I Muoto-oppi

 

1. Verbit        Kielioppisivulle

 

1. Johdanto

        konjugaatiot              

        vahvat ja heikot verbit

        infiniittimuodot ja finiittimuodot

        aikamuodot

            verbin adjektiiviset muodot: partisiipit

            tapaluokat

        pääluokat

1.2. Verbien taivutus

    1.2.1. Konjugaatiot - taivutusluokat ja -tyypit

            Nykyruotsi 

            Nuorempi uusruotsi

                Siirtymät heikkojen ja vahvojen verbien taivutuksessa

            Vanhempi uusruotsi 

                Vahvojen verbien imperfektin ja partisiipin perfektin vokaalinvaihtelu

                Heikkojen  verbien konjugaatioiden vaihto

            Nuorempi muinaisruotsi

                  Vanhempi muinaisruotsi

                        Konjugaatiot

                        Säännöttömien verbien taivutuksia

                        Apuverbien taivutuksia                                

    1.2.2. Persoonataivutus

                Nykyruotsi

                Nuorempi uusruotsi

                        Monikon päätteiden muutokset

                Vanhempi uusruotsi

                        Monikon päätteiden muutokset

           Nuorempi ja vanhempi muinaisruotsi

          Esimerkkejä persoonataivutuksesta eri tapaluokkien preesensissä ja imperfektissä;

                malliverbit vara, älska ja vika

    1.2.3. Aikamuodot ja niiden tunnusten kehitys

                Muinaisruotsi

                        Preesens

                        Futuuri

                        Perfekti ja pluskvamperfekti

                        Apuverbittömät liittoaikamuodot

    1.2.4. Tapaluokat

                Konjunktiivi

                    Preesens

                    Nykyruotsi

                    Vanhempi uusruotsi

                    Muinaisruotsi

                    Imperfekti

                Imperatiivi

                    Nykyruotsi

                    Vanhempi uusruotsi ja nuorempi muinaisruotsi

                    Muinaisruotsi

    1.2.5. Partisiipit

                Preesenspartisiippi ja partisiipin perfekti

                Partisiippien muodostamin

                    Nykyruotsi

                    Muinaisruotsi

                    Partisiippien taivutus

                            Muinaisruotsi

                                  Preesenspartisiipin taivutus

                                  Partisiipin perfektin taivutus

                                                    vahva taivutus

                                                    heikko taivutus

    1.2.6. Passiivi ja aktiivi

            s-passiivi

            vara- ja bliva-passiivi

            Passiivien merkityserot                                               

    1.2.7. Infiniittimuodot

                  Supiini

 

 

 

1. Johdanto        ylös

 

Verbit voidaan luokitella monin eri perustein: taivutuksen mukaan, sen mukaan, mikä tehtävä niillä on lauseessa, voiko niihin  liittyä objekti vai ei (transitiivi- ja intransitiiviverbit) sekä sen mukaan, millaista toimintaa verbi kuvaa, jatkuvaa vai päättynyttä, toistuvaa vai hetkellistä (aktionsart)[1].

 

Seuraavassa keskitytään verbien taivutuksen kuvaukseen, jossa kehyksenä käytetään suomalaisten koulukielioppien järjestelmää sitä hiukan mukaillen, jotta tuttu tausta auttaisi näkemään verbien taivutuksessa tapahtuneita muutoksia. Tarkempaa ja tieteellisempää kuvausta kaipaava löytää sellaisia mm. Wesséniltä, jonka kielihistoriaa seuraavassa yksinkertaistetussa kuvauksessa käytetään tärkeimpänä lähteenä.

 

Verbin taivutusluokkia nimitetään konjugaatioiksi, ja niiden määrä vaihtelee kuvaustavan mukaan. Suomalaisissa koulukieliopeissa konjugaatioita on neljä[2],  ja lisäryhmänä ovat säännöttömät verbit.

 

Verbin taivutuksesta puhuttaessa tärkeätä on tuntea ero heikkojen ja vahvojen verbien välillä. Heikko verbi tarvitsee päätteen imperfektimuotoa ilmaistakseen, vahva ei, vaan sen imperfektimuoto muodostuu verbin vartalosta, jossa vokaali vaihtuu. Konjugaatiot määritellään juuri imperfektimuodon perusteella.

 

Verbinmuodot jaetaan kahteen luokkaan, infiniittimuotoihin (infinita former) ja persoona- eli finiittimuotoihin (finita former). Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat ruotsissa verbin perusmuoto eli infinitiivi sekä supiini, joka ha-verbiin liittyen muodostaa perfektin ja pluskvamperfektin. Finiittisiä ovat ne muodot, jotka voivat olla lauseessa predikaatteina yksinään. Ne ovat taipuneet eri aikamuodoissa[3], tapaluokissa ja vanhassa ruotsissa myös eri persoonissa. Persoonamuodoista näki, mistä persoonasta on kysymys, suomen tapaan. Nykyruotsissa ei enää ole persoonamuotojen vaihtelua.

 

Aikamuodot ovat preesens, imperfekti (preteriti), perfekti ja pluskvamperfekti. Preesens ja imperfekti muodostetaan suurimmassa osassa verbejä päätteen avulla. Poikkeuksia ovat vahvojen verbien imperfektit, joissa ei ole päätettä, vaan imperfekti on verbin vartalo, jonka vokaali useimmiten on muuttunut. Lisäksi on olemassa joitakin päätteettömiä preesensmuotoja (gör, mal, kan  jne.).

 

Perfekti ja pluskvamperfekti ovat liittoaikamuotoja (ha + pääverbin supiini).

 

Supiinimuoto on syntynyt partisiipin perfektistä ja eriytyi nykymuotoisekseen, selvästi partisiipista poikkeavaksi muodoksi vasta keskiajalla.

 

Aikamuodon ja "ajan" suhde ei ole 1:1, vaan aikamuotoja voidaan käyttää niiden perusmerkityksestä poikkeavasti: preesens voi merkitä tulevaisuutta, imperfekti samoin konjunktiivisessa käytössä. Tulevan ajan muotoa ruotsissa ei ole, vaan tulevaisuutta ilmaistaan preesensmuodon lisäksi apuverbeillä (skall, kommer att -rakenne). Muinaisruotsiksi käännetyissä teksteissä yritettiin muodostaa latinan futuurin partisiippimuotoja skolande-päätteellä (komaskulande), mutta ne olivat lyhytikäisiä.

