Ortografia        Kielioppisivulle

 

1. Johdanto

2. Kielellisen normin syntyyn vaikuttavat tekijät

                2.1. Kielensisäiset ja kielenulkoiset tekijät

                2.2. Yleiskieli ja murteet

                2.3. Keskiajan yleiskielen edellytykset

                2.4. Kirjoitusympäristön merkitys

                2.5. 1500-luku ja Kustaa Vaasan Raamattu

                2.6. 1600-luvun asenteet kieleen

3. Kielenhuollon edellytykset

                3.1. 1600-luvun kieliopintekijät

                3.2. 1700- ja 1800-luvut: kielenoppaiden vaikuttavuus;

                      koululaitoksen kehitys

                3.3. Kielenhuollon periaatteet

                3.4. Periaatteet käytännössä

4. Äänteet ja kirjaimet

                       grafeemi

                       foneemi   

                       digrafi

                       ligatuuri

                4.1. Muinaisruotsin ortografian vaihtelevuus

                4.2. Muinaisruotsin kirjaimet

                4.5. Nykyruotsin ja muinaisruotsin ortografiasta

                        4.5.1. Nykyruotsi

                        4.5.2. Muinaisruotsi

                                    4.5.2.1. Konsonanttien merkitseminen

                                        4.5.2.1.1. ž, th, dh

                                     dh painottomissa tavuissa

                                     Nykykielen sananloppuinen

                                     d muinaisruotsissa

                                        4.5.2.1.2. q

                                        4.5.2.1.3. Puolikonsonanttien (i:j; u:v) merkitsemistavat

                                        4.5.2.1.4. v-äänteen merkitseminen

                                    4.5.2.2. Pituuksien merkitseminen

                                    4.5.2.3. Koristekirjoitus

5. Kirjallisuutta          

 

 

 

1. Johdanto        ylös

 

Kieli elää ja muuttuu, niin myös sen ortografia. Aikana, jolloin ei vielä ollut yleiskielen ja kirjakielen normia, kirjoitustavat vaihtelivat suuresti henkilöstä toiseen; sama ihminen voi kirjoittaa saman sanan samassa tekstissä monella eri tavalla. Vaihteluun saattoi olla syynä murretausta, vieraan kielen vaikutus, kirjoittajan tottumus tai tottumattomuus kirjoitustyöhön, muoti, kohteliaisuus - mitä useampia kynän piirtoja tarvittiin, sitä suurempaa kunnioitusta osoitettiin[1]; syitä on lukemattomia. Vanhoja tekstejä lukevalle tämä vaihtelu teettää paljon työtä, mutta mielikuvitus ja tottumus auttavat, kun alkuun on oppinut joitakin perussääntöjä.

 

 

2. Kielellisen normin syntyyn vaikuttavat tekijät        ylös

 

2.1. Kielensisäiset ja kielenulkoiset tekijät        ylös

 

Ulf Teleman on eräässä artikkelissaan (2002)[2] ja keväällä 2006 Hanasaaren kielenhuoltopäivillä[3] kuvannut tekijöitä, jotka vaikuttavat yleisesti hyväksytyn kielellisen normin syntyyn. Esitelmässään hän jakoi tekijät kahteen ryhmään, kielensisäisiin ja kielenulkoisiin. Normin syntyä ohjailee toisaalta "näkyvä käsi" eli kielenhuolto, kielioppien ja oikeinkirjoitusoppaiden kirjoittajat ja muut kielenkäyttöä tietoisesti ohjaavat tekijät,  ja toisaalta "näkymätön käsi", jollakin alueella vallitsevat kielenkäyttöön vaikuttavat yhteiskunnalliset tekijät.

 

Yhteiskunnallisten olojen lisäksi "näkymätöntä kättä" edustivat normin syntyaikoihin

1. kirjapainotaito, joka pystyi tuottamaan useita keskenään samanlaisia kappaleita samaa tekstiä,

2. latinakoulut ja latinan arvostettu asema; latina oli täysin standardisoitu kieli, joka voi toimia mallina,

3. lukutaito, jonka levittämisestä kirkko piti huolta (1700-luvun alussa kaikki osasivat lukea).

