gauts (U 617)

 

Vanhemmassa muinaisruotsissa oli järjestyksessä tiettyjä sääntöjä (Wessén III:96-97):

Pääsanan jäljessä olivat

1. Osaa/kokonaisuutta ilmaiseva genetiivi:

(2) tua ųra gulz (=gulds)

 

2. Raskaat, moniosaiset genetiivit (useita rinnastettuja sanoja, attribuutti/attribuutteja, relatiivilause määreenä):

(3) kununger swea ok gųta (Upplandslagen)

(4) konunger Suearikis ok Noreghis ok Skane  (Södermannalagen)

(5) namn žerrę mannę, ęr Węstragųtlanz lagh gųrđo

 

3. Kevyt, painoltaan heikko genetiivi, joka liittyi kiinteästi pääsanaan:

(6) Stięl mažer žręl manz (Vgl I)

(7) Vęržęr fęstikona mans takin (Vgl I)

(8) fręndęr bondę (Vgl I)

Wessénin mielestä näissä tapauksissa genetiivimuodot saivat melkein pronominin merkityksen 'någons, hans' (Wessén III:97). Niitä, varsinkin muotoa mans, voi verrata siihen kehitykseen, joka johti mažer-sanasta nykyiseen pronominiin man.

 

Pääsanan edellä ovat

1. Mittaa, määrää ilmaisevat genetiivit:

(9) fiughurtan natta stęmma

 

2. Genetiivit, joka on osana yhtä merkityskokonaisuutta, varsinkin jos genetiivi ja sen pääsana muodostavat yleisesti käytetyn yhdyssanaa lähenevän ilmauksen:

(10) Žiuvę bolker, Lecara rętter; kirkiu garžer; lagha vęrn; nižings vęrk; Guz možir.

Tässä yhteydessä Wessén kuvaa  son-nimien syntyä: riimuissa oli tavallinen sanajärjestys sun Ulfs 1000-luvulla, 1200-luvulta asiakirjoissa on muoto Ulfssun  (Wessén III:97).

 

3. Paikannimien genetiivit:

(11) Vpsalę conongęr, Skara biscupęr, Noregs conongęr,  til Strengnes domkirkiu.

Vrt. nykyruotsin pohjoismaisten paikannimien genetiivin muodostaminen (vokaaliin päättyvä paikannimi: ei s-päätettä, konsonanttiin päättyvä: s-pääte, paitsi jos paikannimi itsessään päättyy s-äänteeseen, jolloin ei tapahdu mitään).

 

Erikoistapaus    ylös

Jos kahdella rinnasteisella genetiivillä oli sama pääsana, toinen niistä oli tavallisimmin pääsanan edellä ja toinen sen jäljessä (omfattning)[22]. Omfattning tarkoittaa tavallisessa kielenkäytössä saartamista, motitusta, ja siitähän tässä on kysymys:

(12) karls sak ok kununx, kununna fręnder ok barnanna (OgL)

(13) daghs rwm ok natta (MO).

Sama sääntö pätee myös muihin rinnastettuihin saman pääsanan määreisiin (Wessén III:98-99).

 

Yleisesti ottaen voi sanoa, että genetiivin paikka vaihtelee vanhimmassa ruotsissa, mutta tavallisinta on sen sijoittaminen pääsanan eteen. Esimerkkejä tyylillisistä yms. vaihteluista -> Wessén III:98.

 

4.1.2. Adjektiiviattribuutit ja sanajärjestys    ylös

 

Adjektiiviattribuuttien sijainti on vanhemmassa ruotsissa ollut suhteellisen vapaa, ja paikka määräytyi mm. adjektiivin merkityksen ja tyypin mukaan. Latinassa adjektiiviattribuutti oli normaalisti pääsanansa jäljessä, ja tämä järjestys on käännösten kautta tullut myös ruotsiin. Wessénin mukaan länsigermaanisissa kielissä sijoitetaan vahvasti taipunut (ąAdjektiivit) adjektiivi tavallisesti pääsanansa eteen, varsinkin jos pääsana ja attribuutti muodostavat kiinteän merkitysliiton (Wessén III:99). Pääsanan jäljessä oleva adjektiivi muistuttaa enemmän predikatiivia tai appositiota, ja se voidaan korvata relatiivilauseella. Järjestykseen voi myös vaikuttaa adjektiiviin liitetty vahvistussana.

Riimuissa on runsaasti esimerkkejä pääsanan jälkeen sijoitetuista adjektiiveista:

(1) Iarl, fađur sinn gođan (Wessén III:100).

Jos adjektiiviin liittyi vahvistussana, adjektiivi määreineen siirtyi pääsanan eteen:

(2) ęftir Grim, sun sinn, miok gođan dręng.

Sanajärjestyksessä on siis suurta vaihtelua, josta enemmän esimerkkejä -> Wessén III:100-102.

 

Muinaisruotsissa on kumpaakin sanajärjestystä, mutta on harvinaisempaa, että adjektiivi sijoitetaan pääsanan jälkeen. Normaalitapaus on siis se, että adjektiivi tulee pääsanan eteen. Partisiipit ovat verbin adjektiivimuotoja, ja voivat siis olla attribuutteina aivan samoin kuin adjektiivitkin.

 

Adjektiivi- tai partisiippiattribuutti tulee pääsanan jälkeen kun

 

1.  adjektiivia halutaan korostaa:

(3)Han hafđi oc clęrkdom ęrlikęn (Vidh)

(4) pęnningę hwitę (Upplandslagen)

(Wessén III:104-105).

 

2. partisiippi on yhdyssana (tyypiä ut-bruten):

(5) Ža skal hanum fa sko nysmuržę

(6) Fųren han sižęn j ų ubygdę

(Wessén III:104).

 

3. attribuutti on oikeastaan puolipredikatiivi:

(7) ęptir fažur dųžęn 'efter sin döda far, efter sin far som är död)

(8) ęptir bųter festęr

 

Kun attribuutti on pääsanan jäljessä, sen ja pääsanan väliin voi tulla jokin sana (vaikka attribuutti tavallisesti määritellään substantiivin 'välittömäksi määreeksi'):

(9) Ža skal kuigu taka otamę (VgL I) 'silloin pitää ottaa kesyttämätön hieho'

Sivulauseissa attribuutin ja substantiivin väliin voi tulla predikaattivaerbi:

(10) Thän bidhęr ey lęnge, thęr godhan faar daghwardh

(Wessén III:105).

 

Yllä oleva koski siis vahvaa taivutusta, mutta samat säännöt koskevat myös heikkoa taivutusta. Yleissääntönä voisi sanoa, että muinaisruotsissa ja riimuruotsissa adjektiiviattribuutin paikka vaihtelee suuresti, ja kaikista säännöistä on poikkeuksia. Tekstejä lukiessa tämä on hyvä muistaa ja analysoida lauseessa esiintyviä adjektiiveja tarkkaan, jotta voisi muodostaa käsityksen siitä, mitä määretyyppiä ne edustavat ja miten määretyyppi vaikuttaa tekstin tulkintaan. Aina ei tarkka rajanveto edes ole mahdollista.

 

4.1.3. Pronominiattribuutit    ylös

 

Possessiivipronominit    ylös

Nykykielessä possessiivipronominit ovat pääsanansa edessä. Murteissa ja runoudessa ne voivat olla pääsanansa jäljessä: mor min[23].

 

Muinaisruotsissa ne olivat pääasiassa pääsanan edessä, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta (Wessén III:110).

 

Maakuntalaeissa possessiivipronominit olivat enimmäkseen pääsanansa jäljessä:

(1)Ža skal lųsę grip sin męž žrim markum  (Vgl I)

(2) en mykin lot af laghum warum (Vidh)

Sama sääntö koskee genetiivimuotoja hans, hęnnar, žera:

(3) Žu ęr sandęr bani hans (Vgl I).

 

Riimuruotsissa possessiivipronominit olivat yleensä pääsanansa jäljessä, samoin genetiivit hans, hęnnar, žeiRa:

(4) brođur minn

(5) Guđ hialpi and žeira

(Wessén III:107).

 

Demonstratiivipronominit   ylös

Muinaisruotsin žęn, žęnni sijoitettiin normaalisti pääsanansa eteen, mutta poikkeuksia on paljon (Wessén III:111). Pronomini tuli pääsanansa jälkeen erityisesti silloin, kun pääsanaan liittyi relatiivilause.

 

Riimuruotsissa sa 'tämä' oli usein pääsanansa jäljessä:

runaR žaR (Rökstenen)

(Wessén III:110).

 

Pronominiattribuutit tulivat muinaisruotsissa yleensä pääsanan eteen.

 

4.2. Verbilausekkeet    ylös

 

Verbilausekkeet ovat hyvin monimuotoisia. Pääsanana on verbi, johon voi liittyä erilaisia määreitä: objekti, predikatiivi, adverbiaali ja lauseen subjekti. Verbilauseke, jossa on finiittiverbi, muodostaa lauseen predikaattiosan. Verbilauseke, jossa on infinitiivi, toimii nominaalilausekkeen tapaan ja voi olla lauseessa objekti (Han försökte stiga upp), subjekti (Att dansa är roligt), attribuutti (avsikten att begränsa bilismen), ja siihen voi liittyä prepositio (genom att läsa), jolloin yhdistelmä lauseenjäsenenä on useimmiten adverbiaali. Supiinimuoto taas on oikeastaan ha-apuverbin objekti.

 

SAG on käsitellyt verbilausekkeita perusteellisesti vähän alle 400 sivulla, mikä osoittaa, miten monimutkaisista ja keskeisistä asioista on kysymys. Seuraavassa raapaistaan vain vähän pintaa ja keskitytään ymmärtämisen kannalta hankalimpiin tapauksiin ja ajallisesti pääasiassa muinaisruotsin kauteen.