 

Verbeistä on myös olemassa adjektiivisia muotoja, partisiippeja. Niitä on ruotsissa kaksi, preesenspartisiippi (berättande) ja perfektin partisiippi (berättad).

 

Verbeillä on kolme eri tapaluokkaa (modus): indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Tapaluokka ilmaisee puhujan suhtautumista sanottuun sekä sitä, millaisesta puheaktista on kyse. Indikatiivi on neutraalein tapaluokka, konjunktiivi ilmaisee, että puhuja on epävarma sanotun totuusarvosta tai että hän toivoo jotakin[4]; imperatiivi ilmaisee käskyä tai kehotusta. Vain indikatiivissa on kaikki aikamuodot: preesens, imperfekti (preteriti), perfekti ja pluskvamperfekti; konjunktiivin muodot ovat preesens ja imperfekti.

 

Varsinaisia konjunktiivin muotoja käytetään nykyruotsissa varsin harvoin. Eri tapaluokkia ilmaistaan apuverbien ja adverbien avulla.

 

Suurin osa ruotsin verbeistä voidaan taivuttaa kahdessa pääluokassa (diates), jotka eroavat toisistaan siinä, että toisessa pääluokassa verbiin liitetään -s, toisessa ei.  Verbinmuodot, joissa ei ole s-päätettä, ovat tavallisimmat; ne ovat siis eräänlaisia perusmuotoja (omarkerad form). Muodot, joissa on s-pääte ovat merkitykseltään useimmiten passiivisia. On kuitenkin joukko s-loppuisia verbejä, joilla ei ole passiivimerkitystä (esim. deponenttiverbit, hoppas, andas jne). On huomattava, että passiivimerkitystä voidaan ilmaista muillakin keinoilla kuin liittämällä verbiin s-pääte (esim. bli- ja vara-passiivit).

 

Ruotsin kielessä on ollut jo vanhimmista ajoista alkaen käytössä edellä kuvatut peruskategoriat, vaikka kategorioiden sisällä on tapahtunut paljonkin muutoksia. Niistä voi mainita verbien siirtymisen vahvasta taivutuksesta heikkoon taivutukseen tai päinvastoin ja persoonamuotojen katoamisen.

 

Näin verbien taivutus yksinkertaistuu vuosisatojen kuluessa, kun kaikissa persoonissa on sama muoto ja säännönmukainen, pääteltävissä oleva taivutus yleistyy

 

1.2. Verbien taivutus        ylös       

 

1.2.1. Konjugaatiot - taivutusluokat ja -tyypit        ylös

 

Nykyruotsi (1906-)   

 

Nykyruotsissa on neljä eri konjugaatiota ja joukko säännöttömästi taipuvia verbejä, joiden teemassa on elementtejä eri konjugaatioista.

 

Konjugaatioon kuulumisen määrittää imperfektin pääte. Kolme ensimmäistä sisältävät heikkoja verbejä ja neljäs vahvoja verbejä.

 

I tal/a tal/ar tal/ade tal/at
IIa

IIb

bygg/a

läs/a

bygg/er

läs/er

bygg/de

läs/te

bygg/t

läs/t

III sy sy/r   sy/dde   sy/tt
IV skriv/a   

håll/

skriv/er  

håll/er 

skrev 

höll 

skriv/it

håll/it

 

Esimerkkejä säännöttömästi taipuvista verbeistä:     

vet, vet, visste, vetat

lägga, lägger, lade , lagt

heta, heter, hette, hetat

 

Esimerkkejä verbeistä, jotka taipuvat joko kokonaan tai osittain joko vahvasti tai heikosti:

besluta, beslutar l. besluter, beslutade l. beslöt, beslutat l. beslutit

sluka. slukar. slukade l. slök, slukat

dyka, dyker, dök, dykt

 

Nuorempi uusruotsi (1732-1906)       

 

Siirtymät taivutusluokasta toiseen

Monet vahvat verbit siirtyvät heikkoon taivutukseen (hjälpa, svälla, svälta , bärga jne.). Vahvasta taivutuksesta on nykyruotsissakin jälkiä: svullen <svälla ja burgen<bärga. Nämä vahvan taivutuksen partisiipin perfektit käsitetään nykyään adjektiiveiksi (Wessén I:155). Osa verbeistä horjuu vahvan ja heikon taivutuksen välillä; ilmiö, joka on tuttu nykyruotsistakin.

 

Päinvastaistakin liikettä oli: sellaiset heikosti taipuvat verbit kuin skriva, tiga, hinna, strida, sprida, dyka, rysa siirtyivät vahvaan taivutukseen, mutta kaikki eivät pysyvästi. SAOL 1874 taivuttaa esim. dyka-verbin seuraavasti: dyka, dykar, dykat; dyker, dykte, dykt ja antaa imperfektin dök rinnakkaismuotona.

 

Vanhempi uusruotsi (1526-1732)

 

Vahvojen verbien imperfektin ja partisiipin perfektin vokaalin vaihtelu

 Vahvojen verbien vokaalinvaihtelu muuttui. Tästä muutoksesta Wessén antaa useita esimerkkejä (Wessén I:156-), joista tässä muutama:

 

1. ridha - redh, monikko ridho, redho - ridhit

Vanhempia i-muotoja esiintyi edelleen 1500-luvulla.

i säilyy supiineissa ja partisiipin perfekteissä. Kustaa Vaasan Raamatussa (GVB) partisiipin monikossa i>e: scriffuin, monikko screffne; framlidhin, monikko framledhne.

