2. Substantiivit              Kielioppisivulle

           

        2.0.    Johdanto

        2.1.    Substantiivien taivutus

                        Deklinaatiot ja sijamuodot

                                Nykyruotsi

                                    Taivutusluokat, sijamuodot ja suvut

                                    Päätteiden järjestys

                                    Deklinaatiot

                                    Erikoistapauksia

                                Nuorempi uusruotsi

                                    Deklinaatiot

                                    Monikon määräisen muodon päätteet

                                    Nykykielestä poikkeavia taivutuksia

                                Vanhempi uusruotsi

                                        Nykykielestä poikkeavia 1700- ja 1600-luvun taivutuksia

                                        Taivutuksen yksinkertaistuminen puhekielessä

                                        Monikon määräiset muodot

                              Nuorempi muinaisruotsi

                                        Sijataivutus ja suvut

                                        Substantiivien taivutusluokat

                                        Muinaisruotsin substantiivien taivutusluokat monikon tunnuksen mukaan

                                                    Määräämättömät muodot

                                                    Määräiset muodot

                                                                Loppuartikkeli

                                                                Uudemman ruotsin ja muinaisruotsin määräisten muotojen välisiä eroja

                                        Artikkelit

                                                   Loppuartikkelin muodot

                                                   hin-pronominin taivutus

                                                             Etuartikkelit

                                                                            Epämääräinen artikkeli

                                                                                    Vanhempi uusruotsi

                                                                                    Aurivilliuksen kielioppi

                                                                                    Vanhempi muinaisruotsi

                                                            Määräinen etuartikkeli

                2.2. Kirjallisuutta

                                                                           

 

                                       

 

 

 

           

 

2.0. Johdanto        ylös

 

Substantiivien taivutus esitetään seuraavassa yksinkertaistetussa muodossa, jotta taivutuksen pääpiirteet erottuisivat selvästi. Vaihtelu on varsinkin muinaisruotsin aikana suurta, osaksi ortografista, osaksi murteista lähtevää. Näistä vaihteluista huomautetaan teksteihin liittyvissä selityksissä. Tarkempaa tietoa substantiivien taivutuksen kehityksestä saa mm. Wessénin kielihistoriasta[1] ja muistakin lähteistä, joita annetaan kieliopin lopussa.

 

 

2.1. Substantiivien taivutus        ylös       

 

Deklinaatiot ja sijamuodot     ylös

 

Kun riimuruotsissa ja vanhemmassa muinaisruotsissa oli neljä sijamuotoa (nominatiivi, genetiivi, datiivi ja akkusatiivi), nuoremmassa muinaisruotsissa sijamuotojen taivutus yksinkertaistui ja 1500-luvun alkupuoleen mennessä puhekielessä oli enää kaksi sijaa, nominatiivi ja genetiivi. Tosin oppineissa tai taiteellisissa tyylilajeissa ja kieliopeissa vanhat muodot  olivat jäljellä vielä vanhemman uusruotsin aikanakin, ja jäänteitä niistä on säilynyt nykykielessäkin. 

 

Nykyruotsi   (1906-)         ylös

 

    Taivutusluokat, sijamuodot ja suvut

Nykyruotsin deklinaatiot muistuttavat hyvin paljon vanhan ruotsin taivutusta, ja lähes kaikki monikonpäätteet, joiden mukaan nykyään deklinaatiot nimetään, ovat olemassa jo muinaisruotsissa. Nykytaivutus on luonnollisesti muuten yksinkertaisempaa, kun sijataivutusta ei genetiiviä lukuun ottamatta enää ole ja kun sukujakokin on yksinkertainen: en-sukuisissa (utrum) sanoissa yhdistyvät vanhan ruotsin maskuliini ja feminiini ja ett-sukuiset (neutrum) ovat vanhoja neutreja. On siis siirrytty "luonnollisista" suvuista kieliopillisiin sukuihin.

 

Päätteiden järjestys

on nykykielessä seuraava: monikko - määräisyys - genetiivi. Vanhassa ruotsissa järjestys ei ollut näin selkeä.

 

Deklinaatiot 

Koulukieliopeissa luetellaan tavallisesti viisi deklinaatiota: 1. dekl. (monikon tunnus -or), 2. dekl. (-ar), 3. dekl. (-er), 4. dekl. (-n) ja 5. dekl. (0 = monikko päätteetön). Ratkaisevaa deklinaatioon kuulumisessa on siis monikon pääte.