 

4.2.1. Infinitiivi     ylös

 

Infinitiivit ja verbaalisubstantiivit (nykykielessä tyypit mottagande, mottagning, anmälan)[24] ovat toisilleen läheistä sukua; Wessénin mukaan infinitiivi on indoeurooppalaisissa kielissä kehittynyt erilaisista nominaalisista muodoista (Wessén III:135). Infinitiivi on ilmeisesti syntynyt tapauksista, joissa on ollut modaalinen apuverbi + pääverbi ja yhdistelmästä transitiiviverbi + objekti + infinitiivi (Jag såg honom komma), joissa kummassakin pääverbi on ollut finiittiverbin objektina.

 

Infinitiivi objektina[25]  ylös

Rakenne (se) honom komma  on eräs lauseenvastiketyyppi. Lauseenvastike on nominaalin ja verbin yhdistelmä, jossa ei muodollisesti ole subjektia ja predikaattia, vaan subjekti-predikaatti -suhde on ilmaistu verbin infiniittimuodolla. Subjektiosa on, kuten tässä, muun lauseenjäsenen muodossa tai vain lauseyhteydestä ymmärretty. Lauseenvastike on helppo muuttaa sivulauseeksi: Jag såg att han kom.

 

att-lauseet ja infinitiivirakenne    ylös

Att-lauseet ja infinitiivirakenne esiintyivät rinnakkain jo muinaisruotsissa, ja Wessén antaa niistä runsaasti esimerkkejä (Wessén III:312-316). Seuraavassa niistä muutamia nykykielestä poikkeavia tyyppitapauksia:

(1) Mik thykkir thik vara een dara (Flores och Blanzeflor)

(2) Thet tykker them allom wara thet bezsta (Erikskrönikan)

(3) Sųki žingęt kirkiu, ęr hanum žykkir nęst varę (Vgl I)

 

sighia (säga)

(4) En sighęr žęn man dųžęn węrę ok annęr quikęn (Upplandslagen)

+att-lause:

(5) Sighir lęnsmažir, at mera war stulit, och bondin sighir minna wara stulit (Dalalagen)

 

kalla = säga

(6) Kallęr hin sik hauę kųpt af vtlęnskum manni (Vgl I)

(7) Kallar man annan liwgha (Dalalagen)

(Wessén III:313).

 

lata (låta)

Maakuntalaeissa on runsaasti esimerkkejä lata + akkusatiivi + infinitiivi -rakenteista:

(8) …ža lati Guž han lęngi liwę (Upplandslagen).

 

Nuoremmassa muinaisruotsissa rakenne tulee varsinkin uskonnollisessa käännöskirjallisuudessa tavalliseksi, todennäköisesti latinankielisen lähtötekstin vaikutuksesta (Wessén III:316).

 

Infinitiivi ja infinitiivin merkki    ylös

Tarkoitusta merkitsevissä tapauksissa infinitiiviin liitettiin prepositio (at, til, til at):

(9) Han ęr i sokn farin, siukum at hialpę (VgL I)

(10) Combęr han til at kųpę iorž (Vgl I).

Vähitellen tämä finaalinen merkitys haalistui, ja at-prepositiosta tuli pelkkä infinitiivin merkki (Wessén III:136-137). Jos haluttiin korostaa finaalisuutta, piti lisätä prepositio (nykykielessä för: För att hinna i tid tog han taxi).

Wessén toteaa, että  infinitiivin käyttötapa kiteytyi hyvin aikaisin eikä siinä ole tapahtunut merkittäviä muutoksia tähän päivään mennessä (Wessén III:137).

 

4.2.2. Partisiippirakenteet    ylös

 

Partisiippien muodostusta ja taivutusta on käsitelty muoto-opissa kohdassa Verbit: partisiipit. Seuraavassa käsitellään partisiippilausekkeita ja niiden tehtävää lauseessa.

 

Partisiipit ovat verbin adjektiivinomaisia muotoja, ja niitä voidaan käyttää samoissa tehtävissä kuin adjektiiveja, predikatiivina, attribuuttina ja adverbiaalina. Niiden verbimäisyys näkyy mm. siinä, että niillä on tavallaan kaksi aikamuotoa, mikä näkyy muotojen nimityksissäkin (preesenspartisiippi ja perfektin partisiippi) ja siinä, että ne voivat saada määreekseen objektin. Niitä on käytetty ja voidaan edelleenkin käyttää apuverbin kanssa muodostamaan esim. passiivi sekä muinaisruotsissa futuuri.

 

Wessénin mukaan partisiipit ovat indoeurooppalaisissa kielissä hyvin vanhoja, vanhempia kuin sivulauseet. Kantapohjoismaisissa kielissä on myös merkkejä siitä, että partisiippeja käytettiin lauseenomaisesti, vaikkakaan ei yhtä suuressa määrin kuin esim. latinassa.  Latinasta käännetty uskonnollinen kirjallisuus vahvisti ja laajensi kotimaista perua olevaa käytäntöä (Wessén III:140-141).

 

Preesenspartisiippi    ylös

Jatkuvaa toimintaa ilmaisevien verbien partisiipit ovat vahvasti adjektiivisia, ja ne siirtyvät herkästi adjektiivikategoriaan. Nykyruotsissa näitä tapauksia on paljon (spännande, förtjusande jne.). Niitä oli muinaisruotsissakin:

(1) havande (digher mež barni)

(2) boande (bofaster) (Wessén III:143).

 

Jotkut preesenspartisiipit toimivat substantiivien tavoin, ja ne taivutetaan kuin  substantiivit. Nykyruotsista voisi esimerkkinä olla en resande (5. dekl.).  bonde, fręnde ja fiende olivat alun perin partisiippeja. Maakuntalaeissa on joukko sanoja, joista osa on säilynyt nykysessä lakikielessä: kęrande, svarande, sųkiande, malsęghande  ja ęptirmęlande, ioržęghande jne. (Wessén III:144).

 

Finiittisten verbinmuotojen yhteydessä preesenspartisiippi kuitenkin säilyttää verbiluonteensa.

 

Preesenspartisiippi predikatiivina    ylös

Kun partisiippi liittyi finiittisiin verbinmuotoihin, yhdistelmä kokonaisuudessaan muodosti lauseen predikaattiosan. Yhdistelmässä vara/bliva + partisiippi  on partisiippi lauseenjäsenenä predikatiivi:

(3) Nu ęrr utlęrndingęrr žęrr boandi (Östgötalagen)

(4) Petrus var sovande (Apostlagärningar)

(5) Petrus blef thęrr standande ok bųste (Apostlagärningar).

Merkitykseltään ilmaus oli täysin verbaalinen: 'Siellä asuu ulkomaalaisia', 'Pietari nukkui'. 'Pietari jäi siihen seisomaan ja kolkutti/kolkuttamaan'[26].

 

vardha-verbin kanssa preesenspartisiippi muodostaa alasaksan mallin mukaan futuurin:

(6) han varder kommande 'hän tulee, hän on tuleva'.

Nuoremmassa muinaisruotsissa tyyppiä esiintyy, vaikka se  ei ole erityisen tavallinen:

(7) alla them tęssa bok lęsande wardha (MB 2:296)[27].

 

1500-luvun raamatunkielessä rakenne on tavallinen ja leviää sieltä myös vanhemman uusruotsin kieleen:

(8) Alt thet tu bedhes aff Gudhi, thet warder Gudh giffuandes tigh (GVB)

(9) Kongl.Maij:t warder wijdare där öfwer resoluearandes (1688)

(10) honom warder ofta missjämt händande (1737)

(Wessén III:118).

 

Suomen I partisiipin passiivia vastaava käyttö[28]   ylös

Jo maakuntalaeissa oli joitakin ilmaisuja, joissa preesenspartisiippi vastasi merkitykseltään suomen passiivin partisiippia:

(11) Hun ęr eig huggande oc eig hęngięnde (VgL II) 'häntä ei ole hirtettävä'

(12) Žęt ęr sua undistandande at… (Östgötalagen) 'se on ymmärrettävä niin', vrt. lat. hoc ita intelligendum est.

Myöhempiä esimerkkejä:

(13) Alt žęt gųrandi ęr ęlla latandi (Konunga Styrilse) 'kaikki se mikä on tehtävä tai jätettävä tekemättä'

(14) Oc ęr thet męrkiande at … (MB 1; mutta myös Oc ęr thet at męrkia; Oc ęr thet męrkelikit at)

(15) Gudz ordh ęru predicande (Birg)

(16) Ostadighet är en sådana odygd, at hon allestedes straffandes är (Olaus Petri)

(Wessén III:152).

 

skolande-partisiipit    ylös

Yllä olevilla tapauksilla oli Wessénin mukaan vahva kotimainen tausta, toisin kuin samassa merkityksessä  joskus käytetyillä skolande-loppuisilla partisiipeilla, jotka olivat täysin latinan partisiipin futuurin korvikkeeksi konstruoituja muotoja:

venturus -> komaskulande 'tuleva'.

Mutta koska skola-verbillä oli merkitys 'pitää', näitä keksittyjä partisiippeja voitiin käyttää samoin kuin yllä olevissa esimerkeissä esiintyneitä partisiippeja:

(17) Uitaskolande ęr, at (lat. Sciendum est, quod..) 'on tiedettävä, että, tiedettäköön, että'

(18) Sigh, hwat gųraskolande är them, som thęnna vęghin inganga (Spec. Virg.) 'Sano, mitä on tehtävä niille, jotka astuvat tälle tielle'

 (Wessén III:153).

 

Preesenspartisiippi adverbiaalina    ylös

Adverbiaalina preesenspartisiippi ilmaisee komma-verbin yhteydessä liikkumistapaa nykyruotsissa, ja ilmaisutyyppi oli olemassa jo maakuntalaeissa:

(19) Kombęr žęr man a gangęndi, akęnde, rižęnde ęllr roęnde (Upplandslagen) ja Maunu Eerikinpojan kaupunkilaissa:

(20) Nu kan skip til stadhen sighlande ella roande koma (MES)

(Wessén III:146).

 

Sivulauseenomaiset preesenspartisiipit    ylös

Vanhimmissa teksteissä on esimerkkejä adverbiaaleista, jotka ovat lauseessa itsenäisempiä, merkitykseltään lähellä sivulausetta[29]:

(21) Huggęr mažer ek ža, sum aldin bęr, ulouęndis (VgL I) 'Jos joku kaataa tammen silloin kun siinä on terhoja luvatta/ilman että on saanut siihen luvan…' (Wessén III:146).