 

2. biudha - bödh, monikko budho - budhit

Vanhojen sääntöjen mukainen budho korvautui myöhemmin muodolla bödho, mutta partisiipin perfekteissä GVB noudattaa vokaalinvaihtelua lyhyt u> o: budhin, monikko bodhne.

biudha-verbin i (j) oli alun perin vain preesensmuodossa, mutta siirtyi vähitellen kaikkiin muotoihin 1700-luvun lopulla (Wessén I:157). Vanhantyyppiset muodot elivät kuitenkin sitkeästi vielä myöhään 1700-luvulla; Bellman kirjoittaa esim. "en nyss skuten (skjuten) Beccasin".

 

3. spinna - spann, monikko spunno - spunnit

Monikkomuodossa a>o.

 

Heikkojen verbien konjugaatioiden vaihto

Heikkojen verbien taivutuksessa tapahtui liikettä 1. konjugaatioon, joka onkin nykykielessä suurin kaikista verbin taivutusluokista. Wessén antaa esimerkkeinä erityisesti verbejä, joiden vartalo päättyy t- tai d-konsonanttiin: beta (muinaisruotsissa  beter - bette), häda, törsta jne. (Wessén I:164); mutta siirtyjiä oli muun tyyppisiäkin: betala, spara, öka, låna, förena jne.  Siirtymästä on jälkiä nykykielessäkin, erityisesti partisiipin perfekteissä: Förenta staterna, lämna ingen möda ospard, lånta fjädrar, få betalt .

 

Wessén huomauttaa, että vanhemmat, kaksitavuiset muodot säilyivät 1700-luvun runoudessa metrisistä syistä. (Runeberg käytti samoin näitä imperfektejä: Han talte icke, men ögat talte).

 

Verbi äga taivutettiin vielä vanhaan tapaan äga, imperf. åtte  (GVB). Taivutus säilyi hengissä vielä 1800-luvullakin (Wessén I:156).

 

Muinaisruotsi (1225-1375) 

 

Konjugaatiot

 

Muinaisruotsissa oli jo samantyyppiset konjugaatiot kuin nykyruotsissakin. III konjugaatio syntyi viimeisenä, mutta siitäkin oli esimerkkejä jo 1300- ja 1400-luvuilla. Supiini ei ollut vielä eriytynyt omaksi muodokseen, vaan perfekti ja pluskvamperfekti muodostettiin ha(va)-verbin tarvittavasta muodosta ja pääverbin perfektin partisiipin neutrimuodosta. Taivutuskaavoissa annetaan siis seuraavat muodot: infinitiivi, preesens, imperfekti (suluissa monikon 3. persoona), perfektin partisiippi.

 

 

I  -aži

 

kall/a         kall/a(r)      kall/až      kall/ažer

kalla         kallar         kallade      kallad 

 

II  -ži, -ti

 

a) -ži

 

rųr/a          rųr/i(r)       rųr/ž        rųr/žer

röra           rör             rörde         rörd

 

 

b) -ti

 

męrk/ia     męrk/i(r)     męrk/ti      męrk/ter

märka       märker         märkte       märkt

 

 

III -dde

bo/(a)         bo/(r)         bo/dde     bo/dher[7] 

bo              bor             bodde       bodd

 

 

IV  -

 

1.

 

bit/a          bit/er         bet            bit/in

                                   mon: bitu   

bita           biter           bet           biten

 

Vaihtelu i - e/i (mon.) - i

___________________________________

 

2.

 

sup/a        sup/er       sųp           supin

                                   mon: supu

supa        super        söp            supen

 

 

biuž/a       biuž/er      ž           buž/in

                                   mon: bužu

bjuda        bjuder       bjöd           bjuden

 

bryt/a        bryt/er        brųt           brut/in[8]

                                    mon: brutu

bryta         bryter        bröt            bruten

                

Vaihtelu u / iu / y - ų/u (mon.) - u

____________________________________

 

3.

 

drikk/a       drikk/er     drakk        drukk/in

                                    mon: drukko

dricka       dricker      drack        drucken

 

svęlt/a       svęlt/er  svalt          s(v)ult/in, s(v)olt/in

                                   mon: s(v)ultu

svälta        svälter      svalt          svulten

 

siunk/a      siunk/er    sank          sunk/in

                                   mon: sunku

sjunka       sjunker      sjönk          sjunken

 

Vaihtelu i/ę/iu - a/u (mon.) - u/o

_____________________________________

 

4.

 

bęr/a         bęr/er        bar            bur/in, bor/en

                                      mon: baru

bära           bär              bar             buren

 

stięl/a        stięl           stal            stul/in, stol/in

                                      mon: stalu         

stjäla          stjäl            stal            stulen

                                                         

nim/a        nim(b)/er   nam        num/in

                                 mon: namu[9]

nimma      nimmer       nam        nummen

 

Vaihtelu ę/ię/i - a - u/o

___________________________________

 

5.

 

giv/a          giv/er        gav            giv/in

(g(i)ęva)[10]               mon: gavu

giva, ge      g(iv)er      gav             given

 

žigg/ia       žigg/er      žag(h)       žigh/at[11]  

                                 mon: žagho

tigga         tigger         tiggde         tiggd 

 

                 Vaihtelu i - a - i

____________________________________

 

6.

 

far/a           far__           for             far/in

                                    mon: foru

fara            far               for              faren

 

tak/a           tak/er         tok             tak/in

                                    mon: toko

ta(ga)         ta(ge)r         tog             tagen        

 

                 Vaihtelu a - o - a

_____________________________________

 

Huom. Kaikissa monikon imperfekteissä ei vokaali muuttunut, vaan se saattoi olla sama kuin yksikön imperfektissä.