 

Useimmissa kieliopeissa myös yritetään määritellä, millaiset sanat kuuluvat mihinkin deklinaatioon. Ruotsin Akatemian kielioppi (SAG) jakaa substantiivit seitsemään deklinaation, jotka nekin määräytyvät monikon päätteen mukaan: 1. -or  2. - ar 3. -er  4. -r  5. -n  6. 0  ja 7. -s. Perinteisissä kieliopeissa r-monikot sijoitetaan 3. deklinaatioon ja s-monikot mainitaan erikoistapauksina.

 

Erikoistapauksia

on melko runsaasti, ja monet niistä kuuluvat arkikielen sanastoon (öga, ögon; faktum, fakta jne.). Osa näistä on peräisin muinaisruotsista, osa  latinasta tai kreikasta, ja uusimpia tulokkaita ovat englannin mallin mukaiset s-monikot. Suunta on se, että yhä useampia vierasperäisiä taivutuksia kaihdetaan ja siirrytään ruotsalaisiin muotoihin. Kielenhuolto ohjailee kielenkäyttöä tähän suuntaan: ei tarvitse taivuttaa latinan mallin mukaan datum data, vaan  datum datum datumen (ainoa uusimman SAOL:n[2] antama monikko), ei tema temata, vaan tema teman temana (uusin SAOL antaa vielä rinnakkaismuodon temata), ei partner partners, vaan mieluummin partner partner. SAOL:n eri painoksista näkee, miten vieraat muodot vähitellen pyritään korvaamaan omilla.

 

 

Nuorempi uusruotsi (1732-1906)        ylös

 

Deklinaatiot

Substantiivien deklinaatioihin sijoittelu oli lähes nykyisen kaltaista; poikkeuksia olivat lähinnä jotkut konsonanttiin loppuvat ett-sukuiset lainasanat, jotka voitiin taivuttaa 3. deklinaation mukaan: problem problemer, adverb adverber, ideal idealer.  Runebergin runossa Sommarnatten on tästä taivutuksesta esimerkki (palats palatser). Tämä taivutus ei ole tuntematon nykyruotsissakaan, sillä esimerkiksi jotkut kieliopilliset termit taivutetaan tämän mallin mukaan: ett kollektiv kollektiver.

 

Monikon määräisen muodon päätteet

Monikossa nykyinen määräisen muodon pääte vaihteli: se voi olla joko -na tai -ne (ks. Sommarnatten). Käytölle yritettiin keksiä sääntöjä, mm. 1700-luvun lopun kuuluisa leksikografi ja kieliopin tekijä Abraham Sahlstedt[3] perusteli sääntöään sillä, että päätteet kuulostivat hyviltä (eufoni): -er-päätteen jälkeen hänestä -ne kuulosti hyvältä, kun taas -ar - ja -or-päätteiden jälkeen -na oli se oikea. Joidenkin mielestä -ne kuului vain maskuliinisukuisten, henkilöä tarkoittavien sanojen monikon määräisen muodon päätteeksi. Tätä sääntöä noudattivat jotkut 1800-luvun kirjailijat, jotka halusivat seurata vanhoja oikeakielisyysihanteita (esim. Viktor Rydberg)[4].

 

Joillakin kirjailijoilla esiintyi vielä 1900-luvulla taivutusmuoto domarena, fiskarena. Sen käyttöä perusteltiin mm. sillä, että se on yksiselitteinen, siis ettei voinut sotkea sanoja domare ja dom, joiden kummankin monikko nykykielessä on domarna. [5]

 

Nykykielestä poikkeavia taivutuksia

Esimerkkejä muista nykykielestä poikkeavista taivutuksista on mm. tekstissä Lantdagsprotokoll 1809, jossa on sellaisia muotoja kuin gångerne (nykykielessä gångarna)[6] ja ärenderne (nykykielessä ärendena).