 

2.2. Yleiskieli ja murteet        ylös

 

Telemanin mukaan yleiskielen (standardspråket) ja murteiden välillä on ollut jännitystä: alkuun eri murteet ovat olleet ainakin jossakin määrin niiden puhujille ymmärrettäviä (semikommunikation), niin ettei yleiskielen tarve ollut polttava, vähitellen murteiden eriytyessä yleisruotsista tuli murteenpuhujien kanssakäymisen kieli, ja lopulta murteiden rooli heikkenee entisestään ja yleisruotsin asema vahvistuu. Keskiajan murteet eivät olleet ehtineet eriytyä niin paljon, että olisi syntynyt suuria ymmärtämisvaikeuksia. Teleman  esittää syyksi sen, että asutus Ruotsissa oli keskittynyt pieniin kyliin. Tällöin ei päässyt syntymään nuorisoryhmiä, joiden keskuudesta uutuudet olisivat levinnet, vaan nuoret olivat tiukasti vanhempien kontrollissa. 1400-luvulla Ruotsissa oli noin 75 000 tilaa, Tanskassa 100 000, ja kylissä oli Ruotsissa keskimäärin 3-5 tilaa, kun taas Tanskassa niitä oli noin 10.

 

2.3. Keskiajan yleiskielen synnyn edellytykset        ylös

 

Teleman pitää kirjoitettua muinaisruotsia hämmästyttävän yhtenäisenä kielimuotona, ja kaupunkien tuomiokirjojen (tänkebok) kieli oli askel yleiskieltä kohti. Kirjoitettua yleiskieltä oli olemassa jo keskiaikana, ja sen oikeinkirjoitusmallina oli latinan ortografia, joka oli tarkkaan säänneltyä. Yleiskielen synnyn edellytyksenä oli eliitin puhekieli, jota kirjoitettu kieli matki. Eliitti oli tosin hyvin pieni, Telemanin arvion mukaan noin 1 prosentti väestöstä, mutta se oli suureksi osaksi aluerajoja ylittävä, vaikka esim. aateliskartanot olivatkin paikkaan sidottuja.  Kirkko oli tärkeä tekijä: vaikka papit (joita oli noin 1 000) olivatkin tiettyihin kirkkoihin ja seurakuntiin sijoitettuja, he voivat myös vaihtaa seurakuntaa. Sitä paitsi he välittivät eri tavoin seurakunnilleen kanonista tekstiä, raamattua, jolla oli korkea status ja joka voi siis toimia normina. Tärkeitä keskuksia olivat kaupungit, joiden hallinto ja kaupunginkirjurit omalta osaltaan vaikuttivat yleiskielen syntyyn. Kaupungeissa oli vain yksi kaupunginkirjuri kerrallaan, mikä omalta osaltaan lisäsi tekstien standardisoitumista.

 

2.4. Kirjoitusympäristön merkitys        ylös

 

Tarvittiin siis ympäristöjä, joissa kirjoittaminen ja kirjoitettu teksti olivat keskeisiä: kanslioita, arkistoja, kirjastoja. Keskiaikana tällaisia ei kirkon ja luostareiden ulkopuolella juuri ollut, ennen kuin 1400-luvulla syntyi kuninkaan kanslialaitos. Luostarit olivat tärkeitä uskonnollisen kielen normien luojia, ja Telemanin mielestä Vadstenan luostarin tekstit tulivat niin lähelle yhtenäistä kirjakieltä kuin toivoa voi. Mutta mitään kielioppeja eikä oikeinkirjoitusoppaita tältä ajalta ei ole säilynyt, jos niitä oli olemassakaan.[4] 

 

2.5. 1500-luku ja Kustaa Vaasan Raamattu        ylös

 

1500-luvulla ilmestynyt Kustaa Vaasan Raamattu merkitsi yleiskielen synnylle paljon, sillä siinä pyrittiin mahdollisimman suureen johdonmukaisuuteen. Sen tyyli oli juhlavaa ja muoto-oppi konservatiivista ja johdonmukaista. Johdonmukaisuutta pidettiin Jumalan käden jälkenä[5]: Jumalan sana on pysyvää, muuttumatonta. Kustaa Vaasan raamatusta tuli ajan tärkein kanoninen teksti.

 

2.6. 1600-luvun asenteet kieleen        ylös

 

1600-luvulla kirkon palvelijat kirjoittivat tekstejä, joiden kieli oli hyvin yhdenmukaista. Samaa ei voi sanoa ajan maallisista teksteistä, jotka olivat paljon vähemmän standardisoituja kuin uskonnolliset tekstit. Urban Hjärne valitti esimerkiksi, että kuningatar Kristiinan kansliaan otettiin paljon nuorta väkeä, joka kirjoitti, miten milloinkin mieleen juolahti, pääasia oli, että valmista tuli. 1600-luvulla oltiin kielestä kiinnostuneita, varsinkin muinaiskielestä, jolla kirjoitettuja tekstejä julkaistiin ahkerasti. Oman ajan kieleen suhtauduttiin puristisesti, ja kielipolitiikka oli paljon esillä (Teleman 2002:36). Skogekär Bergbo (pseudonyymi) julkaisi 1658 runoelman Thet Swenska språketz klagemål, at thet, som sigh borde, icke ährat blifwer.  Siinä valitetaan ankarasti kielen rappiota, vastustetaan vieraiden kielten vaikutusta ja yliarvostettua asemaa, latinan vaikutus mukaan lukien, ja paheksutaan maassa kauan asuneita ulkomaalaisia, jotka eivät ole oppineet maan kieltä. [6]