 

Muutamien tavallisten säännöttömien verbien taivutuksia

 

varža - varžer - varž (mon: vuržu) - vuržin                             'varda, bli(va)'

finna - finner - fan / fant (mon: fundu) - fundin                        'finna'

troža - trožer - traž / trož (mon: trožo) - trožin                        'träda (på), trampa'

liggia - ligger - la / lag(h) / logh (mon: laghu) - lighat                'ligga'

sla - slar - slo (mon: sloghu) - slaghin                                       'slå'

le - ler - lo (mon: loghu) - let                                                   'le'

standa / sta - stander / star - stož (mon: stožu) - standin           'stå'

fa / fanga - far / fanger - fik (mon: fingu) - faat / fangin             'få'

lųpa - lųper - lop / lųp (mon: lupu) - lųpin / lupin                       'löpa'

halda - halder - hiolt (mon: hioldu) - haldin                               'hålla'

valda - valder - valt / vulti / volte (mon: vultu) - valdit                 'vålla'

lata - later - let / lęt, lot (mon: letu / lętu / lotu) - latin              'låta'

lęggia - lęgger - laghdi - laghažer / laghžer                            'lägga'

sųkia[12] - sųker  - sotti / sųkte[13] - sotter / sųkter                      'söka'

g(i)ųra, g(i)ęra - g(i)ųri(r) / g(i)ųr - giorži / g(i)ųrži - gioržer      'göra'

sighia - sęgher - saghži - saght / saghat                                  'säga'

vita - vet - vissi / visti - vitit / vitat / vist                                      'veta'

egha / ęgha / agha  - a / ęgher / agher - atti - at[14]                'äga'

 

 

Apuverbien taivutuksia

 

hava - haver - hafži - havat / haft                                             'ha(va)'

žura / žora - žor  - žorži - žort / thorit                                      'våga; töra'

kunna - kan (mon: kunnu / kunna) - kunni / kundi - kunnit          'kunna'

žorva / žųrva - žarf / žorf - žurfti / žorfte                                  'behöva; må (vrt. tarvas)'

thųrva - thųrf - thųrfte - thųrft (nuorempi muinaisruotsi)

mun / mon (mon: munu / muna / monu / mona) - mundi / mondi)              'skola'[15]

skulu / skula - skal (mon: skulu / skula / skolu / skola) - skuldi - skulit / skulat 'skola'

magha / mogha - ma (mon: maghu [16]) - matti - mat[17]            'kunna, förmå (vrt. må)'

 

 

Yllä esitetyt vahvojen verbien taivutuskaavat ovat vahvasti yksinkertaistettuja: käytäntö oli paljon monimuotoisempi jo ortografian vaihtelun takia mutta myös siksi, että aikaisemmin mainittua liikehdintää taivutustyyppien välillä tapahtui koko ajan; muutosvirtaa on mahdoton pysäyttää ja yrittää kuvata pikkutarkasti ja yleispätevästi, miltä ruotsin kieli juuri tietyllä hetkellä näytti ja kuulosti. Yksinkertaisilla kaavoilla yritetään antaa jonkinlainen kuva taivutuksen päälinjoista muinaisruotsissa. Tekstien lukija joutuu kuitenkin usein käyttämään omaa mielikuvitustaan ja hahmotuskykyään muotoja ja niiden merkityksiä analysoidessaan. Kuvauksessa on käytetty pohjana Wessénin kielihistoriaa, Gudrun Petterssonin Svenska språket under sjuhundra år  ja Söderwallin sanakirjan tarjoamia esimerkkejä

 

 

1.2.2. Persoonataivutus         ylös

 

Nykyruotsissa (1906-) 

ei persoonataivutusta enää ole, mutta vielä 1900-luvulla käytettiin kirjakielessä monikkomuotoa, joka preesensissä oli infinitiivin kaltainen (vi gå, de tala). Vahvojen verbien monikon imperfektissä oli myös oma muotonsa (han gick - de gingo, jag bar - vi buro). Heikkojen verbien imperfekti oli sama sekä yksikössä että monikossa.  

 

Nuoremmassa uusruotsissa (1732-1906)   

yksikön muodot  olivat kaikissa persoonissa samat, mutta monikossa oli 1. persoonan pääte -e (vi göre) aina 1800-luvulle asti; -a syrjäytti sen vasta 1800-luvulla. e-päätettä käytettiin kuitenkin edelleen esim. kuninkaallisissa julistuksissa ja yleensäkin juhlallisessa virkakielessä, mutta myös runoudessa (Wessén I:69). Monikon toisen persoonan päätteenä oli -en vielä 1700-luvulla.

 

Vanhemmassa uusruotsissa (1526-1732) 

Monikon persoonapäätteistä 1. persoonan pääte muuttui eniten: um-päätteen sijaan tuli e. Kustaa Vaasan raamatussa käytetään monikon 1. persoonassa rinnakkain päätteitä -om (<um) ja -e: wij förlåtom/ wij förlåte.

e-pääte oli tavallinen 1500-1600-luvuilla, -om käsitettiin arkaisoivaksi.

 

Monikon 2. persoonan päätteen i muuttui e:ksi, kuten muidenkin sanaluokkien sanoissa tapahtui, varsinkin painottomissa tavuissa. Myös -e ja -a voivat olla 2. persoonan päätteenä, mikä oli tavallista 1500- ja 1600-luvuilla. 1700-luvulla kirjakieleen tuli taas pääte -en (Wessén I:169).

 

Monikon kolmannen persoonan päätteenä oli tavallisimmin -a, mutta myös -e.

 

Monikon persoonataivutus kuului siis seuraavasti:

vi kalle, I kallen, the kalla/kalle

vi fore, I foren, the foro (fore)

vi äre, I ären, the äro (äre).

 

Monikon verbinmuodot muuttuivat vähitellen yksikön muodoiksi, ensin puhekielessä ja paljon myöhemmin kirjakielessä, vasta 1900-luvulla. Yksikkömuodoista monikollisen subjektin yhteydessä on esimerkkejä jo muinaisruotsissa.

 

Nuorempi ja vanhempi muinaisruotsi (1225-1375-1526)   

Nuoremmassa muinaisruotsissa  ei yksikössä ole persoonataivutusta  preesensissä, mutta vahvojen verbien imperfektissä 2. persoona saa päätteen -st : thu gafst, thu tokst. Pääte oli aikaisemmin  tullut vain sellaisiin verbeihin, joiden imperfekti päättyi t-äänteeseen (tu brötst).

Monikossa taas kaikissa kolmessa persoonassa oli erilaiset päätteet.