Tällaisten partisiippien subjekti voidaan päätellä lauseyhteydestä, jos siihen on tarvetta. Tarvittaessa ajatussubjekti voidaan lisätä, ja se on silloin datiivimuodossa:

(22) olovandis grannum 'utan lov av grannarna' , 'ilman naapurien lupaa'

(23) hanum owitandis 'utan att han visste om det' 'hänen tietämättään'.

(Wessén III:147)

(24) hanum liuande (Östgötalagen K 17) 'hänen eläessään'

(25) liuande fažur ok možur (Östgötalagen Ä 1) 'isän ja äidin eläessä'

(26) honum nęrwarande, som .. (MB 1) 'sen läsnäollessa, joka..'

(27) Tha leddis Lya in til Iacobs sęng, honum owitandis (MB 1) 'hänen tietämättään'

(Wessén III:150-151).

 

Nämä rakenteet ovat todennäköisesti syntyneet latinan ablativus absolutuksen vastineiksi (Wessén III:147), ja ne ovat tavallisia asiakirjateksteissä ja myöhäiskeskiajan uskonnollisissa teksteissä (Wessén III:151).

 

Adverbiaalina toimivassa partisiipissa on usein s-pääte, joka taas on leviämässä nykyruotsin puhekielessä. Kirjakielessähän on jäljellä leksikaalistuneita tapauksia, esim. oförhappandes  'odottamatta'.

 

Preesenspartisiippi sivulauseen veroisena appositiona     ylös

Maakuntalaeissa esiintyy partisiippeja appositiona:

(28) Žit skulu allir, baže quikkir ok dųžir, komęndi ok faręndi j węruld ok aff (Upplandslagen).

 

Partisiippiin saattaa liittyä objekti tai/ja adverbiaali,  mikä korostaa sen lauseenveroista asemaa virkkeessä (Wessén III:147). Koko ilmaus on substantiivin määre (attributiivinen lausenvastike). Rakenteet ovat tavallisia uskonnollisissa teksteissä ja todennäköisesti latinan mallin mukaan muodostettuja. Ne tuntuvat kuitenkin istuvan hyvin kieleen, ja niitä on jopa maakuntalakien kielessä.

Esimerkkejä muista teksteistä:

(29) En klęrkar, Vare Fru gięrna žięnande, han las .. (Bur) '…joka mielellään palvoi ..'

(30) Oc skal iak gųma thik bortfarande oc aterkomande (MB 1) 'tullessasi ja mennessäsi, tulemisesi ja menemisesi'

(31) Enne persona syntis, vakande oc eg sofande (Birgitta) 'joka valvoi eikä nukkunut'.

Partisiippirakenteet vastaavat näissä esimerkeissä joko relatiivilausetta tai temporaalista sivulausetta tai lauseenvastiketta ('tullessasi').

(Wessén III:147)

 

Päälauseen kanssa rinnasteiset partisiippirakenteet    ylös

Nuoremmassa muinaisruotsissa ja vanhemmassa uusruotsissa on tapauksia, joissa päälausetta seuraa partisiippirakenne, joka ei ole alisteinen päälauseelle vaan rinnasteinen:

(32) Men Maria gömde all thenna ord, betrachtandes them i sitt hierta (GVB)

'Mutta Maria kätki kaikki nämä sanat, tutkistellen niitä sydämessään/ ja tutki niitä sydämessään'

(33) Thå hade konungen mykit ångrat, att han lätt sigh honom vndkomma, kallandes honom en vlffvnge (Peder Swart) 'Silloin kuningas oli katunut kovasti sitä että oli päästänyt tämän (Kustaa Vaasan) käsistään ja nimitti häntä sudenpenikaksi'.

Partisiippirakenteen ajatussubjekti on sama kuin päälauseen subjekti.

(Wessén III:148)

 

Nykyruotsin kirjallisuuden kielessä rakennetta käytetään edelleen, varsinkin vähän vanhemmassa kirjallisuudessa:

(34) Han vände hemåt, antagande ett högtidligt uttryck (Strindberg).

Puhutussa kielessä tätä ilmaisutyyppiä ei tapaa.

 

Partisiipin perfekti    ylös

Jos perfektin partisiippi on pääsanansa jäljessä, koko ilmaus on merkitykseltään lauseen kaltainen:

(35) iwir aker sažan (Södermannalagen) 'kylvetyn pellon yli/ yli pellon, joka on kylvetty'

(36) Žaim gaf han namn allum ofydum (Gutalagen) 'Heille/Niille hän antoi nimet, ennen kuin he/ne olivat syntyneet'.

 

Partisiipin perfekti voidaan myös sijoittaa kahdesta datiivista muodostuneeseen lauseenvastikkeeseen:

(37) Lowe aff biscope taknu, farin bųnder… (Södermannalagen) 'saatuaan piispalta luvan' (Wessén III:151).

 

Partisiipin perfektin muusta käytöstä -> Verbit: Partisiipit.

 

 

5. Lausetyypit ja sanajärjestys     ylös

 

Lauseet voidaan merkityksensä ja puheaktityypin perusteella yksinkertaisimmin jakaa lauseisiin, joissa kehotetaan, käsketään, toivotaan tai huudahdetaan (utropssatser), kertoviin lauseisiin, joita myös nimitetään väitelauseiksi tai kertomalauseiksi (påståendsatser, narrativa satser) ja kysymyslauseisiin (frågesatser). SAG esittää monimutkaisemman jaon, mutta tässä seurataan vanhempaa jakoa ja terminologiaa; suurin osa kielihistoriallista kirjallisuutta on kirjoitettu ennen Akatemian suuren kieliopin tuloa, ja opiskelijan on helpompi löytää lisätietoja, jos terminologia on tuttua.

 

Sanajärjestys riippuu monista tekijöistä: kielen rakenteesta, siis mitä muoto-opillisia keinoja sillä on eri lauseenjäsenten merkitsemiseen, lauseen sisältävän informaation tärkeysjärjestyksestä ja tunnettuudesta, lauseenjäsenten pituudesta ja monista muista tekijöistä, jotka vaihtelevat tyylilajista toiseen. Runoudessa pätevät toiset säännöt kuin virkakielessä. Ruotsissa sanajärjestys on melko sidottu, mutta perussanajärjestyksen puitteissa on vaihtelun mahdollisuuksia. Puhuja voi korostaa jonkun seikan tunteenomaista merkitystä ja sen ajankohtaisuutta puhujan mielessä sijoittamalla sitä ilmaisevan lauseenjäsenen paikalle, joka poikkeaa tavallisuudesta. Taustalla on kuitenkin oltava vertauskohta, tavallinen sanajärjestys, josta poiketaan. "Utan regler ingen frihet", kirjoittaa Wessén (Wessén III:191).

 

5.1.  Päälauseet    ylös


1. Kysymyslauseet voidaan jakaa kahteen ryhmään :

sellaisiin, jotka alkavat suoraan predikaattiverbillä ja joihin voi vastata sanoilla ja, jo, nej (SAG ja Wessén: underställande l. rogativ fråga)  ja sellaisiin, jotka alkavat kysymyssanalla (SAG ja Wessén: sökande l. kvesitiv fråga).

 

2. Käskylauseet alkavat verbillä, joka on imperatiivissa. Lauseissa ei tavallisesti ole näkyvissä subjektia, vaikka sekin voidaan joskus lisätä:

Gå du på bio bara!

Gör ni det, madam. Gör det bara!(SAG 4, s. 710)

Persoonapronominin lisääminen antaa imperatiiville lisävivahteita; toisessa esimerkissä alkaa olla uhkaava sävy.

 

3. Kertomalauseet ovat kielen keskeinen päälausetyyppi, jossa lauseen alussa (fundament) on jotain muuta kuin predikaattiverbi, nimittäin subjekti, adverbiaali (joka voi olla sivulause), predikatiivi tai melko harvoin objekti. Toisella paikalla lauseessa on aina predikaattiverbi. Jos lauseen alussa on jotain muuta kuin subjekti, se tulee predikaattiverbin jälkeen. Subjektin jälkeen tulevat lauseen keskiosaan sopivat adverbiaalit (esim. kieltosanat) ja lauseen loppuun muut lauseenjäsenet, elleivät ne ole jo lauseen alussa.

 

Vanhimmassa ruotsissa sanajärjestyssäännöt olivat vapaammat, ja vain sääntö predikaatin paikasta oli sama kuin nykyruotsissa.

 

Suora sanajärjestys (subjekti ennen predikaattia; rak ordföljd) on kertomalauseiden perussanajärjestys ja todennäköisesti tavallisin ainakin puhutussa kielessä. Epäsuora sanajärjestys (predikaatti ennen subjektia; omvänd ordföljd, inversion) syntyy, kun lauseen alkuun (fundament, satsbas) erilaisista syistä sijoitetaan joku muu lauseenjäsen kuin subjekti, tavallisimmin jokin adverbiaali tai lause on kysymyslause.  Objekti lauseen alussa on harvinainen, ja jos objekti halutaan sijoittaa lauseeseen ensimmäiseksi (lauseen teemaksi), on ruotsissa käytettävä passiivia. Poikkeuksiakin on, jos lauseen subjekti on päivänselvä, esimerkiksi persoonapronomini, joka vielä taipuu sijoissa, jolloin objektin ja subjektin erottaminen on mahdollista. Predikatiivi lauseen alussa on voimakkaasti painotettu. Snäll är han nog on lause, jolla vihjataan, että kyseinen henkilö ei sitten muuta juuri olekaan.

 

5.2. Päälauseiden sanajärjestys     ylös

 

Nykyruotsin päälauseen sanajärjestys

 

Lauseen alku          Finiittiverbi               Subjekti                    Adverbiaali             Predikaattiosan                   

(inledare)                (predikaatti)                                                                    loppu            

Kaj

skulle

 

kanske inte

vilja gå på bio nu.