 

 

3. Kielenhuollon edellytykset        ylös

 

3.1. 1600-luvun kieliopintekijät        ylös

 

1600-luvun loppupuolella alkoi lopulta ilmestyä kieliopin kirjoittajia, mm. Eric Aurivillius[7], Johan Sahlberg ja Samuel Columbus, mutta heidän työnsä jäivät keskeneräisiksi, eikä niitä omana aikanaan painettu, joten ne eivät voineet käytännössä vaikuttaa norminmuodostukseen. Ensimmäinen painettu kielioppi oli Nils Tiällmanin käsialaa (1696), ja 1690-luvun alussa julkaisivat Eric Aurivillius ja Petrus Lagerlöf ruotsin oikeinkirjoitusoppaita. Kaikilla yllä mainituilla oli kuitenkin varsin vähän vaikutusta kielen käyttäjiin, joista vain osa pystyi lukemaan latinaa (sekä Aurivilliuksen että Lagerlöfin oikeinkirjoitusoppaat olivat latinaksi kirjoitettuja).

 

3.2. 1700- ja 1800-luvut: kielenoppaiden vaikuttavuus; koululaitoksen kehitys       ylös

 

Vaikuttavuus syntyi yleisestä kiinnostuksesta kielellisistä asioista ja niistä keskustelemisesta sekä myös arvostettujen instituutioiden tuesta (Teleman 2002:50). Vapauden aikana kieleen kohdistuva kiinnostus kasvoi taas, ja useita oikeinkirjoitusoppaita ja kielioppeja julkaistiin (Teleman 2002:37). Vaikutusvaltaisin kielenhuoltaja ennen Ruotsin Akatemian perustamista oli Abraham Sahlstedt, joka julkaisi kieliopin (1769) ja sanakirjan (1773). Sanakirjan rahoitti 1739 perustettu Vetenskapsakademin, joka antoi muutenkin tukeaan sekä hänelle että muille kielenoppaita kirjoittaneille. Tämä kausi päättyi Ruotsin Akatemian perustamiseen, joka jo toisessa kokouksessaan totesi, että yleisö odotti siltä oikeinkirjoitusopasta. Sen otti v. 1798 tehdäkseen Carl Gustaf af Leopold, ja opas julkaistiin 1801.[8] Voi sanoa, että kesti n. 250 vuotta Kustaa Vaasan raamatun ilmestymisestä, ennen kuin Ruotsi sai kunnon edellytykset standardisoidun kirjakielen syntymiselle. Tärkeä - ehkä tärkein - edellytys oli koululaitoksen laajeneminen ja kehittyminen. Ruotsi alkoi 1800-luvulla saada kouluja, joissa oli käytettävissä ruotsinkielisiä oppikirjoja ja joissa harjoiteltiin ruotsin kielen kirjoittamista. Tätä ennen ei kouluja voinut laskea varteenotettavaksi kielenhuollon edistäjiksi (Teleman 2002:50-51). 

 

3.3. Kielenhuollon periaatteet        ylös

 

Kielenhuoltajat perustivat suosituksensa jo antiikista peräisin oleville periaatteille[9]:

 

Kirjoitetun kielen tulee

1. seurata kirjakielen käytäntöjä,

2. nojautua puhuttuun kieleen,

3. noudattaa kielen sisintä olemusta (genius linguę),

4. kuvastaa sanojen etymologiaa[10],

5. olla yksiselitteistä (ei homografeja).

 

Periaatteita ei standardisoinnissa noudatettu järjestelmällisesti, vaan niillä perusteltiin usein omia intuitiivisia ratkaisuja (Teleman 2002:38). Kaikenlaisia muitakin periaatteita ja omia ideoita esitettiin, vedottiin vanhempaan kielenkäyttöön, kauneusarvoihin (eufoni), helppouteen, ja lisäksi kielen tuli olla 'miehekästä' (manlig)

 

3.4. Periaatteet käytännössä       ylös

 

Ensimmäistä ja toista periaatetta oli vaikeata seurata, koska kielen käytännöt vaihtelivat sekä puheessa että kirjoituksessa, ja "parhaan" variantin valitseminen oli pakostakin mielivaltaista. Useimmiten valinta osui  hovin, kuninkaan kanslian, oppineiden ja pääkaupungin kieleen. Toinen periaate oli hankala myös siksi, ettei äänteen ja kirjaimen välistä eroa osattu tehdä systemaattisesti. Kehäpäätelmien vaara oli myös olemassa: kirjoituksen piti nojautua "parhaaseen" puhekieleen, mutta "paras" puhekieli olikin puhuttua kirjakieltä.