 

 

Vanhempi uusruotsi  (1526-1732)    ylös

 

Kirjakielen vakiintuminen ja kielellinen normi

1700-luku on kirjakielen vakiintumisen aikaa. Kehitys alkoi jo 1600-luvulla, jolloin kansanopetukseen alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota. Vuoden 1686 kirkkolaissa säädettiin, että seurakunnan lukkari on vastuussa kirjasivistyksestä. Koulujen määrä lisääntyi 1700-luvulla, ja rahvaankin keskuudessa yhä useammat miehet ja naisetkin olivat ainakin jossain määrin lukutaitoisia. Kaikki tämä vahvisti "yleiskielen', julkisuudessa käytetyn kielen, asemaa ja yhtenäisyyttä. Koulun kielenä oli kaikesta päätellen tämä yleiskieli.[7] Siihen viittaa mm. vuoden 1649 kouluasetus, jossa vaaditaan, että kirjainten, sanojen ja tavujen ääntämisen tuli olla "redigt, tydligt och riktigt" (Widmark 2000:29). Oli siis olemassa kielellinen ihanne ja käsitys siitä, mikä oli "oikein" eli normi.

 

Nykykielestä poikkeavia 1700- ja 1600-luvun taivutuksia

1700-luvulla taivutettiin  substantiiveja lähes nykyiseen tapaan, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.  Poikkeukset eivät kuitenkaan ole sitä luokkaa, että ne vaikeuttaisivat tekstin ymmärtämistä. Niistä voi mainita muutamia: föttren, fädren, händren, örtren (=örterna), tidren osv. Vastaavia muotoja esiintyi jo 1600-luvulla.

 

Muodot husena, barnena (tuttuja muotoja suomenruotsista) alkoivat esiintyä teksteissä 1600-luvun loppupuolella (Wessén I:138). Wessén olettaa, että muodot ovat analogisia muiden -na-päätteisten muotojen kanssa. Taivutus dike, diket, diken, dikena on myös peräisin 1600-luvulta. Aikaisemmin dike-sanan monikko taipui dike, diken, ja diken-muoto eli pitkään dikena-muodon rinnalla, mutta vähitellen n-pääte tulkittiin monikon tunnukseksi,  ja 4. deklinaatio (SAG 5.dekl.) syntyi. Myös yksitavuiset vokaaliin päättyvät ett-sukuiset sanat taivutettiin 1600-luvulla kuten dike (bo, boet, bon, bo(e)na).

 

On todennäköistä, että substantiivien taivutus puhekielessä oli jo keskiajalla yksinkertaistunut sijamuotojen yhdistymisen myötä. Kehitys oli hidasta ja asteittaista (Wessén I:127), ja vanhat muodot elivät pitkään rinnakkain uusien kanssa. Joitakin niistä käytetään vielä nykyruotsissakin, eikä tavallinen käyttäjä aavistakaan käyttävänsä datiivia (i godo, i sinom tid jne.) tai adjektiivia akkusatiivissa (i ljusan låga). Aiheesta enemmän sijamuotojen yhteydessä.

 

Vaikka puhekieli olikin muuttunut, Raamatun kielessä suositaan konservatiivista taivutusta. Tämä näkyy varsinkin Kustaa Vaasan Raamatussa (GVB), jonka kieli on paikoin vanhakantaisempaa kuin aikaisemmassa Uuden testamentin (NT) käännöksessä. Kustaa Vaasan Raamattu ei suinkaan ollut täysin johdonmukainen, vaan uusi ja vanha aines sekoittuivat. Vanha sijamuotojärjestelmä oli joka tapauksessa käytössä.

 

Monikon määräiset muodot

Wessén toteaa, että varsinkin monikon määräiset muodot ovat 1500-luvun kielessä varsin vaihtelevia (Wessén I:129): mon. määr. nominatiivi fiskane ja mon. määr. akkusatiivi fiskana saivat rinnalleen sellaisen muodon kuin fiskanar. Tyyppi on tavallinen Kustaa Vaasan Raamatussa. (Esimerkkejä tekstikatkelmassa Julevangelium). Muoto selitetään niin, että -r on lisätty määräämättömän muodon (fiskar) mallin mukaan.

  

 

Nuorempi  ja vanhempi muinaisruotsi  (1225-1526)         ylös

 

Sijataivutus ja suvut        ylös 

Muinaisruotsin substantiivien taivutus oli paljon monimutkaisempaa kuin aikaisemmin kuvatut taivutukset, koska käytössä oli neljä eri sijamuotoa (nominatiivi, genetiivi, datiivi ja akkusatiivi) ja kolmen suvun järjestelmä. Vanhempina aikoina sijamuodot erottuivat toisistaan, vaikka useilla sijoilla saattoi olla sama pääte, mutta vähitellen kehitys kulki siihen, että jäljelle jäi vain kaksi sijaa, nominatiivi ja genetiivi. Kustaa Vaasan Raamatussa oli jäljellä neljä sijamuotoa, vaikka kansankielessä ja muissa tyylilajeissa jo oli alettu siirtyä yksinkertaisempaan järjestelmään.