Nu

skulle

Kaj

säkert inte

vilja gå på bio.

Om det regnar

har

Kaj

troligen

annat att göra.

 

Vet

du

 

var han är nu?

Men du

vill

 

kanske aldrig

säga det.

 

Taulukon malli edustaa yksinkertaistettua muunnosta positiokieliopin lausekaavamallista (satsschema). Taulukosta näkee, että ensimmäinen sarake voi olla tyhjä kysymyslauseissa, jotka eivät ala kysymyssanalla. Tässä on otettu vain muutamia esimerkkejä osoittamaan, mitä lauseen (ja virkkeen) alussa voi olla ja millaisia adverbiaaleja subjektin jälkeen voi tulla. Lause voi myös alkaa objektilla ja predikatiivilla, mutta hyvin harvoin. Tärkeätä on myös muistaa, että sivulauseet ovat vain päälauseen lauseenjäseniä; suurin osa niistä ovat adverbiaalisia. Adverbiaalit, jotka tulevat subjektin jälkeen (satsadverbial), ovat ennen kaikkea kieltosanoja sekä sellaisia adverbiaaleja, jotka ilmaisevat modaalisuutta, epätarkkaa aikaa yms. Muut adverbiaalit (aikaa, paikkaa jne.) tulevat lauseen loppuosaan, samoin kuin objekti ja predikatiivi. Niiden keskinäisellä järjestyksellä on myös sääntönsä, mutta niihin voi asiasta kiinnostunut tutustua erilaisista ruotsin kieliopeista ja tietysti Ruotsin Akatemian kieliopista (SAG, osa 4).

 

Sanajärjestys vanhemmassa ruotsissa

 

Perussanajärjestys ei ole paljon muuttunut aikojen kuluessa. Joitakin muutoksia on kuitenkin tapahtunut.

 

Epäsuora sanajärjestys (predikaattiverbi lauseen alussa)

 

och

Uusruotsissa (ja joskus vielä nykyruotsissakin) esiintyy joskus kanslia- ja liikekielessä epäsuora sanajärjestys och-sanalla rinnastetuissa päälauseissa:

(1) Vi hava mottagit Eder ärade skrivelse, och hava vi härmed äran meddela (Wessén III:193).

Tämä sanajärjestys ei ollut epätavallinen maakuntalaeissakaan lauseissa, jotka alkoivat sanalla ok:

(2) Oc ęghu męn friž hawa, … (Södermannalagen)

(3) Oc scal husfru a altare bęra leef .. (Dalalagen)

Järjestys johtuu siitä, että ok on alun perin ollut adverbi, joka on muodostettu substantiivista auk 'lisä, lisäys' (vrt. saksan auch).

Normaalisti och-sanan jälkeen on suora sanajärjestys.

(Wessén III:193)

 

1400-luvulla och-sanan jälkeinen epäsuora sanajärjestys väheni dramaattisesti (Pettersson 1996:170), mahdollisesti alasaksan vaikutuksesta, mutta seuraavina vuosisatoina käänteinen sanajärjestys yleistyi taas kaikissa tekstilajeissa. Poikkeuksia olivat Kustaa Vaasan Raamattu 1500-luvulla ja 'viihdekirjallisuus' 1600-luvulla. Asiaa tutkineen Hans Alvingin mukaan tämä osoittaa, että kyseessä on puhtaasti kirjakielen ilmiö: Raamatun kielen tarkoituskin oli olla mahdollisimman lähellä puhekieltä, samoin viihdekirjallisuuden (Pettersson 1996:170).

 

Suora tai epäasuora sanajärjestys, kun sivulause aloittaa virkkeen

Muinaisruotsin lakikielessä on poikkeuksia säännöstä, jonka mukaan virkkeen alussa oleva sivulause aiheuttaa epäsuoran sanajärjestyksen (predikaattihan pysyy aina toisena lauseessa). Laeissa on nimittäin usein suora sanajärjestys lauseessa, joka seuraa ehtolausetta. Syynä on se, että alun perin oli kyseessä kaksi itsenäistä päälausetta, joista toinen ilmaisi oikeustapauksen tai ehdon ja toinen seuraukset. Seurauslauseessa voi olla sekä suora että epäsuora sanajärjestys, ja vasta vähitellen epäsuora sanajärjestys alkoi olla ainoa mahdollinen.

Esimerkkejä rinnasteisista lauseista:

(4) Langt ęr til kirkiu fara. guzziuiu [30] sculu barn wacta (Dalalagen)

(5) Mažer clandar[31] iorž i by. Ža scal synęmän til kalla (Södermannalagen).

(Wessén III:215)

 

Jälkimmäinen lause alkaa usein sanalla ža, jolloin sanajärjestys on käänteinen, ja tämä on saattanut osaltaan vaikuttaa nykyisen kaltaisen sanajärjestyksen syntyyn.

 

Nu ehtolauseen alussa

Ehtolause alkaa lakiteksteissä usein sanalla nu, jonka jälkeen tulee normaalisäännön mukaan predikaatti. Seuraamuslause alkaa, kuten yllä olevassa esimerkissä, sanalla ža. Lauseet ovat edelleen rinnasteisia.

Söderwall on analysoinut nu-sanan funktion tämän tyyppisissä lauseissa seuraavasti: ""för att tillfoga ett nytt led i ett resonemang el. en bevisning" ja "för att inleda en sats som innehåller den förutsättning under hvilken något föreskrifves skola ega rum".

 

Ehtolause, joka alkaa predikaatilla

Ehtolause saattoi alkaa predikaattiverbillä:

(6) Gangęr at stięlę bryti[32] ok žręl. bryti skal vppi hęngię ok eigh žręl (Vgl I).

Tässäkin on kyse rinnastuksesta. Mutta kun epäsuora sanajärjestys harvinaistui päälauseissa, tällainen sanajärjestys jäi vain kysymyslauseisiin ja konjunktiottomiin ehtolauseisiin (oinledda villkorsbisatser).  Esimerkissä on tyypillistä myös se, että jälkimmäisen lauseen aloittaa subjekti. Alussa voi olla jokin muukin painollinen sana.

(Wessén III:217). Ehtolauseita, joissa on epäsuora sanajärjestys voi olla useitakin peräkkäin (VGL 1):

(7) Vęržęr mažęr drępin žriggia byę męllum. kallar hvar žerrę sik i mark ęghę. // Ža skulu žer vęria sik męž tvęnni tylptum (Vgl I)

(Wessén III:217).

Tässäkin jälkimmäinen lause alkaa sanalla ža, joka tiivistää edellä sanotun ja korostaa lauseen yhteenkuuluvuutta edellisen kanssa ja, kuten jo edellä on sanottu, raivaa  tietä alistussuhteen syntymiselle.

ža-sanalla on aikamerkitys 'silloin, siinä tapauksessa'. Aikamerkitys ja ehdollisuus eivät ole kovin kaukana toisistaan (vrt. suomen kun ja nykyruotsin när).

Muita tavallisia aloitussanoja olivat žęr  ja  žę(Wessén III:218).

 

Predikaatti kertomalauseen alussa

Kertomalauseissakin voi muinaisruotsissa olla verbi ensimmäisenä:

(8) Liggęr lik a wighwalli (Upplandslagen) 'Murhapaikalla/kamppailupaikalla on ruumis'.

Uusi asia ilmaistaan tässä verbillä, subjekti on aikaisemmasta tunnettu; finiittiverbi liittyy edellä sanottuun ja vie kertomusta eteenpäin (Wessén III:199).

 

Muita epäsuoria sanajärjestyksiä päälauseessa

Muinaisruotsissa on epäsuoraa sanajärjestystä muissakin tapauksissa:

 

1. Lauseen subjekti on painoton:

(9) Iak ęr hans žięnistosuen. Biužar iak žik at boa viž žolika kirkio žu vilt (Bur) 

(Wessén III:200-201)

 

2. Painavat subjektit tulivat usein lauseen loppuun[33]:

(10) Takęr en lot saksųken, annan konongęr, žrižia häręž (VgL I)[34]

 

3. Subjekti on uutta tietoa[35]:

(11) Flųgh wp hani  'Det flög upp en tupp'

(12) War en iuže, Ioachim at nampne 'Det var en jude, Joakim vid namn'

(Wessén III:201)

 

4. Lauseessa esitetään lain säätämä rangaistus:

(13) Taki han en lot, ok annęn skal arvi taka (VgL I)

(14) Bųte žrea markir hwart žera (Dalalagen)

(Wessén III:205)

 

Muita poikkeamia nykyruotsin sanajärjestyksestä

Predikaatti, joka muodostuu apuverbistä ja infinitiivistä tai partisiipista, jakautuu niin, että infinitiivi ja partisiippi tulevat lauseen loppuun ja niiden väliin tulee muita lauseenjäseniä[36] (objekti, adverbiaali):

(15) Pręstir ma ęngin man fra kyrkiu vrakę[37] (VgL I)

(16) Vęržęr mažer i kirkiugarži drępin (VgL I)

(Wessén III: 202)

 

1400-luvulla käännetyssä Sięlinna trųst -tekstissä on poikkeuksellisen paljon tällaista sanajärjestystä, ja syynä lienee alkutekstin kieli, alasaksa (Pettersson 1996:169). Selkeä muutos tapahtui 1600-1700-lukujen vaihteessa. Christer Platzack on tutkinut asiaa ja todennut, että infinitiivin sijoittaminen objektin jälkeen on hyvin harvinaista tutkituissa teksteissä. Platzack tarkasteli kahta saman teoksen painosta, joista toinen oli vuodelta 1674 ja toinen 1743. Aikaisemmassa painoksessa oli muutama tapaus lauseen loppuun sijoitettua infinititiviä, mutta myöhemmässä (Lars Salviuksen painamassa) ne oli kaikki korjattu niin, että objekti tuli infinitiivin jälkeen. 1700-luvun taitteessa tapahtui koko joukko muitakin muutoksia ruotsin syntaksissa (Pettersson 1996:170).