 

Kolmas periaate tarkoitti käytännössä kielen yleisiä sääntöjä, jotka rakentuivat kielen käyttöön, olemassa oleviin ilmaisuihin. Periaatetta käytettiin tukemaan vaatimuksia säännöllisistä taivutuksista (Teleman 2002:39). Sillä voitiin myös tarkoittaa kullekin kielelle ominaisia piirteitä, jotka erottivat sen kaikista muista kielistä (vrt. "kansanluonne"). Tiällman piti yhtenä tällaisena piirteenä määräistä loppuartikkelia.[11] Ruotsia pidettiin mm. miehisenä sankarien kielenä, jota vieraat vaikutteet eivät saaneet pilata. Esaias Tegnérin usein siteeratussa runossa sanotaan: Ärans och hjältarnas språk! Hur ädelt och manligt du rör dig/… Spegla ditt anlet i sjön, och friskt från de manliga dragen/ tvätta det främmande smink, kanske det snart är för sent.[12] Nämä asenteet ulottuivat päätteisiinkin. Esimerkiksi a-päätettä on pidetty erityisen miehekkäänä ja ennen kaikkea ruotsalaisena, toisin kuin e-päätettä, joka kaiken lisäksi oli tyypillinen perivihollisten tanskalaisten kielelle[13]. Tiällman kirjoittaakin a-päätteestä, että se on dunder-a, som hafver högsätet för det danske e.

 

Neljännen periaatteen käsite "etymologia" tarkoitti ajan kieliopeissa muoto-oppia, sananjohto-oppia ja yhdyssanojen muodostamista (Teleman 2002:39). Periaatteen soveltaminen tarkoitti käytännössä sitä, että toisilleen sukua olevien sanamuotojen kirjoitustavan piti olla sellainen, että sukulaisuus näkyi.

 

Sukulaisuuden tunnistaminen vaati usein vanhemman kielimuodon tuntemusta ja periaatteen soveltaminen historiallisia argumentteja, joihin kielenhuoltajat vähitellen kyllästyivät (Teleman 2002:39).

 

Viides periaate oli tärkeä, ja sen nojalla pyrittiin siihen, että homofonit, samalla tavalla äännetyt sanat, joilla oli eri merkitys, eivät saaneet olla homografeja, samalla tavalla kirjoitettuja. Oli siis kirjoituksessa tehtävä ero sanojen kol (hiili) ja  kål (kaali) välillä. Jotkut tyytyivät kannattamaan periaatetta, jonka mukaan sanoja, jotka ääntyivät eri tavalla, ei saanut kirjoittaa samalla tavalla. Tässä ei aina onnistuttu (vrt. nykyruotsin lov : /lu:v/ 'luovi' ja /lo:v/ 'lupa') (Teleman 2002:40).

 

 

4. Äänteet ja kirjaimet; grafeemi, foneemi; digrafi, ligatuuri        ylös

 

Varhaisten kielenhuoltajien työtä vaikeutti se, että ei osattu tehdä selvää eroa äänteiden ja kirjainten välillä, eikä myöskään ollut olemassa yhtenäistä kuvausta kielen äänteiden fonetiikasta. On siis tärkeätä pitää erillään äänteet (ljud) ja kirjainmerkit, grafeemit (bokstäver, grafem). Kolmas tässä yhteydessä tärkeä käsite, foneemi (fonem), voidaan määritellä sellaiseksi kielen äänteellisen puolen yksiköksi, jota ei voida enää jakaa ja jonka vaihtaminen toiseen kyseisen kielen foneemiin on mahdotonta merkityksen muuttumatta; foneemin sisällä voi olla vaihtelua (yksilöllistä, alueellista jne.), mutta siitä huolimatta kielen puhuja tunnistaa sen foneemiksi /X/. Esimerkiksi suomen /s/  äännetään terävästi tai pehmeästi suhistellen, mutta normaalisti se on tunnistettavissa s-äänteeksi, ellei ole kyse vakavasta puheviasta; helsinkiläis-ä liikkuu juuri ja juuri /Ä/-foneemin puitteissa, vaikka se on nasaalinen ja kuulostaa lähes /a/-äänteeltä (Siellä oli sitten kaamea hAssAkkA.) Riimuruotsissa oli kaksi eri r-äännettä, ja niillä oli riimuissa oma merkkinsä. Ne sulautuivat lopulta yhdeksi r-foneemiksi. 

 

Grafeemi- ja foneemikäsitteet ovat toisiinsa verrattavissa sikäli, että ne edustavat samankaltaista abstraktiotasoa. Voimme puhua k-grafeemista, olipa se sitten kirjoitettu millä käsialalla tai fontilla tahansa, samoin kuin voimme puhua r-foneemista, olipa se sitten muodostettu missä osassa suuta tahansa.