 

Nuoremmassa muinaisruotsissa taivutus siis yksinkertaistui, ja 1500-luvun alkupuoleen mennessä puhekielessä oli enää kaksi sijaa, nominatiivi ja genetiivi. Tietyissä tyylilajeissa ja kieliopeissa vanhat muodot olivat jäljellä vielä vanhemman uusruotsin aikanakin. 

 

Substantiivien taivutusluokat

Seuraavassa muinaisruotsin substantiivien taivutusluokat esitellään yksinkertaistetussa muodossa. Tarkempia ja tieteellisesti pätevämpiä kuvauksia on saatavissa muualta[8]; tässä on pyritty esittämään asiat niin, että pääperiaatteet näkyvät ja auttavat tekstien tulkinnassa. Kieliopeissa esitetyt muodot ovat useimmiten yleistyksiä, ja käytäntö vaihtelee suuresti, kuten käsitellyt tekstiotteetkin osoittavat. Vaihtelua syntyy, koska oikeinkirjoitus ei ole vakiintunutta, murre-erot ovat teksteissä näkyvissä , systeemin muutosta tapahtuu koko ajan ja ns. äännelait vaikuttavat eri aikoina ja eri murteissa eri tavalla. Konkreettisia esimerkkejä ovat r-kato (r-bortfall) vokaalinvaihtelu i:e , u:o. Vanhimmissa teksteissä näkyvä vaihtelu voi johtua vokaaliharmoniasta (vrt suomen tässä , ei *tässa) ja ns. vokaalitasapainosta (vokalbalans).

 

 

Muinaisruotsin substantiivien taivutusluokat monikon tunnuksen mukaan            ylös

 

Määräämättömät muodot

 

1. -AR

 

Yksikkö

Maskuliini

Feminiini

Nominatiivi

-er, -i  

0

Genetiivi

-s, -a 

-a(r)

Datiivi

-i, 0, -a 

0, -u,-i 

Akkusatiivi

0, -a

0, -i

 

 

Monikko

Maskuliini

Feminiini

Nominatiivi

-a(r)

-a(r)

Genetiivi

-a 

-a

Datiivi

-um 

-um 

Akkusatiivi

-a

-a(r)

 

Tähän ryhmään voidaan laskea kuuluvaksi tapaukset, joissa monikossa on rinnakkaismuodon tunnus -r. Näistä enemmän esimerkkitaivutuksissa.

 

2. -IR

 

Yksikkö

Maskuliini

Feminiini

Nominatiivi

-e(r)

 0

Genetiivi

-a(r), -s

-a(r)

Datiivi

-i

0

Akkusatiivi

0

0

            

Monikko

Maskuliini

Feminiini

Nominatiivi

-i(r)

-i(r)

Genetiivi

-a

-a

Datiivi

-um

-um

Akkusatiivi

-i

-i(r)

 

3. -ER

 

Yksikkö

Maskuliini

Feminiini

Nominatiivi

-i

 0

Genetiivi

-a

-a(r)

Datiivi

-a

 0

Akkusatiivi

-a

 0

 

Monikko

Maskuliini

Feminiini

Nominatiivi

-er

-er

Genetiivi

-a

-a

Datiivi

-um

-um

Akkusatiivi

-er

-er

  

4. -UR

 

Yksikkö

Feminiini

Nominatiivi

 0, -a

Genetiivi

-u, -o

Datiivi

-u, -o

Akkusatiivi

-u, -o

 

Monikko

Feminiini

Nominatiivi

 -u(r)

Genetiivi

-na, -u

Datiivi

-um

Akkusatiivi

-u(r)

 

5. -0

 

Yksikkö

Neutri

Nominatiivi

0

Genetiivi

-s

Datiivi

0, -i

Akkusatiivi

0

 

Monikko

Neutri

Nominatiivi

0

Genetiivi

-a

Datiivi

-um

Akkusatiivi

0

 

Keskiajalla yleistynyt vokaalinmuutos u>o selittää, miksi taivutuskaavioiden u- ja um-päätteiset datiivimuodot kirjoitettiin 1400-luvulta alkaen yleensä muodoissa -o ja -om. Ks. ortografia-luku.