 

5.2. Sivulauseet    ylös

 

Sivulauseet voidaan merkityksensä ja lauseenjäsenyytensä mukaan jakaa eri ryhmiin. Sivulauseet voivat olla samoissa tehtävissä kuin nominaalifraasit (subjekti, objekti), ja ne voivat olla adverbiaaleja tai attribuutteja. Tällä perusteella SAG jakaa sivulauseet  relatiivisiin, nominaalisiin ja adverbiaalisiin. Relatiivilauseet ovat attribuutteja, nominaaliset sivulauseet subjekteja, objekteja ja subjektin predikatiiveja. Kysyvät sivulauseet kuuluvat nominaalisten sivulauseiden ryhmään. Adverbiaaliset sivulauseet taas ovat pääasiassa erityyppisiä adverbiaaleja, ja ne jaetaan aikaa, vertailua, syytä, seurausta, tarkoitusta, myöntämistä tai ehtoa ilmaiseviin lauseisiin (temporala, komparativa, kausala, konsekutiva, finala, koncessiva, konditionala bisatser).

 

Sivulauseen sanajärjestys (nykyruotsi)

 

                                    Subjekti                  Adverbiaali              Finiittiverbi                 Lauseen loppu                

att

Hugo

nog inte

hade

tänkt gå på bio på fredagen.

som

han

säkert

skulle

ha tyckt mycket om.

vad

Hugo

till slut

valde

som present till Lilli[38]

 

Sivulauseista puuttuu se, mitä päälauseissa nimitettiin lauseen aloitukseksi (fundament). Tästä seuraa, että subjektin ja predikaatin järjestys vaihtelee päälauseissa, mutta sivulauseissa ei. Sivulauseissa lauseen alkupuolen sanajärjestys on aina sama: alussa olevan sivulauseen merkin (konjunktio, relatiivipronomini, kysymyssana epäsuorissa kysymyslauseissa) jälkeen tulee heti subjekti, sitten lauseadverbiaalit (satsadverbial) ja seuraavaksi finiittiverbi ja loput predikaattifraasista viimeiseksi. Nykykielessä tästä on poikkeuksia: joissakin att-lausetyypeissä voi olla epäsuora sanajärjestys.

 

Historiallisesti sivulauseet ovat myöhäisempiä kuin päälauseet, mutta jo lakiteksteissä on joskus jopa peräkkäin useita sivulauseita:

(1) Suęri uinin sua ok biži sik sua Gudh hialpa, at ža iak žętta uingaže, ža uisse iak egh, at žiufstulit uar  (Östgötalagen) (Wessén III:211). Käännöskirjallisuuden myötä latinan loogiset periodirakenteet vaikuttivat ruotsin kielen virkerakenteisiin, kuten muissakin ns. uusissa kielissä. Osittain tämä vaikutus tuli epäsuorasti alasaksan kautta, joka sekin oli saanut vaikutteita latinasta. Monimutkaiset rakenteet menivät joskus äärimmäisyyksiin; tärkeätä, keskeistä tietoa pantiin sivulauseisiin ja lauseenvastikkeisiin, partisiippirakenteet (det  av Herr Professor skrivna brevet -tyyppi) kukoistivat ja teksti saattoi olla todella vaikeaselkoista. Etäännyttiin kauas maakuntalakien puhekieleen perustuvasta ytimekkäästä kielestä. Nykyruotsin virkakielessä on tietoisesti pyritty tästä monimutkaisuusperinteestä pois ja yritetty kirjoittaa varsinkin yleisölle tarkoitetut tekstit käsitettäviksi. Suuriin virastoihin on palkattu kielikonsultteja, joiden käden jälki näkyy. Sekä nykyruotsin että nykysuomen lakikieli pitäytyy vielä periodirakenteisiin ja perustelee sitä logiikan vaatimuksilla.

 

Seuraavassa on painopiste taas uus- ja nykyruotsista poikkeavilla lähinnä muinaisruotsin sivulauserakenteilla.

 

1. Relatiivilauseet    ylös

 

Relatiivilauseet ovat kehittyneet rinnasteisista lauseista:

(2) Ža scal a prest kallę. han scal i kirkiubole boę (Västgötalagen I)

(3) Thet war een godh qwinna, hon hafde een son, han wardh fangin (Siälinna Tröst)

Wessén selittää nämä tapaukset niin, että anaforisella pronominilla (tässä han) alkava lause kertoo jotain lisää aikaisemmin mainitusta henkilöstä (Wessén III:228). Anaforinen pronomini viittaa johonkin aikaisemmin mainittuun substantiiviin, jota voidaan kutsua pronominin korrelaatiksi[39]. Relatiivipronomini liittyy vielä lähemmin edellisessä lauseessa olevaan substantiiviin, sen korrelaattiin. Korrelaatti on nykyruotsissa melkein aina relatiivipronominin välittömässä läheisyydessä ja joka tapauksessa sen edellä.

 

Relatiivipronomini voidaan myös jättää pois nykyruotsissakin, ellei se ole lauseen subjekti:

(4) Här är den bok/boken du köpte i går.

Jälkimmäisen lauseen sanajärjestys riittää osoittamaan, että kyseessä on relatiivilause.

 

Muinaisruotsissa ja riimuruotsissa voi anaforinen pronomini olla poissa, mutta jälkimmäinen lause on merkitykseltään selvästi relatiivinen, vaikka sen muoto on rinnastetun päälauseen:

(5) at brožur sin Žaikn fors uti 'efter sin broder Tjägn (han) omkom utomlands' (U 363)

(6) Thet war een hęlaghir ermete sat j sinom cella och badh Wan Herra (ST)

(7) Een man, het Cristus, warth hęngdir oppa korssit oc doo (ST)

(Wessén III:228)

 

Aikaisemmin on jo relatiivipronominien yhteydessä puhuttu siitä, miten relatiivisuutta jo aikaisin osoitettiin sanajärjestyksellä:

(8) sun kužriks i myriby buki 'Gudriks son i Mörby bodde = som bodde i Mörby' (U355)

(9) Stožors, i skoghum gangę 'avelston i skogarna går = som går i skogarna'.

Päälauseessa sanajärjestys olisi ollut buki i myriby, stožurs gangä i skoghum.

 

Näissä esimerkeissä liikutaan vielä rinnastuksen ja alistuksen rajamailla, mutta myös selvissä sivulausetapauksissa voitiin jättää relatiivisana pois silloinkin kun se oli sivulauseen subjekti.

(Wessén III:229-230)

 

Muinaisruotsin relatiivipartikkelit    ylös

Muinaisruotsin relatiivipartikkelit olivat ęr, sum (som), žęr.

ęr oli alun perin anaforinen pronomini (vrt. saksan er).

 

Determinatiivipronomin paikka   ylös

Termi 'determinatiivipronomin' tarkoittaa sitä, että pronomini viittaa eteenpäin, seuraavaan lauseeseen, joka tavallisimmin on relatiivilause. Determinatiivipronomini voi olla relatiivilauseen edessä yksinään tai substantiivin edessä. Relatiivilauseen edellä oleva nominaalifraasi on relatiivilauseen korrelaatti.

Determinatiivipronomini voi olla joko pääsanansa edessä tai sen jäljessä:

(10) Ža skal žęn, ęr sarghaži, lagha buž… ''den som är skadad'

(11) Svnnudaghin žęn, ęr nęst ęr ęptir Martensmässu dagh

(12) Ęn žęt fę ęr drępit, ęr tueggię ųrę ęr vęrt .

Toisessa esimerkissä pronomini žęn  on pääsanansa jäljessä, mutta seuraavassa ennen sitä, kuten uusruotsin ja nykykielen determinatiivipronomini den.                                        

 

Relatiivisanan pois jättäminen    ylös

Muinaisruotsissa  relatiivisana voi olla lauseen subjekti, objekti tai adverbiaalinen määre, ja kaikissa näissä tapauksissa se voitiin jättää pois. Nykyruotsissa subjektina toimivaa relatiivisanaa ei voi jättää pois.

Uusruotsin runoudessa se voitiin jättää pois, mutta relatiivisuutta ilmaistiin sanajärjestyksellä ja ortografisesti pilkulla:

(13) .. den Engel, vid hans sida satt (Tegnér)

 

Predikaatti relatiivilauseen lopussa    ylös

Vanhemmassa uusruotsissa on tavallista, että verbi tulee relatiivilausen loppuun ja jos korrelaatin edessä on determinatiiviporonomini, relatiivisana jää pois:

(14) j the land, vnder romerske kyrkena lydt haffua (NT 1526, esipuhe)

(Wessén III:247)

1500-luvulla voi valita kahden vaihtoehdon välillä (varsinkin jos sivulause oli lyhyt):

(15) then, j wäghen stodh[40]  ja

(16) the som/ther stodh i wäghen.

then ther -lauseissa voi myös olla predikaattiverbi viimeisenä, vaikka suhteellisen harvoin:

(17) Then ther twå kiortlar haffuer, han giffue then som ingen haffuer.

 

Preposition paikka relatiivilauseessa     ylös

Nykyruotsissa ei relatiivipartikkelin som eteen voi panna prepositiota, vaan se tulee lauseen loppuun (tai ainakin myöhemmin lauseessa, jos relatiivilause on kovin pitkä). Sama sääntö koskee muinaisruotsin partikkeleita ęr, sum, ther sekä myös partikkelittomia lauseita.

 

2. Kysyvät sivulauseet    ylös

 

Kysyvät sivulauseet kuuluvat nominaalisiin sivulauseisiin. Tämä tarkoittaa sitä, että ne toimivat nominaalilausekkeen tavoin eli voivat olla subjektina, objektina sekä appositio- tai predikatiiviattribuuttina. Niihin voi myös liittyä prepositio[41]. Kysyvät sivulauseet voivat alkaa alistuskonjunktioilla om, ifall, huruvida (rogativa bisatser) tai sitten kysymyssanalla (kvesitiva bisatser). Kysymyssana voi olla adverbi (hur, var, när) tai pronomini (vilken, vad, vem, hurdan, vilken). Jos kysymyssana on sivulauseessa subjekti, siihen liittyy niin sanottu subjektin merkitsijä (subjektsmarkör) som:

(18) Och vem som bjuder vem vet vi inte.