 

Digrafi on, kuten yllä on sanottu, kahden kirjaimen yhdistelmä, jolla merkitään yhtä äännettä; kirjaimet ovat toisistaan erillään.[14] Eräänlainen digrafin vastakohta on esim. kirjain x, jossa yksi merkki vastaa kahta eri äännettä /ks/; samanlainen on kirjain z (/ts/). Ligatuuri  on kahden kirjaimen yhdistelmä, jossa kirjaimet on kirjoitettu yhteen yhdeksi merkiksi; myös sillä merkitään yhtä äännettä.

 

4.1. Muinaisruotsin ortografian vaihtelevuus        ylös

 

Muinaisruotsin oikeinkirjoituksen vaihtelevuus johtuu osaksi siitä, että käytettiin latinan aakkosia, jotka eivät aina olleet parhaat mahdolliset ruotsin kielen tarpeisiin ja että saman foneemin ääntäminen vaihteli murteittain (ja yksilöittäin) eikä normiston puuttuessa ollut sopimuksia siitä, miten vaihtelevia ääntämyksiä merkittäisiin. Sama kirjain (grafeemi) saattoi - ja saattaa - vastata eri äänteitä. Esimerkiksi nykykielen o voi olla sekä /o/ että /u/: moln - stor, ä voi olla sekä /ä/ että /e/: kär - käk, g taas /g/, /j/ tai /k/: garn - gärna - byggt.  Vaikeuksia tuotti myös vokaalien pituuksien merkintä. Teksteissä on esimerkkejä eri tavoista tehdä se; toisinaan kirjoitettiin kaksi vokaalia, toisinaan h-konsonantti oli pitkän vokaalin merkki, ja useimmiten pitkää vokaalia ei merkitty mitenkään.

 

4.2. Muinaisruotsin kirjaimet        ylös

 

Muinaisruotsissa käytettiin suurimmaksi osaksi samoja kirjaimia kuin nykyäänkin, mutta poikkeuksiakin oli. Varhaisimmassa muinaisruotsissa (käsikirjoituksissa) oli kirjainmerkki ž, jonka äännevastineet muistuttivat nykyenglannin äänteitä sanoissa that ja thick. Nuoremmassa muinaisruotsissa tilalle tulivat grafeemiyhdistelmät (digrafit) th ja dh, jotka vielä myöhemmin korvattiin kirjaimilla t ja d. Tästä enemmän myöhemmin.      

 

Muinaisruotsissa ei alun perin ollut nykyruotsin kirjaimia å, ä  ja ö. Marko Lamberg kirjoittaa: "'Ruotsalainen o' oli alun perin pitkä a-äänne, jota vastasi tekstissä a(a) tai - myöhäiskeskiajalla tapahtuneen äänteenmuutoksen jälkeen - myös o (gardh(er)/gord(h)er >gård). Grafeemi ä:n tilalla oli grafeemi ę (ligatuuri) ja ö:n tilalla ų, kuten muissa skandinaavisissa kielissä vielä nykyisinkin. Nykyiset grafeeminsa å, ä ja ö ruotsin kieli sai kirjapainotaidon ja saksalaisten esikuvien myötä vanhemman uusruotsin kaudella 1500-luvulla, kun kirjanpainajat ensinnäkin laittoivat pienen o:n pitkäksi o-äänteeksi muuttuneen a-kirjaimen päälle ja siirsivät ę-grafeemin e:n a:n päälle ja lopulta lyhensivät sen kaksoispisteeksi saaden tulokseksi nykyisen ä-kirjaimen. Viime mainittu toistui myös ų-grafeemin kohdalla, sillä saksassa ja latinassa sitä vastasi o:n ja e:n yhdistelmä œ[15]. Ę:n ja œ:n eli ä:n ja ö:n tilalla voitiin myös käyttää muotoja į ja ó."  1700-luvun painetuissa teksteissä on joskus vaikea erottaa sen ajan ä-kirjainta (suunnilleen į) ja å-kirjainta, niin että siirryttiin nykyiseen käytäntöön, jossa ero on selvä. A-kirjain, jonka yläpuolelle on merkitty o esiintyy kirjoituksessa silloin tällöin jo 1400-luvulla, mutta sen käyttö vakiintui 1526 painetun Uuden testamentin käännöksen myötä (Wessén I:36).