 

Sekä heikkojen että vahvojen verbien indikatiivin monikon 3. persoonan pääte oli sama -u; konjunktiivissa kummankin verbityypin persoonapäätteet olivat samat. Esimerkkejä verbien persoonataivutuksista (Wessén I:94-95):

 

vara / vęra

 

Indikatiivi

 

Preesens

Yksikkö

1. pers.                      ęr / ęm

2. pers.                      ęst

3. pers.                      ęr

Monikko

1. pers.                      ęrum

2. pers.                      ęrin

3. pers.                      ęru

 

Imperfekti

Yksikkö

1. pers.                      var

2. pers.                      vast

3. pers.                      var

Monikko

1. pers.                      varum

2. pers.                      varin

3. pers.                      varu

 

Konjunktiivi

 

Preesens

Yksikkö                      se(i), vari

Monikko                     se(i)n, vari(n)

 

Imperfekti

Yksikkö                      vari

Monikko                     vari(n)

 

 

ęlska

 

Indikatiivi

 

Preesens

Yksikkö                       ęlsk/a(r)

Monikko

1. pers.                      ęlsk/um

2. pers.                      ęlsk/in

3. pers.                      ęlsk/a

  

Imperfekti

Yksikkö                       ęlsk/aži

Monikko

1. pers.                      ęlskaž/um

2. pers.                      ęlskaž/in

3. pers.                      ęlskaž/u

 

Konjunktiivi

 

Preesens

Yksikkö                       ęlsk/i 

Monikko   

1. pers.                      ęlsk/um

2. pers.                      ęlsk/in

3. pers.                      ęlsk/i(n)

 

 

Imperatiivi

Yksikkö

2. pers.                      ęlsk-a

Monikko

1. pers.                      ęlsk-um

2. pers.                      ęlsk-in

 

 

 

vika

 

Indikatiivi

 

Preesens

Yksikkö                       vik/er

Monikko   

1. pers.                      vik/um

2. pers.                      vik/in

3. pers.                      vik/a[18]

 

IImperfekti

Yksikkö

1. pers.                      vek

2. pers.                      vek/t

3. pers.                      vek

 Monikko

1. pers.                      vik/um

2. pers.                      vik/in

3. pers.                      vik/u[19]

 

 

Konjunktiivi

 

Preesens

Yksikkö                      vik/i

Monikko                    

1. pers.                      vik/um

2. pers.                      vik/in

3. pers.                      vik/i(n)[20]

 

              

Imperatiivi

Yksikkö

2. pers.                      vik

Monikko

1. pers.                      vik/um

2. pers.                      vik-in

 

 

 

Verbien persoonapäätteet

 

Indikatiivi

Preesens

Yksikkö    

1.,2. ja 3. pers.          -er/ir, -a(r), 0 

Monikko

1. pers.                      -um

2. pers.                      -in

3. pers.                      -a

 

Preesensin muodostamisessa oli seuraavat mahdollisuudet:

1.  -ar 1. konjugaation verbeillä

2.  -er vahvoilla verbeillä ja 2. konjugaation verbeillä[22]

3. 0 eli ei päätettä ollenkaan, jos verbin vartalo loppuu konsonantteihin l, r, n tai s , jolloin pääte sulautuu vartalon konsonanttiin: han mal, han far, solen skin,  han lęs

4. -ir  muilla.

 

Imperfekti

Yksikkö                      Heikot verbit              Vahvat verbit

1. pers.                      -i                                 -0

2. pers.                      -i                                 -t

3. pers.                      -i                                 -0

 

Monikko

1. pers.                                       -um

2. pers.                                       -in

3. pers.                                       -u

 

 

Konjunktiivi

 

Preesens ja imperfekti

Yksikkö                                       -i

Monikko   

1. pers.                                       -um

2. pers.                                       -in

3. pers.                                       -i(n)

 

 

1.2.3. Aikamuodot (tempukset)       ylös

 

Muinaisruotsi (1225-1526)

 

Preesens

Preesensiä ilmaistiin joskus vara-verbin preesensillä ja preesenspartisiipilla (Wessén III119):

(1) En konę er livęndi (VgL I)  'om hustrun lever/är kvar i livet' 'jos vaimo elää/on elossa'

(2) Nu ęr utlęndingęr žęr boandi  (ÖgL) 'nu bor där utlänningar'  'nyt (on tilanne se, että) siellä asuu/on asumassa ulkomaalaisia'

(3) The ęru farande ok komande (KS)[23] 'de kommer och går'  'ne (=maalliset asiat) tulevat ja menevät' (=maallisille asioille on ominaista se, että ne…)

 

Wessénin tulkinnan mukaan näin korostettiin toiminnan jatkuvuutta tai jonkun tilan kestävyyttä. Ilmaus esiintyy pääasiassa käännöskirjallisuudessa.  Vastaava ilmaus on tunnettu myös länsigermaanisista muinaiskielistä ja gootin kielestä. Saksasta se on kadonnut, mutta on keskeinen englannissa (ing-muodot: I am sitting at the fire.)

 

Futuuri

Preesensmuotoa käytettiin jo tänä aikana myös tulevasta ajasta (futuuri).

Ruotsissa ei ole futuuria muotokategoriana, vaan tulevaa aikaa ilmaistaan apuverbeillä tai preesensillä. Muinaisruotsissa tulevan ajan apuverbit olivat  mun ja skal, joilla on myös modaalinen merkitys, joka on toisinaan melko heikko, jolloin puhdas aika-aspekti on voimakas. skal on muinaisruotsissa pääasiassa aikaa ilmaiseva:

(4) tha thu kombir til hymirikis, skal thu faa alt thet thu astundar (ST)[24]  'kun tulet taivaan valtakuntaan, saat/olet saava kaiken, mitä halajat'

 

mon voi myös olla puhtaan preesensin merkityksessä:

(5) Iak veet ey, hwar hon mon vara (Fl)[25]  'en tiedä, missä hän on'.

Erityisen tavallisia mon ja imperfekti monde ovat kysymyslauseissa, ja niistä  kehittyi vähitellen kysymyspartikkeleita (vrt. nykyruotsin månne).