 

 

Määräämättömissä muodoissa olevien substantiivien esimerkkitaivutuksia:

    Word-tiedosto

    Pdf-tiedosto

 

 

 

Määräiset muodot

 

Edellä esitellyt kaaviot koskevat substantiivien määräämättömiä ("epämääräisiä") muotoja. Ruotsin kieli on ainutlaatuinen siinä, että kielessä voidaan määräisyys ilmaista kaksinkertaisesti, sillä samassa nominaalifraasissa voi olla sekä määräinen etuartikkeli että loppuartikkeli: den vackra gården.

 

Määräisyydestä ja sen tehtävistä enemmän toisaalla; seuraavassa kuvataan vain määräisyyden muoto-opillista puolta.

 

 

 

Määräisissä muodoissa olevien substantiivien esimerkkitaivutuksia:[10]

    Word-tiedosto

    Pdf-tiedosto

 

 

 

Loppuartikkeli

Pohjoismaisille kielille tyypillistä on määräinen loppuartikkeli; ilmiö, jota tunnetaan vain harvoista kielistä. Loppuartikkelin katsotaan muodostuneen substantiivin jäljessä olleesta, painottomasta demonstratiivipronominista (hin[9]), joka vähitellen on liittynyt yhä kiinteämmin pääsanaansa ja lopulta tullut sen osaksi (nk. enklis). Loppuartikkeli esiintyi jo riimuteksteissä, mutta se oli harvinainen. Loppuartikkelin sijasta käytettiin riimuruotsissa usein possessiivipronominia: tyyppi andinni on siis harvinaisempi kuin and hans.

 

Uudemman ruotsin ja muinaisruotsin määräisten muotojen välisiä eroja

Periaatteellinen ero uudemman ruotsin ja muinaisruotsin määräisissä muodoissa on se, että muinaisruotsissa sija ilmaistiin kahdesti, sekä taivutettavassa sanassa että siihen liitetyssä määräisessä artikkelissa (esim. fiskr-sanan määräinen genetiivi oli fisk-s-in-s). Jotkut feminiinisukuiset sanat poikkesivat tästä säännöstä (bok-0-inn-ar, ei siis *bokarinnar).

 

Artikkelit        ylös

 

Loppuartikkelin muodot

 

Maskuliini

 

 

Konsonantin jälkeen 

 

Vokaalin jälkeen

 
 

Yksikkö

Monikko

Yksikkö

Monikko

N

-in

-(i)ni(r)

-n

-ni(r)

G

-in

-ns

-ns

-nna

D

-num

-num

-num

-in

A

-in

-n

-n

-na

 

Feminiini

 

 

Konsonantin jälkeen 

 

Vokaalin jälkeen

 
 

Yksikkö

Monikko

Yksikkö

Monikko

N

-in

-na(r)

-n

-nna(r)

G

-inna(r)

-nna

-nna(r)

-nna[11]

D

-inni

-in

-nni

-in

A

-ina

-na

-na

-na(r)

 

Neutri

 

 

Konsonantin jälkeen 

 

Vokaalin jälkeen

 
 

Yksikkö

Monikko

Yksikkö

Monikko

N

-it

-in

-t

-n

G

-ins

-nna

-ins

-nna

D

-nu

-in

-nu

-in

A

-it

-in

-t

-n

 

 

hin-pronominin taivutus      vrt. demonstratiivipronominit

 

Yksikkö

Maskuliini

Feminiini

Neutri

N

hin

hin

hit

G

hins

hinnar

hins

D

hinum

hinni

hinu

A

hin

hina

hit

Monikko

Maskuliini

Feminiini

Neutri

N

hini(r)

hin(r)

hin

G

hinna

hinna

hinna

D

hinum

hinum

hinum

A

hina

hina(r)

hin

           

 

Etuartikkelit

 

Epämääräinen artikkeli

 

Epämääräinen artikkeli ei kuulu ruotsin vanhimpiin kerrostumiin, vaan sen käyttö laajeni ja vakiintui vasta keskiajalla. Vanhemmassa muinaisruotsissa se oli harvinainen, eikä se vielä uudemmassa muinaisruotsissakaan ollut erityisen tavallinen. Wessénin mukaan (Wessén III, s. 44) artikkelia esimerkiksi ei käytetty, jos sanalla ei tekstiyhteydessä tarkoitettu yksilöä vaan sillä oli yleinen merkitys. Sananlaskut ovat tästä hyvä esimerkki; nehän pyrkivät esittämään yleisiä totuuksia. Niissä ei keskiajalla yleensä ollut epämääräisiä artikkeleita, ja sama käyttö jatkuu meidänkin päivinämme: Liten tuva välter ofta stort lass; Bränt barn skyr elden jne.)