 

 

4.5. Nykyruotsin ja muinaisruotsin ortografiasta        ylös

 

4.5.1. Nykyruotsi        ylös

 

Nykyruotsin kaudella kirjoitusasu on ollut melko vakiintunutta[16], mutta muutosta tapahtuu edelleenkin. Tarvitsee vain tarkastella SAOL:n eri painoksia, joista näkee, että monilla sanoilla on edelleenkin kaksi erilaista oikeinkirjoitusmuotoa, joista toista suositellaan parempana. Esimerkiksi kirjain c tuntuu olevan ongelmallinen: uusimmassa SAOL:n painoksessa (2006) on sekä café että kafé, cafeteria ja kafeteria; café on vain kafé-muodon variantti, ja kaikki yhdyssanat on muodostettu kafé-variantista. Sen sijaan cancer on nyttemmin ainoa kirjoitusmuoto, kun vielä muutama vuosikymmen sitten tarjottiin muotoa kancer. Pyrkimys ruotsalaistamiseen näkyi myös sellaisten sanojen oikeinkirjoituksessa kuin succé, jolle puoli vuosisataa sitten esitettiin kirjoitustapaa sycksä. Oikeinkirjoituksella ja oikeakielisyydellä on omia ideologioitaan, ja nyt ollaan sallivampia vierasmaalaisuuksia kohtaan kuin aikaisemmin.

 

4.5.2. Muinaisruotsi        ylös

 

Seuraavassa keskitytään muinaisruotsin oikeinkirjoitukseen, ja tarkoituksena on käsitellä piirteitä, jotka helpottavat vanhojen tekstien tulkintaa. Tässä ei oteta kantaa äänteenmuutoksiin, joista puhutaan enemmän myöhemmin, vaan pysytellään oikeinkirjoituksen tasolla. Tarkoitus on auttaa lukijaa hahmottamaan oudon ortografian takaa tuttu sana.

 

4.5.2.1. Konsonanttien merkitseminen        ylös

 

Äänne            Kirjoitus                      Esimerkkejä               

d

d, dh, th,ž

rędhendes, altidh, thet, žęn, invaži

f

f, ff, fv, fw

ffęngtar, hwiffwir[17]

 

 

 

j

j, i, y

ųdmiuker, bųryade,

k

k, c, ck, ch

sculu, schulle, siwck (=sjuk), rychtade

s

s, ss, z, sz

gotz (=gods), Finlandz, finszka, syszta (=sista), piganness (=pigans)

t

t, th, ž

lęęth, mattho,

v

v, w, f, u, fu, ffu, fw, ffw, fwu ja sanojen alussa myös hv, hw, hu, wh

liffwa, lif, loffuadhe, drųffuelse (=drövelse), sięlfuę, harff (harv), kraffde (=kravde =krävde), hwij (=vi=varför)

                                                                                                       

 

4.5.2.1.1. ž, th, dh        ylös

 

ž

 

ž-kirjaimen käytön kehitys oli erilainen painollisissa ja painottomissa tavuissa. Lisäksi käyttöön vaikutti kirjaimen sijainti sanassa joko sen alussa (uddljud), keskellä (inljud, midljud) tai lopussa (utljud).

 

Vanhemmassa muinaisruotsissa äänne, jota ž edusti, muuttui soinnilliseksi painottomissa tavuissa (vrt englannin then) ja äännettiin soinnittomana painollisissa tavuissa (vrt. englannin thick) (Wessén I:47).

 

Kirjain ž katosi käytöstä nuoremman muinaisruotsin aikana 1300-luvun lopussa (Wessén I:59), ja sen asemesta käytettiin ensin digrafeja th ja dh.

 

Sanan alussa oli enimmäkseen th ja keskellä ja lopussa dh (Wessén:59). Tästä säännöstä on käytännössä paljon poikkeuksia.

 

th

 

Soinniton th ruvettiin 1400-luvulla kirjoittamaan sanan alussa, varsinkin painollisissa tavuissa t-kirjaimella: thing>ting (Wessén I:59 §72).

 

Soinnillinen ž painottomissa tavuissa (siis englannin then-sanan äänne) kirjoitetaan digrafilla th uusruotsiin asti: thu, thin, thå. Samojen sanojen painolliset variantit ovat tu, tin, tå  (Wessén I:59 §72).

 

 

dh

 

Digrafi dh muuttui vähitellen d-äänteen merkiksi[18]. Milloin tämä tapahtui, on epäselvää, mutta 1700-luvulla, nuoremman uusruotsin kauden alussa, vanhat kirjoitustavat ovat kadonneet. Kustaa Vaasan raamatussa digrafi dh:n käyttöjakauma viittaa siihen, että dh kuvasi ääntämiseroja. 1600-luvulla käyttö oli vaihtelevaa ja horjuvaa ja kuvasti enemmänkin ortografista traditiota kuin elävän kielen ääntämiseroja (Wessén I:117 §163).