(19) Vad som händer i landet beror på vem som vinner och vad de gör.

(20) Det beror på hur många leverantörers fordringar som blir kvar (SAG 4:554).

 

Muinaisruotsissa kysyvän sivulauseen alussa olevat kysymyssanat olivat pronominit hva(r), hvo (dat.  hvem), hvat, hvarr (lyhyt a: 'vilken'), hvarr (pitkä a: 'vilkendera'), hvilikin ja adverbit hvi 'varför', huru, hvar, hvažan, hvart, nęr (Wessén III:294), siis samat kuin kysyvissä päälauseissa. Sanajärjestys erotti nämä kaksi lausetyyppiä toisistaan, sillä sivulauseissa sanajärjestys oli suora jo muinaisruotsissa:

(21) Nu uaržęr man a skoghi drępin, ok uita eigh, huar sum han drap (Östgötalagen) '.. vem som dräpte honom'

 

Jo näin aikaisin siis alettiin käyttää partikkelia sum kysyvän sivulauseen merkkinä. sum saattoi tulla myös muiden kysymyssanojen kuin subjektina olevan pronominin jälkeen:

(22) huru hųght sum hon ma gildas (Östgötalagen).

Wessénin mukaan tässä voi olla kyse analogiasta; sum  on lainattu muista sivulausetyypeistä (Wessén III:296).

 

Kysyvä sivulause, jossa ei ole kysymyssanaa alussa alkoi vanhemmassa muinaisruotsissa sanoilla ęn, myöhemmin sanalla um, siis samoilla partikkeleilla, joilla alkoivat myös ehtolauseet:

(23) Ža scal pręstir … spyrias fyri, ęn nokor forfall ęr žar i… (Dalalagen)

(Wessén III:297).

 

3. Temporaalilauseet    ylös

 

Temporaalilauseetkin olivat alun perin rinnastettuja:

(24) Flores vardh gladh, han fik thet hųra (Fl). Vastaavanlaisia tapauksia on myös riimuissa.

Sivulause, jonka alussa ei ollut konjunktiota liittyi päälauseessa olevaan ajanmääreeseen tai ajan adverbiin:

(25) Nu kan ęn man sižan koma, žighiandę męssä byrięž ęr  (Upplandslagen).

 

Vähitellen sivulause ja ajan määre liikkuivat lähemmäksi toisiaan, kunnes alun perin päälauseeseen kuulunut ajanmääre siirtyi sivulauseeseen ja siitä tuli konjunktio:

(26) Ža žęssi nęmpd skal nęmpnęs, ža skulu žer bažir wiž węrę (Upplandslagen)

(27) Sižęn pręstins hus ęru węl boin, ža skal pręstęr at husum giųmę (Upplandslagen)

(Wessén III:269).

 

Joskus sivulauseen aloittivat partikkelit  ęr, sum, žęr (siis samat sanat, jotka aloittivat myös relatiivilauseita):

(28) Alla ža, sum sižan giuas, ęr kirkia ęr uighž (Östgötalagen)

(29) Ža ęr han hauir suoret, ža skal pręstęr bųta (VgL I)

(Wessén III:271).

 

sum yksinään voi saada aikamerkityksen:

(30) Som the sato j mesto ględhinne, komo til hans gardh thri men ridhande (ST).

(31) Ža sum sool gangir vndi wid vm lųghardagh, ža ęr inni sunnudags hęlg … (Dalalagen)

(Wessén III:271)

 

Aikasuhdetta voi ilmaista myös prepositiolla, joka liittyy determinatiivipronominiin. Tavallisia yhdistelmiä ovat ęptir žęt (at), fra žy (at), innan žęs at, til žęs (at, žęr), męllan žęs (at).

(32) žis žęt barn ok i hem kombęr attę manęžum ęptir žęt bonden dųžęr ę(Upplandslagen)

Toisinaan prepositio on yksinään, ja vähitellen prepositio ottaa alistuskonjunktion aseman:

(33) Hęr sighęr aff huru langt war fran węruldin war skapaž oc til žęs War Herrę lęt sik fųžę.

(Wessén III:272).

 

Prepositio sivulausetta aloittamassa on tavallista uusruotsin ja nykyruotsin kirjakielessä ja puhekielessä. Raja konjunktioiden ja prepositioiden välillä ei siis ole terävä.[42]

 

žęr ja prepositio + at  voivat myös aloittaa temporaalisen sivulauseen:

(34) Dęr ępte at sua var talat, ža ųpte en rųst (Birgitta)

 

Konjunktioon męžan liittyi muinaisruotsissa adverbi ę (e) 'aina'

ja yhdistelmästä kehittyi aikojen kuluessa kausaalinen konjunktio emedan.

 

Nęr oli konjunktiona harvinainen vanhemmassa muinaisruotsissa, sillä sitä  käytettiin pääasiallisesti kysymyssanana, mutta nuoremmassa muinaisruotsissa sen käyttö temporaalisena konjunktiona lisääntyi ja valtasi alaa ža-konjunktiolta.

(Wessén III:277-278)

 

4. Kausaalilauseet    ylös

 

Syytä ilmaiseva žy liittyi usein konjunktioon at ja näin alkava lause sai kausaalisen merkityksen. Myös yhdistelmillä  firi (fore, for) + žy +at, firi +   žęt tai žęr firi  ilmaistiin syysuhdetta, ja näin syntyivät konjunktiot žy, žy at, firi žy (at), žęr firi (at), nykyruotsissa ty (joka ei aloita sivulausetta) ja därför att. Esimerkkejä tästä -> Wessén III:379-380.

 

5. Konsekutiivilauseet    ylös

 

Seurausta ilmaistiin at-lauseella, jonka edellä olevassa päälauseessa oli partikkeli sva:

(35) Tak swa honagh, at bi hawa sin nęrning (MO)

Toisinaan sivulauseen at  jäi pois:

(36) Adamas ęr en sten sua haržęr, han gitar ęngin brutit (Bur).

Vähitellen sva tuli suoraan at-konjunktion eteen ja näin muodostui uusi konjunktio svat at 'så att':

(37) Huggęr man fot aff manni, swa at han ęr ęi för gangę męž, ęllr hand, swa at han far ęi … (Upplandslagen)

(Wessén III:261-)

 

6. Finaalilauseet    ylös

 

Tarkoitusta ilmaisevat finaalilauseet nykyruotsissa alkavat konjunktioislla för att ja vapaammassa kielenkäytössä så att. Finaalilauseissa on usein apuverbi skall, skulle. Aikamuoto määräytyy päälauseen aikamuodon mukaan.

 

Muinaisruotsissa nämä lauseet alkoivat joko pelkällä at-partikkelilla tai partikkelilla ja sen eteen lisätyllä prepositioilla til (tel) tai up a : til at, til žęs at, žęr til at, žęr til žęt, vppa thęt at, žęr upa at. Finaalilauseet voivat alkaa myös partikkelilla thet (thęt, thz). Lauseiden predikaatti oli konjunktiivissa, tai vielä useammin se oli apuverbien magha, matte sekä skola, vilia ja pääverbin yhdistelmä (Wessén III:267):

(38) Romara žięnto giarna Marti, tel at han giorže žom sigharsęla[43] (Bur)

(39) Gyrin som iac idar ražar, til žęs at fęre finge skaža oc i mattin flere til idar dragha (birgitta)

(40) I maghin arfuža, at rikit finge žęn kunung, žy matte hięlpa (Birgitta)

(41) Ža bruti han giarna ežsörit, žęr til at han matte biltugha uara (Östgötalagen)

(42) iak vil thik gifua goz ther til, thz thu mik fųre thiit iak vil (Fl; Sdw)

(43) Han war skipadher til at wakta rųffwarna, thet the skullo ey bort stięlas (Cod. D 4)

(44) Sombir man miste gęrna et sit ųgha, vppa thęt at hans granne miste siin badhin (MO)

(45) Tw skalt hedhra tin fadher och tina modher .. på thet at thu lenge leffua och at tigh må welgå (GVB)

(Wessén III:267).

 

7. Konsessiivilauseet     ylös

 

Konsessiivilauseet ilmaisevat "riittämätöntä estettä" (Wessén III:282)[44]:

(46) Fastän han är lat, har han haft vissa framgångar.  Laiskuus ei normaalisti vie menestykseen, mutta tässä tapauksessa se ei ole ollut esteenä. Prepositio trots ilmaisee itse asiassa samaa: Trots sin lättja har han haft vissa framgångar.  Konsessiivilauseen informaation voi myös sisällyttää kahteen päälauseeseen, joista toisessa on visserligen  ja toisessa men, jota vielä voi vahvistaa sanoilla dock, i alla fall, det oaktat jne. (Wessén III:282). Nykykielessä konsessiiviset sivulauseet alkavat tavallisimmin konjunktioilla fastän, även om.

 

Muinaisruotsissa myöntämistä (rajoitusta, vastakohtaa) ilmaistiin adverbilla žo 'dock, trots detta, icke desto mindre'. Jos se viittasi johonkin edellä sanottuun, se oli painollinen:

(47) Nu kan bonde quęrr męž tyund sinni sittię ok žo wižęrgangu a tyund giųrę (Upplandslagen) 'Nu kan en bonde sitta kvar med sitt tionde och vidgår dock, att han är skyldig att giva tionde = fastän han sitter kvar.. vidgår han'

Mutta žo voi viitata myös seuraavaan lauseeseen, joka alkaa alistuskonjunktiolla at. Jos žo tulee aivan at-konjunktion viereen, sanat muodostavat painottoman konjunktion žo at, žot. Näiden eteen voitiin vielä lisätä partikkeli ęn, lopputuloksena ęn žo at.