 

Futuuria ilmaistiin joskus harvoin myös varda-verbillä ja infinitiivillä:

6) Nu wardhom wi swara (MB 1)[26] 'nyt me vastaamme'

Ilmaukseen liittyy samalla modaalisuutta, ja se ilmaisee pakkoa, välttämättömyyttä (vrt. måste):

(7) J wardhin nw fųlgia mik  (EK)[27] 'te seuraatte/teidän on nyt seurattava minua'

Muotoa esiintyy, tosin harvoin, vielä 1700-luvullakin.

 

Nuoremmassa muinaisruotsissa esiintyy keskialasaksan (ja keskiyläsaksan)[28] mallin mukainen futuuri varda + partisiipin preesens:

(8) Och idher skal intet warda skadhandes (GVB) 'ja teitä ei mikään vahingoita/tule vahingoittamaan/ole vahingoittava'

Raamatun kielestä tämä levisi myös vanhemman uusruotsin kirjakieleen.

(Wessén III:116-118)

 

Perfekti ja pluskvamperfekti

Vanhemmassa uusruotsissa muodostettiin liittoaikamuotoja sekä ha(va)-  että vara-verbien avulla:

(9) Tå thetta skeedt war (GVB) 'kun tämä oli tapahtunut'.

Vara-liittoaikamuodot korostivat, Wessénin mukaan, syntynyttä tilaa eikä sitä prosessia, joka siihen on johtanut[29] (vrt. vara-passiivi):

(10) Jagh är kommen til at vptenda en eeld på jordenne (GVB) 'Olen tullut sytyttämään tulen maailmaan' (= olen maailmassa nyt, ja tehtäväni on…)

 

Liittoaikamuotojen syntyhistoria on seuraava (Wessén III:119-): rakenne on ensin esiintynyt transitiivisissa lauseissa, jolloin partisiippi on liittynyt objektiin predikatiivina :

(11) han havir mik sęndan

 jossa mik on objekti akkusatiivissa ja siihen liittyy partisiippi sänder akkusatiivissa.  Wessénin mukaan objektit olivat usein neutraaleja:

(12) han havir that (alt/nokot/ęnkte) sagt.  

Lisäksi objekti voitiin jättää pois tai ymmärtää asiayhteydestä, ja kaikissa näissä tapauksissa käytettiin partisiipista neutrimuotoa, jota Wessén pitää eräänlaisena partisiipin (ja adjektiivin) yleismuotona (Wessén III:120). Vähitellen apuverbin ja partisiipin suhde käsitettiin kiinteäksi ja partisiipista yleistyi neutrimuoto, josta kehittyi nykyinen supiini.

 

Apuverbittömät liittoaikamuodot

Nykyruotsissa voidaan apuverbi ha jättää pois sivulauseissa, jolloin aikamuoto päätellään päälauseen aikamuodon mukaan, koska supiinista ei sitä voi päätellä. Sääntö on se, että jos päälauseessa on preesens, sivulauseen supiini tulkitaan perfektiksi, jos imperfekti, sivulauseessa on pluskvamperfekti: Jag tror att det är han som gjort det  '…että hän on sen tehnyt'; Jag trodde att det var han som gjort det  '… että hän oli sen tehnyt'.

 

Apuverbi voitiin jättää pois jo varhaisimmassa ruotsissa. Tapauksia on maakuntalaeissa:

(13) Dör man scriptęlųs, pręstir buž fangit …(DL)[30] 'Jos mies/joku kuolee ripittäytymättä, ja pappi on saanut tiedon…'

 

 

1.2.4. Tapaluokat (modukset)          ylös

 

Nykyruotsissa on kolme tapaluokkaa (modus): indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Käytännössä ruotsissa on kaksi tapaluokkaa, indikatiivi ja imperatiivi, sillä konjunktiivin muodot ovat äärettömän harvinaisia. Konjunktiivin tehtävissä nykykielessä on muita ilmauksia, apuverbejä ja partikkeleita.

 

 

Konjunktiivi

 

Preesens

 

Nykyruotsi (1906)  

1900-luvun alun nykyruotsissa oli vielä sekä konjunktiivin preesens että imperfekti käytössä, ainakin kirjakielessä. Konjunktiivin preesens [31] muodostettiin yksikössä infinitiivivartalosta lisäämällä siihen pääte -e ( kaste, skrive, bygge  'heittäköön, kirjoittakoon, rakentakoon'). Nykykielessä ei enää muodosteta uusia konjunktiivin preesensmuotoja, ja vanhojakin käytetään äärimmäisen harvoin (Herren vare eder nådig; Gud give att). Konjunktio vare sig - eller on muodostunut vara-verbin konjunktiivin preesensistä.

 

Vanhemmassa uusruotsissa    (1526-1732) 

vaihtelivat i  ja  e konjunktiivin preesensin päätteenä yksikössä. Kustaa Vaasan raamatussa oli useimmiten -e:

(14) Gudh giffue  (Wessén I:174)

Monikossa kauden alussa vanha pääte -in jäi pois käytöstä, ja tilalle tuli -e.

 

Muinaisruotsissa    (1225-1526)    

yksikössä oli pääte -i ja monikossa -um, -in, -i(n)                                        

 

 

Imperfekti

 

Konjunktiivin imperfekti (samoin kuin konjunktiivin preesens) ovat itse asiassa harhaanjohtavia termejä sikäli, että konjunktiiveihin ei oikeastaan kuulu aikamerkitys, vaan ne ovat puhtaasti modaalisia. Nimitykset perustuvat siihen, että taivutuksessa lähdetään joko preesensvartalosta tai imperfektivartalosta.

 

Nykykielessä konjunktiivin tehtävissä ovat indikatiivin imperfektimuodot.

 

Mutta 1900-luvun alkupuolen nykyruotsissa oli vahvoista verbeistä erillinen konjunktiivin imperfektimuoto, joka saatiin monikon imperfektistä niin, että monikon o-päätteen tilalle pantiin -e: gå, går, gick (mon: gingo) > konj.imperfekti ginge; vara, är,  var  (mon: voro) > vore. Muotoa käytettiin huolitellussa kirjakielessä, mutta ei juuri puhekielessä. Nykyään vore on lähes ainoa käytössä oleva konjunktiivin imperfektimuoto.