 

dh painottomissa tavuissa

 

Painottomissa tavuissa tapahtui "artikulaation heikkenemistä" (Wessén I:60), jolloin esim. /t/ muuttui /Ä/-äänteeksi, jota merkittiin digrafilla dh. Heikkeneminen meni joskus niin pitkälle, että sanan lopun konsonantti katosi kokonaan (bortfall). Esimerkkejä siirtymästä t > dh: skipit > skipidh, mykit >mykidh.

 

Nykykielen sananloppuinen d muinaisruotsissa

 

Sanojen lopussa nykyinen /d/-äänne kirjoitettiin varsinkin muinaisruotsissa monella eri tavalla. Esimerkkinä voi olla prepositio med. Käsikirjoituksissa preposition loppu (ęž, ędh) korvattiin merkillä, joka muistuttaa z-kirjainta, minkä vuoksi painetuissa versioissa näkee muotoa mz. Söderwall antaa seuraavia variantteja: md (1304), męt (1304), mež (1316), medh, med, meth (1408), met. (Prepositiosta on myös pitempi muoto mędher, mędhir.)

 

4.5.2.1.2. q        ylös

 

q oli pitkään käytössä äänneyhtymän /kv/ merkkinä. Siihen liitettiin usein u tai v, w:

quinna, qvinna, qwinna.

 

4.5.2.1.3. Puolikonsonanttien i /  j  ja u/ v merkitsemistavat        ylös

 

Nykykielessä i ja ovat vokaalin merkkejä, j ja v konsonanttien. Tämä selkeä jako syntyi vasta uusruotsin aikana. Muinaisruotsissa oli niin sanottu konsonanttinen /i/ , josta myöhemmin tuli /j/, ja konsonanttinen /u/ muuttui täyskonsonantiksi.

 

Konsonanttinen /i/ voi olla sekä sanan alussa että keskellä (ięmn, vilia), konsonanttinen /u/ esiintyi sananalkuisen konsonantin jäljessä: hwat, swa, qwęlder (Wessén I:116). Nykyistä kirjoitustapaa alettiin ensin käyttää antiikvatyylissä ja vasta myöhemmin fraktuurassa. Kustaa Vaasan Raamatussa i ja j ovat graafisia variantteja: j, strijdh, mutta iagh, biudha, wilia.

 

Vokaalien jälkeen kirjoitettiin usein y: ey, säya.     

 

Kustaa Vaasan Raamatussa /u/-äänteen merkkinä on joko v, u tai w: vth, vnder, tu (du), tw (två), hws. /v/-äänteen merkki Kustaa Vaasan raamatussa taas oli w, u, ffu, ff: war, swar, hwadh, giffua, aff.

 

4.5.2.1.4. v-äänteen merkitseminen        ylös

 

/v/-äännettä vastaavat kirjaimet olivat Wessénin mukaan siis seuraavat:

1. v sanan alussa : vita

2. u tai w sananalkuisen konsonantin jälkeen: huat, hwat

3. sanan sisällä vokaalien välissä u tai w, myöhemmin fu,ffu, fw, ffw: liua, liwa, lifua, lifwa (leva)

4. sanan sisällä konsonantin edessä ja sanan lopussa f, ff: ęrfže, gaf/gaff, arf.

 

w voi olla myös yhdistelmien uv ja vu vastine: dwa (duva), huwž (Wessén I:35).

 

4.5.2.2. Pituuksien merkintä        ylös

 

Konsonanttien pituutta voitiin vokaalien välissä merkitä kaksoiskonsonantilla (falla), mutta sanan lopussa ei (fal).

 

Vokaalien pituuden merkintä vaihteli suuresti; joskus kirjoitettiin kaksi samaa vokaalia, joskus (useimmiten) pituutta ei merkitty mitenkään.

 

4.5.2.3. Koristekirjoitus      ylös

 

Jotkut kirjoitustavat eivät pyrikään kuvastamaan äänteitä, vaan niitä käytetään koristeellisuuden ja kohteliaisuuden takia. Tähän ryhmään kuuluvat esimerkiksi päätteiden n-kirjaimen kahdennukset, sz-yhdistelmä s-kirjaimen sijaan, th yhteyksissä, joihin se ei kielihistoriallisesti kuulu (alth, thaara =tårar). Tähän yhteyteen voisi myös lisätä ch-yhdistelmän ennen t-kirjainta k:n asemasta: macht (=makt).  Tästä kirjoitustavasta on nykyruotsissa jäljellä och. Monissa vanhoissa nimissä kirjoitustapa on myös säilynyt, niin että esimerkiksi Stjernschantz-sukunimen loppuosa äännetään /-skants/.

 

 

 

5. Kirjallisuutta            ylös

 

Allén, Sture - Loman, Bengt - Sigurd, Bengt. 1986: Svenska Akademien och svenska språket. Tre studier, Stockholm: Norstedts.