(48) Samu žianist ęr pręstęr hanum skyldęr, žo at han aghe egh mera ęn pik ok skręppu [45](Östgötalagen)

(49) Bųti wažaboot, ęn žo at dųžum se drępin (Dalalagen)

Adverbia žo voitiin vahvistaa sanalla hvaru , ja niin myös konjunktiota žo(t)  at:

(50) Žot huaro at konungin žęt forsmaže oc burtkastaže, ža skal annar konungar… (Birgitta)

(Wessén III:284-285).

 

Myös pelkkä žęt (thet)  'att' voi merkitä 'vaikka':

(51) Thet tw atte halffua węrildena, tha ęstw all likawell konung Sigmunds swen (Didrikssagan)

(Wessén III:285).

 

1500-luvulla olivat än thå (at) ja endoch tavallisimmat konsessiiviset konjunktiot:

(52) Än tå kroppen warder förderffuat, må doch sielen behållen warda (Olaus Petri)

(53) Han skulle icke förgäta, hwad ähre honom skedt war, endoch han war född aff ganska fattigt folk (Peder Swart).

 

ehuru, fast ja fastän tulivat käyttöön konsessiivisna konjunktioina vasta vanhemmassa uusruotsissa.

 

8. Ehtolauseet    ylös

 

Ehtolauseet ovat syntyneet rinnasteisesta päälauseesta, kuten monet muutkin sivulauseet. Päälauseen muotoinen ehtolause alkoi usein verbillä, ja sitä perua ovat nykykielen konjunktiottomat ehtolauseet (Vill du göra det så är jag glad.), jotka ovat suhteellisen tavallisia edelleenkin.

 

Muinaisruotsissa oli aikaisin myös konjunktiolla alkavia ehtolauseita.

Nuoremmassa muinaisruotsissa saattoi päälauseen jäljessä oleva ehtolause alkaa konjunktiolla ok:

(54) Mange varo the, som ey hafdho komit til rętte tro, oc hafdho the ey hųrt hans ordh (Bil)

Näissä lauseissa on epäsuora sanajärjestys.

1400-luvulla ehtolausetta aloittava konjunktio oli lakiteksteissä um.

1500-luvulla än oli harvinainen muualla kuin lakiteksteissä.

 

Vanhemmassa muinaisruotsissa ehtolauseet alkoivat konjunktioilla ęn, (nu) ęn, (ža) ęn, ža, um (om).

 

ęn  on vanhinta ruotsin kirjakieltä ja esiintyy jo lakiteksteissä, kun taas um on niissä harvinainen (Wessén III:219-220).  ęn-partikkelin eteen tuli usein nu, jota Wessén kutsuu yleiseksi johdantopartikkeliksi (den allmänt inledande partikeln). ža voi myös aloittaa ehtolauseen, mutta silloin se oli päälauseenkin alussa.

(55) Nu ęn iorž uarž giuin hanum, ža taki žęn ioržina, sum hana gaf (Östgötalagen)

(56) Ža en oformaghi veržr manni at bana, ža ir byt at tolf marcum silfs (Gutalagen)

(57) Hawi bondin wald at sųkia, en sųkię wil, giwa, wm giva wil (Dalalagen)

(Wessén III:219).

 

Ehtolauseet, joissa on kieltosana    ylös

Kieltosanan sisältävät ehtolauseet alkavat vanhimmissa laeissa sanoilla numa  tai num (VgL ), ja muissa vanhemmissa teksteissä konjunktioilla utan (=ellei, siinä tapauksessa että) tai ęlla (ęllas, ęller):

(58) Sižęn far eigh vart, num han kalli barn sit vęrę (VgL I)

(59) Ža maghu ęi husabymen žing suman kalla, vtan kunungs budskapir combir i land, ella žiufwęr warža taknir, ella man warer inni takin (Dalalagen).

(Wessén III:225)

 

Ehtolauseiden verbin muoto    ylös

Jos ehtolauseessa lausuttu ehto on epätodennäköinen tai mahdoton toteutua (irreaalinen tapaus), lauseen predikaattiverbi on konjunktiivin imperfektissä. Sitä seuraavan päälauseen predikaatti joko konjunktiivin imperfektissä tai se on yhdistelmä skulle + infinitiivi:

(60) Hafže žin kona hęr comit, aldre sculde hon hęžan coma liuande (Bur)

(61) Wiste han, at thu ware konung Alexander, han sloghe thik j hęl (ST)

(huom. päälauseen - jälkilauseen - suora sanajärjestys).

(Wessén III:222)

 

Ehtolauseita on käsitelty myös kohdassa Päälauseet: Predikaattiverbi lauseen alussa.

 

10. att-lauseet     ylös

 

Substantiiviset att-lauseet

voivat olla

1. päälauseen subjektina

2. päälauseen predikaatin objektina

3. adverbiaaleja, kun niiden edessä on prepositio

(62) Att det är sant är uppenbart.

(63) Jag vet att han är fiffig.

(64) Det hela beror på att vintern var så varm.

 

Attributiiviset att-lauseet voivat liittyä substantiiviin sen määreenä:

(65) Han har den dåliga vanan att han alltid kommer för sent.

 

att-lauseet ovat vanhimpia sivulauseita, ja tapaukset, joissa konjunktiota ei ole lauseen alussa (vrt. nykyruotsi), ovat muinaisruotsissa hyvin harvinaisia.

 

at-konjunktion edessä oli usein determinatiivi žat, žęt:

(66) Sighir han žęt, at han fik žet mež laghum (Dalalagen).

žęt (=att) aloittaa muinaisruotsissa usein objektilauseen, mutta se voitiin ilmeisesti myös valita at-konjunktion asemesta toiston välttämiseksi:

(67) Dyli męž tiu mannum, at  han ęi wisti, žęt hon fęst war (Upplandslagen).

 

Nuoremmassa muinaisruotsissa ja vanhemmassa uusruotsissa thęt, thet ja det olivat tavallisia konjunktioita. Wessén olettaa tässä alasaksan (dat) vaikuttaneen käytön leviämiseen.

 

Att-lauseiden edellä olevat prepositiot ja korrelaatit

Att-lauseiden merkitykseen ja asemaan lauseenjäsenenä voitiin vaikuttaa erilaisilla lisillä:

sva at (konsekutiivinen merkitys)

sva lęnge at (temporaalinen merkitys)

žy at, fore žy at, fore žęn skuld at (kausaalinen merkitys)

ęn žo at, žo hwaro at (konsessiivinen merkitys)

til žęs at, žęr til at (finaalinen tai temporaalinen merkitys)

ęptir at, fore at (temporaalinen merkitys)

Esimerkeistä on helppo nähdä, mistä ovat peräisin nykykielen konjunktiot så att, för att, därför att, för den skull att, till dess att, efter att.

 

Yhteenvetoa sivulauseen sanajärjestyksen kehityksestä    ylös

Sivulauseessa ei periaatteessa ole tapahtunut suuria muutoksia vanhemman muinaisruotsin ajoista: finiittiverbi oli toisella sijalla lauseessa ja ensimmäisellä subjekti (n.s. fundamenttia ei sivulauseessa ollut silloinkaan). Eroa oli siinä, että jos lauseessa oli kieltosana tai muu lauseadverbiaali, se tuli predikaattiverbin jälkeen eikä ennen predikaattia kuten nykyruotsissa.

Muutosta tapahtuu myöhemmin niin, että sivulauseen predikaattiverbi tulee viimeiseksi myös pitemmissä lauseissa. Sanajärjestys, jossa predikaattiverbi oli viimeisenä oli tavallinen 1500-1600-luvuilla. 1700-luvulla tämä järjestys vähenee radikaalisti.

Lisäksi lauseadverbiaali siirtyi nykyiselle paikalleen. Ensimmäisiä esimerkkejä on 1400-luvun lopulta, ja järjestys yleistyi nopeasti 1500-1600-luvuilla, ja 1700-luvulla se oli ehdottomasti tavallisin.

(Pettersson 1996:170-172)

 

ha-apuverbi sivulauseissa    ylös

ha-apuverbin muodot har ja hade voitiin jo 1600-luvun lopulla jättää sivulauseesta pois, jolloin lauseessa ei ollut finiittiverbiä lainkaan. 1700-luvulla tämä oli hyvin tavallista kirjoitetussa kielessä. 1900-luvulla tätä tapaa yritettiin kielenhuollollisin keinoin kytkeä pois, siinä kuitenkaan onnistumatta. Nykyään näkee jo päälauseita, joista liittomuodon ha-verbi puuttuu.

 

 

6. Ruotsin kielen historiaa käsittelevästä kirjallisuudesta    ylös

 

Seuraavassa bibliografiassa on lähinnä sellaista kirjallisuutta, jota on käytetty tätä tekstiä kirjoitettaessa, ja siinä on luonnollisesti vain murto-osa kaikesta mahdollisesta asiaan kuuluvasta kirjallisuudesta. Monien huomattavien nykyään elävien vanhan ruotsin tutkijoiden nimiä ei tässä luettelossa ole (Teleman, Wollin, Platzack, Ralph jne.), mutta heidän jäljilleen pääsee mm. tutkimalla sarjan Svenska språkets historia teoksia. Sarjassa on julkaistu esitelmät, jotka on pidetty ruotsin kielen historiaa käsittelevissä  toistuvissa kongresseissa.

 

Vielä ei ole olemassa kaikkia ruotsin kielen kehityskausia käsittelevää kokonaisteosta, mutta yksittäistutkimukset ovat kohta luoneet edellytykset sellaisen kirjoittamiseen. Tässä työssä on Wessénin Svensk språkhistoria I-III  ollut korvaamaton, ja voi sanoa, että teksti on pääosiltaan yritys tehdä Wessénin teksti pedagogisemmaksi, suomenkieliselle helpommin käsitettäväksi. Wessén kuitenkin keskittyy ennen kaikkea vanhimpaan ruotsiin, jota hän vertaa nykyruotsiin, mutta viittaukset esimerkiksi 1600-1700-lukujen kehitykseen ovat niukat. Toisaalta sen ajan tekstit eivät ole niin vaikeita tulkita kuin muinaisruotsiksi kirjoitetut, ja kun tämän kieliopin päätarkoitus on auttaa lukijaa ymmärtämään vanhoja tekstejä, on valinnoissa tietoisesti keskitytty vanhimpien kausien kuvaamiseen.