 

Maakuntalaeissa ja riimuruotsissa epämääräistä artikkelia ei juuri esiintynyt. Kun en-sanaa käytettiin, sillä oli joko laskusanan merkitys tai se oli merkityksissä, jotka olivat kehittyneet laskusanamerkityksestä (Wessén III:44).

 

Vanhemmassa uusruotsissa (1526-1732) artikkeli taipui seuraavasti:[12]

Yksikkö

Maskuliini

Feminiini

Neutri

N

en, enn

en, een

ett (itt)

G

ens

ene, enes, eens

ett, etts[13]

D

enom, en

ene, enne

eno[14]

A

en

ena, een

ett

 

 

Aurivilliuksen vuonna 1684 julkaiseman ruotsin kieliopin mukaan epämääräinen artikkeli ja substantiivi taipuvat yhdessä seuraavasti:

 

Yksikkö

Maskuliini

Feminiini

Neutri

N

en man

een quinna

ett ting

G

en mans

ene / eens quinnos

ett tings

D

enom man(ne)

ene quinno

eno tinge, ett ting

A

en man

ena quinno

ett ting

 

Aurivilliuksen esittämä taivutus on hyvin lähellä muinaisruotsin taivutusta, mutta sijamuotojen yhtenäistyminen näkyy jo: genetiivissä on jo vaihtoehtona kaikissa suvuissa -s ja maskuliinin datiivin rinnakkaismuoto on ilman datiivin päätettä.

 

Artikkeli taipui vanhemmassa muinaisruotsissa (1225-1375) seuraavasti (Wessénin mukaan[15]): 

Yksikkö

Maskuliini

Feminiini

Neutri

N

en

en

et

G

en-s

en-nar

en-s

D

en-um

en-ni

en-u

A

en

en-a

et

      vrt. muinaisruotsin persoonapronominit

Maskuliinin artikkelin e ääntyi lyhyenä, feminiinin pitkänä.

 

Myöhempi kehitys johti siihen, että jäljelle jäi vain kaksi muotoa: perusmuoto ja genetiivi. Aurivilliuksen kieliopissa luetellaan vielä klassisen muinaisruotsin muodot, mutta mukana on myös huomautuksia kansankielen (vulgo) yksinkertaistuneista muodoista.

 

 

Määräinen etuartikkeli

 

Määräinen artikkeli oli alun perin demonstratiivipronomini Žęn, Že, Žęt, joka vähitellen sai määräisen etuartikkelin aseman ja joka vanhemmassa muinaisruotsissa taipui seuraavasti (Wessénin mukaan,  I:84):

 

Yksikkö

Maskuliini

Feminiini

Neutri

N

Žęn

Že

Žęt

G

Žęs

Žera

Žęs

D

Žęm, Žem

Žeri

Žy

A

Žęn

Ža

Žęt

Monikko

Maskuliini

Feminiini

Neutri

N

Žer

Ža(r)

Žęn, Že

G

Žera

D

Žęm, Žem, Žom, Žųm

A

Ža

Ža(r)

Žųn, Že

     vrt. demonstratiivipronominit

Monikon genetiivi on siis kaikissa suvuissa samanlainen, samoin datiivimuodot ovat yhteiset.

                                  

Määräistä artikkelia käytettiin lähes nykyiseen tapaan jo vanhimpina aikoina nominaalifraaseissa, joissa oli adjektiiviattribuutti, mutta myös loppuartikkelittoman substantiivin kanssa ilman adjektiivia (Žęn man, Žęt barn). Nämä muodot kilpailivat loppuartikkelilla varustettujen muotojen kanssa vanhimmassa muinaisruotsissa, varsinkin käännöskirjallisuudessa. Käännöksiä tehtiin paljon alasaksasta, jossa määräinen etuartikkeli oli käytössä, ja ruotsissa matkittiin tätä käytäntöä (Wessén III:30). Esimerkkejä käytöstä on muissakin  teksteissä, mutta runoudessa (esim. balladirunoudessa) etuartikkelin suosiota lisäsi artikkelin käyttökelpoisuus runojalkoja muodostettaessa. Kaarlenkronikan katkelmassa on useita esimerkkejä tällaisesta määräisen etuartikkelin käytöstä: the borgara, the kųpmen, then stadz poort, the herra jne. Jotkut 1800-luvun runoilijat käyttivät artikkelia samalla tavalla vanhoja aikoja ihannoidessaan (ns. göticism)[16]. 1500-luvun raamatunkielessä on kansoja merkitsevien sanojen edessä määräinen etuartikkeli (the Egyptier GVB) ja joskus harvoin muulloinkin (Wessén III:31). Huomattavaa on, että näissä tapauksissa substantiivissa ei ole loppuartikkelia.[17]