 

Källquist, Eskil. 1934. Thet swenska språketz klagemål. Litteraturhistorisk undersökning jämte text och tolkning. Uppsala: Wretmans boktrycker A.-B.

 

Lamberg, Marko, Muinaisruotsi. (Käsikirjoitus; julkaistaan Marko Lambergin, Anu Lahtisen ja Susanna Niirasen toimittamassa Keskiajantutkijan oppaassa.)

 

Noreen, Adolf. 1918: Grunddragen av den fornsvenska grammatiken till den akademiska undervisningens tjänst. Andra reviderade upplagan. Stockholm: P.A. Norstedt & Söners förlag.

 

Teleman, Ulf. 2002: Veta och vilja. Om ortografer och grammatiker som språkvårdare under svenskt 1600-och 1700-tal. Teoksessa Folkmålsstudier 41. Studier i svensk språkhistoria 6. Helsingfors: Universitetstryckeriet.

 

Wessén, Elias. 1951: Svensk språkhistoria I. Ljudlära och ordböjningslära. Tredje upplagan. Lund: Carl Bloms boktryckeri A.-B.

 

 

Ks. myös muut hyödylliset aineistot bibliografia- ja linkkisivulla.

 

 

    ylös


    Kirjoittanut Seija Tiisala vuonna 2007. Päivitetty tammikuussa 2007.

 

[1] 1500-luvun kirjeistä voi löytää esimerkkejä kirjainten kahdennuksista, joilla ei ole mitään tekemistä ääntämisen tms. kanssa.

 

[2] Teleman, Ulf.2002: Veta och vilja. Om ortografer och grammatiker som språkvårdare under svenskt 1600 0ch 1700-tal. Teoksessa Folkmålsstudier 41. Meddelanden från Föreningen för nordisk filologi. Utg. Harling-Kranck, Gunilla - Lehti-Eklund, Hanna. Helsingfors: Universitetstryckeriet.

 

[3] Språkvårdsdagen 18.5.2006, järjestäjänä Hugo Bergroth-sällskapet.

 

[4] Latinankielisiä kirjeenkirjoitusoppaita (ars tai summa dictaminis) kyllä oli käytössä, mutta niiden antama apu koski erilaisia muotoseikkoja eivätkä ne ruotsin kielen yhtenäistämistä suuremmin edistäneet.

 

[5] Piispa Jesper Swedberg.

 

[6] Runoelman lopussa kerrotaan, miten kerran oli kuningas, joka ei sallinut ruotsin kieleen sekoitettavan vieraita sanoja; hän ei myöskään suostunut vastaamaan Ranskalle ranskaksi, vaan kirjoitti vastauskirjeen suomeksi: Jagh mins then samma skrifwa/ på finska i ett breff,/ som han sitt swar at gifwa/til Franckerijke skreff./ En Findlandz förste höffdes (=behövdes)/ then gången swara så,/och intet thet behöffdes/ at bruka franskan tå.

 

[7] Aurivillius oli juridiikan professori.

 

[8] Oikeinkirjoitusoppaan synnystä ja siihen liittyneistä keskusteluista kts. Loman, Bengt. 1986 : Leopolds stavningslära. Teoksessa Allén,Sture-Loman, Bengt-Sigurd, Bengt. 1986: Svenska Akademien och svenska språket. Stockholm: Norstedts.

 

[9] Ne ovat peräisin mm. Quintilianuksen teoksesta Institutio oratoria ja Scaligerilta (Teleman 2002:38).

 

[10] Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että sanan eri muotojen oikeinkirjoituksesta piti nähdä sanan perusmuoto, siis esim. röd, rödt eikä röd, rött.

 

[11] Nykytietämyksen valossa Tiällman oli aivan oikeassa.

 

[12] Sikermä Språk, Andra bandet av Esaias Tegnérs samlade skrifter (1928), siteerattu nettiversiosta.

 

[13] Tegnérillä on Språk-sikermässä mielipide myös tanskan kielestä: Mig behagar du ej. För veklig för nordiska styrkan, /Även för söderns behag mycket för nordisk ännu.

 

[14] Ruotsissahan on myös kolmen kirjaimen yhdistelmiä, jotka tarkoittavat yhtä äännettä, stj ja skj esimerkiksi.

 

[15] Klassisessa latinassa merkin äännearvo oli pitkä e.

 

[16] Vuoden 1906 oikeinkirjoitusuudistus oli käänteentekevä.

 

[17] ffw voi myös olla v-äänteen merkki, Sdw hviver, murteissa hvif (vrt suomen 'huivi')

 

[18] /d/ -äänteeksi muuttuminen on todennäköisesti tapahtunut jo muinaisruotsissa (Wessén I:59 §72.)

 

 

 

 ylös