 

Vanhemmassa uusruotsissa (1526-1732) vahvoilla verbeillä oli oma konjunktiivin imperfektimuotonsa, jossa tavallisesti oli e-pääte, mutta 1600- ja 1700-luvuilla niissä saattoi olla myös o-pääte (Wessén I:174). Wessén pitää o-päätettä kiihkoruotsalaisena (hypersvecism).

 

Imperatiivi

 

Nykyruotsissa (1906-) on tätä nykyä vain 2. persoonan imperatiivimuoto, joka on I ja III konjugaatiossa sama kuin verbin infinitiivi ja II ja IV konjugaatiossa sama kuin verbin vartalo (skriv!a - skriv).

Kauden alussa oli vielä juhlallisessa kielessä ja arkaaista sävyä tavoittelevassa kielessä käytössä monikon ensimmäisen persoonan imperatiivi, jossa on om-pääte:

(15) Låtom oss bedja!

(16) Sjungom studentens lyckliga dag, låtom oss fröjdas i ungdomens vår …

(17) Nu bommom vår port och stängom vår grind (Karlfeldt).[32]

Monikon 2. persoonan vastaava, juhlavampi pääte oli -en:

(18) Förenen eder!

Runoudessa oli raamatunkieltä jäljittelevässä tyylissä käytössä pääte -er:

(19) Ödmjuker er!

 

Vanhemmassa uusruotsissa ja nuoremmassa muinaisruotsissa (1526-1732, 1375-1526)

oli monikon toisessa persoonassa joskus sama er-pääte:

(20) Sjunger Herranom een nyy wiso (GVB).

Normaali pääte oli -en.

 

Muinaisruotsissa (1225-1526)

oli myös 1400-luvun puolestavälistä alkaen monikon 2. persoonan imperatiivin pääte -er (Wessén I:108).

Muut päätteet on esitetty ylempänä.

 

 

 

1.2.5. Partisiipit    ylös

 

Partisiipit ovat adjektiivinomaisia verbinmuotoja: ne seuraavat pääsanansa sukua ja lukua (kongruenssi) ja niitä käytetään lauseissa samoissa tehtävissä kuin adjektiiveja. Osa partisiipeista on käytännössä muuttunut adjektiiveiksi[33], mutta on muistettava, että niillä on edelleenkin verbin tehtäviä, esimerkiksi muodostettaessa passiivi bli(va)- tai vara-verbeistä ja partisiipin perfektistä.

 

Ruotsissa on kaksi partisiippia, preesenspartisiippi (presensparticip) ja partisiipin perfekti (perfektparticip). Suomessa käytetään termejä I partisiippi (maalaava, maalattava) ja II partisiippi (maalannut, maalattu).

 

Lähes kaikista ruotsin verbeistä voi muodostaa preesenspartisiipin, ja lähes kaikista ruotsin transitiiviverbeistä voi muodostaa partisiipin perfektin, mutta intransitiiviverbien partisiipin perfekti on harvinaisempi.

 

Ruotsin partisiippien merkityskenttä ei ole yhtä laaja kuin suomen; preesenspartisiipilla (suomen I partisiippi) ei ole passiivista merkitystä (vrt suomen maalattava) ja perfektin partisiippien merkitykset riippuvat siitä, onko verbi transitiivinen vai intransitiivinen. Transitiiviverbien partisiipin perfektit ovat merkitykseltään passiivisia ja intransitiivisten aktiivisia.

 

Partisiippien muodostaminen   

 

Nykyruotsi (1906-)

 

Preesenspartisiippi

 

Päätteet ovat -ande ja -ende (älskande; syende), muodot ovat taipumattomia.

 

 

Partisiipin perfekti


Päätteet vaihtelevat konjugaatioiden mukaan; muodot taipuvat adjektiivin tavoin.

I konjugaatio:        älskad  älskat  älskade    (-ad, -at, -ade)

II konjugaatio:       byggd  byggt  byggda    (-d, -t, -da)

                            köpt  köpt  köpta           (  -t, -t, -ta)

III konjugaatio:      sydd  sytt  sydda            (-dd, -tt, -dda)

IV konjugaatio:      buren  buret  burna        (-en, -et, -na + supiinin vartalo)

 

Muinaisruotsi (1225-1526)

 

Vanhassa ruotsissa oli samat partisiippimuodot ja merkityksen vaihtelut.

 

Preesenspartisiippi muodostettiin päätteellä -ndi: farandi. Lakiteksteissä on myös seuraavia variantteja: -ęndi, - ęndę, -anda, - andę, - ande, -andis.

Partisiippi myös taipui, paitsi jos sen päätteenä oli -s, jonka käytöstä enemmän myöhemmin.[34]

 

Partisiipin perfekti muodostetaan heikoista verbeistä päätteillä -ažer ja -žer (ęlskažer, krafžer <kręfia) ja vahvoista päätteellä -in.

 

Partisiippien taivutus

 

Preesenspartisiipin taivutus

 

Yksikkö

                                Mask.                       Fem.                      Neutri

Nominatiivi                 livandi                      livandi                    livanda, livandi

Genetiivi                    livanda, livandi           livandi                    livanda,livandi

Datiivi                                 -"-                     -"-                               -"-

Akkusatiivi                           -"-                     -"-                               -"-

 

Monikko

Nominatiivi ja akkusatiivi: livandi

Datiivi: livandum, livandi

 

 

Partisiipin perfektin taivutus

 

Vahva taivutus

 

Heikkojen verbien partisiipit taipuivat kuin langer.

 

Vahvojen verbien partisiipit taipuivat periaatteessa samoin kuin langer, mutta päätteen i katosi tietyissä muodoissa (synkope): stul-n-a, stul-n-um.

 

Heikko taivutus

oli samanlainen kuin adjektiiveilla.