 

Lars-Olof Delsing on tutkinut artikkelin käytön leviämistä muinaisruotsissa ja toteaa, että artikkeli alkoi esiintyä yhä useammin teksteissä ajalla 1250-1350; 1300-luvun puolivälin jälkeen substantiiviin liitettiin artikkeli tai artikkeliin verrattava ilmaus jo noin joka toisessa tapauksessa. Tavallisin artikkeli oli 1300-luvun lopun kertovissa uskonnollisissa teksteissä (Delsing 1991:24).

 

 

 

 

2.2. Kirjallisuutta            ylös

 

Stjernström, Gustaf (utg.) 1884. Eric Aurivillius Grammaticę Svecanę specimen. Upsala Universitets Årsskrift 1884. Filosofi, Språkvetenskap och Historiska vetenskaper.III. Upsala: Akademiska Boktryckeriet, Edv Berling.

 

Delsing, Lars-Olof 1991. Om genitivens utveckling i fornsvenskan. Studier i svensk språkhistoria 2. Utgivna av Sven-Göran Malmgren & Bo Ralph.  Nordistica Gothoburgensia 14.  ss. 12-30.

 

Palm, Rune 2004. Vikingarnas språk 750-1100. Norstedts.

 

     Kirjoittanut Seija Tiisala vuonna 2006. Päivitetty tammikuussa 2007.

 

ylös

 

[1] Wessén, Elias. 1951. Svensk språkhistoria I: Ljudlära och formlära. Tredje upplagan.

[2] Svenska Akademiens ordlista över svenska språket.

[3] Wessén I:130.

[4] Wessén I:131.

[5] Wessén I:133. GVB:ssä on taivutus domarenar.

[6] Sana on monikossa aikaisemmin taivutettu gångor; nykyään siis joko gångar  tai gånger, merkityksestä riippuen.

[7] Ruotsin yleiskielen syntyä ja olemusta on paljon tutkittu, ja on tultu siihen tulokseen, että maassa on vallinnut diglossia : yksityiselämässä on käytetty toista kieltä kuin julkisuudessa. Kansan ihmiset puhuivat murteitaan, mutta osasivat - paljolti kirkon ansiosta - myös yleiskieltä; yläluokalla oli taas oma vapaammassa puheessa käytetty kielensä. Ks. Widmark 2000: Boksvenska och talsvenska. Om språkarter i nysvenskt talspråk. Teoksessa Boksvenska och talsvenska. Ett urval uppsatser samlade till författarens 80-årsdag 31 juli 2000.

[8] Mm. Wessén I.

[9] Pronomini hin elää vieläkin ilmauksissa hin håle (<hårde), hin onde (=piru) ja ett hår av hin (Hon är ett hår av hin 'Hän on (ilkeä) kuin itse piru'). Tällainen käyttö on tabusanan kiertoa.

[10] Wessén I s. 85 ja 86 mukaan.

[11] Huomaa vartalon vaihtelu yksikön genetiivissä ja monikon genetiivissä: yks. viku-nna(r), mon. vikna-nna.

[12] Aurivilliuksen kieliopin mukaan.

[13] Aurivillius huomauttaa, että Buraeus antaa tässäkin muodon ens.

[14] Lisähuomautus "vulgo ett" (s. 17) tarkoittaa, että puhekielessä  muoto ett toimi myös  genetiivinä.

[15] Wessén I:81.

[16] Tunnettu on esim. Tegnér-sitaatti Fritjofs saga-runoelmasta: vankelmod bor inunder de liljekullar

[17] GVB:ssa on loppuartikkeli thenna-pronominin jälkeen: thetta barnet. Tästä enemmän pronominien yhteydessä.

 

 

 

ylös