 

Kirjallisuusluettelo

 

Vähän tutkittua nuoremman uusruotsin syntaksia tarkasteli 1980-luvulla projekti Äldre nysvensk syntax. Tutkimus oli korpustutkimus, ja käsitellyt tekstit on jaoteltu ryhmiin tyylilajeittain ja periodeittain. Valitut tyylilajit ovat 1. Raamattu ja raamattuparafraasit 2. Saarnat ja muut uskonnolliset tekstit 3. Kansliakieli 4. Lakikieli 5. Muu profaani (ei-kirkollinen) proosa.  Tutkimus kohdistuu aikaan 1420-1750. Ajanjakso on jaettu neljään 30 vuoden kauteen: 1. 1420-1450, 2. 1520-1550, 3. 1620-1650 ja 1720-1750. Jaksojen pituutta, 30 vuotta, on vanhastaan pidetty 'miespolvi'-käsitteen mittana. Työn tulokset on julkaistu kolmena niteenä:

 

Saari, Mirja - Nyström, Ingegerd (utg.). 1983: Studier i äldre Nysvensk syntax I. Allmän del. Meddelanden från Institutionen för nordiska språk och nordisk litteratur vid Helsingfors universitet. Serie B Nr 7. Helsinki: Helsingin yliopiston monistuspalvelu.

 

Nyström, Ingegerd. 1985: Studier i äldre nysvensk syntax II. Ledstruktur och ledföljd i bisatser.  Meddelanden,  serie A nr 4.  Helsinki: Yliopistopaino.

 

Saari, Mirja. 1987: Studier i äldre nysvensk syntax III. Meningar, satser och deras konstituenter. Meddelanden, serie B nr 11. Helsingfors: Yliopistopaino.

 

1900-luvun ja vähän 1800-luvun kielenkin kehitystä kuvaillaan kirjassa

 

Molde, Bertil - Ståhle, Carl Ivar. 1970:  1900-tals svenska. Skrifter utgivna av Nämnden för svensk språkvård 37. Stockholm: P.A. Norstedt & Söner.

 

Pettersson, Gudrun. 1996: Svenska språket under sjuhundra år. En historia om svenskan och dess utforskande. Lund: Studentlitteratur.

Teos on suppea ja selkeä esitys ruotsin kielen kehityksestä; se antaa taustatietoa eri tieteenhaarojen vaikutuksesta kielen muutoksen tutkimisessa; ja muita aiheita ovat murteiden rooli kielihistoriassa, paikannimet ja henkilönnimet, apuneuvot vanhojen tekstien tulkitsemisessa ja pääosassa tietysti ruotsin kielen kehitys riimuista nykypäivään. Suppea ja hyvä bibliografia.

 

Wessén, Elias. 1956:  Svensk språkhistoria III. Grundlinjer till en historisk syntax. Stockholm: Almqvist & Wiksell.

 

Monografioita:

 

Ahlberg, Märta. 1942: Presensparticipet i fornsvenskan. En syntaktisk studie. Lund: Carl Bloms boktryckeri.

 

Johannisson, Ture. 1945. HAVA och VARA som tempusbildande hjälpverb i de nordiska språken. Lund: Håkan Ohlssons boktryckeri.

 

Lehti-Eklund, Hanna. 1990: Från adverb till markör i text. Studier i semantisk-syntaktisk utveckling i äldre svenska. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 561. Humanistiska avhandlingar 4. Ekenäs: Ekenäs Tryckeri Ab.

 

Lindqvist, Natan. 1918: Reformationstidens bibelsvenska. Språket i Nya Testamentet 1526 i belysning av de svenska reformatorernas språk.

Stockholm: Ivar Häggströms boktryckeri A. B.

 

Loman, Bengt. 1961 : Fornsvenska verbalsubstantiv på -an, -ning och -else. Stockholm: Almqvist & Wiksell-

 

Sjögren, Gunnar. 1949: Om språket i de svenska bibelöversättningarna 1526-1541. Lund: C.W.K.Gleerup.

 

 

Kirjoittanut Seija Tiisala helmikuussa 2007.

 

      ylös

[1] Tässä ei tarkoiteta 'epätäydellisiä lauseita' tyyppiä Ut med dig! tai vastauksia kysymyksiin tyyppiä Till Göteborg yms.

[2] auringonlasku

[3] Kieliopeissa on näille useita termejä, mm. elliptiset lauseet. Ajatuksena on silloin se, että ilmaisusta puuttuu jotain: Ut! = Gå ut; Nästa Märsta = Nästa station/hållplats där vi stannar är ..

[4] Sellaisia kielitieteen peruskäsitteitä kuin 'lause' ja 'sana' on vaikea määritellä yksiselitteisesti. Monia yrityksiä on tehty.

[5] Suomen kieliopissa virke käsitetään yleisemmäksi rakenteeksi, jossa on joko yksi ainoa lause tai useampia. Virkkeessä katsotaan olevan niin monta lausetta kuin siinä on predikaatteja (mm. Paavo Siro: Suomen kielen lauseoppi, s. 152).

[6] Suomessakaan se ei ole vapaa, niin kuin usein sanotaan, vaan sanajärjestyksellä voidaan esimerkiksi ilmaista määräisyyden eroja . Vrt. Koira on pihalla.  Pihalla on koira. Jokainen suomen puhuja tietää, kumpi koira on tuttu.

[7] stundom ja enkom elävät nykyruotsissa; lagom-sanasta on ensiesiintymiä vasta uusruotsissa.

[8] SAG kutsuu näitäkin tapauksia termillä bundna possessivattribut (SAG 3:§13).

[9] Vrt. nykykielen endera, vardera, vilkendera.

[10] Vrt. nykyruotsin yhdyssana årsgammal.

[11] Vrt. nykykielen yhdyssanat  dessvärre, tyvärr =valitettavasti.

[12] Vrt. nykykielen Nu är det så dags!

[13] Suomessakin, rikkaasta sijataivutuksesta huolimatta, on joitakin prepositioita mutta myös postpositioita. Jotkut ilmaukset voivat olla kumpiakin: ennen kello kolmea - sitä ennen. Postpositioita on suomessa enemmän kuin prepositioita, ruotsissa ei postpositioita juuri ole.

[14] Tällaista kategoriasta toiseen siirtymistä käsittelee Hanna Lehti-Eklundin väitöskirja Från adverb till markör i text. Studier i semantisk-syntaktisk utveckling i äldre svenska (1990).

[15] Söderwallin hakusanana on fran.

[16] Merkityksessä 'jonkin sisään', suomen illatiivi.

[17] Kuvaa liikettä: alle.

[18] Kuvaa liikettä: yli.

[19] Sdw: voi olla myös postpositio, siis pääsanansa jälkeen; vrt Inte är det mig emot nykykielessä.

[20] Etymologia Wessénin mukaan: til<muinaisskandinaavinen * tila mål , saksan Ziel.

[21] Nominaalilausekkeista käytetään moderneissa kieliopeissa lyhennettä NP, joka tulee englannin termistä Noun Phrase.

[22] Samaa termiä käytetään myös verbien yhteydessä, jolloin 'mottiin' joutuu predikaatin finiittiverbin (esim. har) ja sen infiniittiosan (esim. fått) väliin jäävä objekti.

[23] Tunnetuin esimerkki lienee kuitenkin  rukous Fader vår.

[24] Verbaalisubstantiiveista muinaisruotsissa -> Loman 1961.

[25]  Rakenne on tunnettu nimillä objekti + infinitiivi  ja vanhempien kielimuotojen ja esim. latinan ollessa kyseessä nimellä akkusatiivi + infinitiivi (accusativus cum infinitivo).

[26] Vrt. nykykielen stå och titta, jota voi pitää eräänlaisena englannin ing-muodon vastineena, ja bli stående 'jäädä seisomaan'.

[27] Latinaksi lecturi sunt, partisiipin futuuri + olla.

[28] Latinassa gerundi.

[29] Suomessa vastineena voi olla myös rakenne tahtoen (II inf. instruktiivi) tai kielteisenä tahtomattaan.

[30] Sdw gudhsiver 'kummi'.

[31] klanda = klandra, väcka tvist om

[32]bryti = förvaltare

[33] Nykykielessäkin on vastaava ilmiö, jonkinlainen keskipakoisvoima, joka heittää painavat lauseenjäsenet, jopa subjektit, lauseen loppuun: Det var en fest till vilken infann sig kungen, drottningen, kronprinsessan och yngsta prinsen.

[34] Tässä kuvataan sakkorahojen jakoa kolmen osapuolen kesken.

[35] Nykyruotsissa tässä tilanteessa käytetään muodollista subjektia det: Det står en bil under trädet. Kyseessä on n.s. presenteringskonstruktion.  Suomessa ilmiötä vastaavat niin sanotut eksistentiaalilauseet, jotka usien alkavat paikan adverbiaalilla: Puun alla on auto.

[36] Niin sanottu omfattning

[37] vrakę = vräka = köra bort

[38] Viimeinen esimerkkilause voisi jatkua …vet ingen, jolloin kysyvä sivulause on veta-verbin objekti.

[39] Kummankin, sekä substantiivin että pronominin tarkoite on sama, ne siis korreloivat, ovat vastaavuussuhteessa.

[40] Tästä sanajärjestyksestä käytetään ruotsissa nimitysta kil.

[41] Kieliopissa käytetään termiä rektio tai sanotaan, että sivulause styrs av en preposition.

[42] Yksi esimerkki on suomenruotsin före merkityksessä innan, förrän;  sitä ei pidetä korrektina, koska ruotsinruotsissa sanaa ei niin käytetä.

[43] 'voittoisa'

[44] SAG määrittelee asian monimutkaisemmin, mutta ydin on sama kuin Wessénillä (SAG 4:s. 639).

[45] '… vaikka hän ei omistaisi muuta kuin vaeltajan sauvan ja repun'  Sdwąpiker ja skräppa 'ränsel'. Sdw:ssä on myös pik 'piki'.

       

 

ylös