 

 

1.2.6. Passiivi ja aktiivi        ylös

 

Aktiivi on tavallisin, alkuperäisin pääluokka, ja passiivi on myöhemmin syntynyt ennen kaikkea kirjakielen tarpeisiin. Passiivirakenne, jossa tekijäkin voidaan ilmaista (agenttirakenne) on myöhäisin tulokas. Passiivi muodostetaan normaalisti verbeistä, jotka saavat objektin (transitiiviverbi).  Passiivissa lauseen subjektiksi nousee vastaavan aktiivilauseen objekti, ja tekijä voidaan ilmaista agentilla (av +vastaavan aktiivilauseen subjekti). Rakenne esiintyy jo maakuntalaeissa, tosin harvoin. Agenttirakenteen syntyyn tai ainakin sen leviämiseen ovat vaikuttanet ulkomaiset esikuvat (Wessén III:§118). Passiivi on ruotsissa lähes ainoa tapa nostaa objekti lauseen alkuun, sen teemaksi. Suomessa sijataivutus tekee sanajärjestyksen vaihtelun helpoksi; Koiraa puri mies on yksiselitteinen.

 

s-passiivi

 

Pohjoismaisten kielten s-muodot ovat syntyneet verbin ja siihen kuuluneen refleksiivipronominin (sig) yhteensulautumisesta[35]  Passiivimerkitys rakenteelle kehittyi vähitellen. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, etteivät kaikki s-muodot ole merkitykseltään passiivisia. Niin sanottu mediaalinen tapaus (Dörren öppnas 'Ovi avautuu') on usein niin lähellä passiivista merkitystä ('Ovi avataan'), että yksiselitteiseen tulkintaan ei voi  aina päästä edes tekstiyhteyttä hyväksi käyttämällä. 

 

Nykykielessä s-passiivi voidaan muodostaa kaikista aikamuodoista lisäämällä s pääverbiin (preesensissä verbin vartaloon, siis preesenspäätteen tilalle). Wessénin mukaan muinaisruotsissa s-passiivi oli tavallisin preesensissä, muissa aikamuodoissa käytettiin vara- tai varda-passiivia (omskrivning). Muodostamisperiaatteet eivät ole muuttuneet.

 

vara- ja bli(va)- (varda-)-passiivit

 

muodostetaan partisiipin perfektistä ja vara- ja bli-verbien tarvittavasta aikamuodosta. Yhdistelmästä syntyy passiivin merkitys, koska transitiiviverbien partisiipin perfektit ovat merkitykseltään passiivisia.

 

Partisiippi taipuu lauseen subjektin (joka siis ajatuksellisesti on tekemisen kohde) mukaan suvussa ja luvussa. Muinaisruotsissa kongruenssi ei aluksi ollut täydellinen.

 

vara-passiivi on näistä kahdesta vanhin, ja tyyppi esiintyy yleensäkin indoeurooppalaisissa kielissä. Nykyruotsissa sitä käytetään kuvaamaan tilaa, ei toimintaa (Huset är målat), mutta muinaisruotsissa sillä voi olla myös toiminnan, muutoksen merkitys (Wessén III:§110).

 

varda-passiivi on myös vanha, ja sitä esiintyy riimuruotsissa ja vanhemmassa muinaisruotsissa. Muoto on myös tunnettu länsigermaanisista muinaiskielistä ja nykysaksasta, mutta sitä ei ole  muissa indoeurooppalaisissa kielissä (Wessén III:§111). Vähitellen varda-verbin tilalle tuli useimmissa tyylilajeissa keskialasaksasta lainattu bli(va).[36]  Vanhemman uusruotsin aikana bli(va) tuli yhä tavallisemmaksi ja syrjäytti varda-verbin käytännöllisesti katsoen kokonaan 1700-luvun keskivaiheilta lähtien (Wessén I:159).

 

Passiivien merkityseroista

 

voi lyhyesti sanoa seuraavaa:

1. s-passiivi kuvaa toimintaa, prosesseja tapahtumasarjaa, sitä käytetään ohjeissa ja säännöissä

2. varda-/bli(va)-passiivi kuvaa sekä toimintaa että sitä lopputulosta, mihin

toiminta on johtanut

3. vara-passiivi korostaa toiminnan lopputulosta, tilaa.

 

Yllä oleva on vahvasti yksinkertaistettu kuvaus asiasta, josta on kirjoitettu laajoja tutkielmia, mutta ehkä se auttaa hiukan tekstien tulkinnassa.

 

 

1.2.7. Infiniittimuodot    ylös

 

Supiini

 

Nykyruotsin supiini muodostui omaksi kategoriakseen verraten myöhään. Sehän on itse asiassa partisiipin perfektin neutrimuoto: heikoilla verbeillä muodot ovat täsmälleen samat, mutta vahvoilla verbeillä muodot eroavat hiukan toisistaan: funnet, supiini funnit, joka on vanhan ruotsin partisiipin neutrimuoto. Vanhemman uusruotsin aikana (1526-1732) käytettiin päätteitä -it  ja -et sekaisin supiinissa, ja vasta Sahlstedt erotti supiinin omaksi kategoriakseen ja antoi sitä koskevat säännöt kieliopissaan (1769). Sahlstedtin sääntöä ei muitta mutkitta hyväksytty, vaan supiinin -it oli monien mielestä aivan sopiva partisiipin neutrin päätteeksi: ett gifvit löfte (Wessén I:166, ja alaviite 1 samalla sivulla).

Ennen 1906 oikeinkirjoitusuudistusta heikkojen verbien supiini pyrittiin erottamaan partisiipista: han har målat huset , mutta huset är måladt. Täyttä johdonmukaisuutta ei tässäkään ollut vielä vanhemman uusruotsin aikana, vaan dt  ja t vaihtelivat tässä kuten muissakin verrattavissa tapauksissa.

Olof Dalin otti käyttöön t-päätteen supiinissa teoksen Den svenska Argus toisessa painoksessa (Wessén I:167).  

 

Infinitiivistä ja sen käytöstä ks. lauseoppi.


    

ylös

    

      Kirjoittanut Seija Tiisala vuonna 2006. Päivitetty tammikuussa 2007.

 

 

[1] Tästä enemmän SAG 2:503-

[2] Myös SAG esittelee neljän konjugaation järjestelmän, kun taas Wessénin lähtökohta on jako vahvoihin ja heikkoihin verbeihin, joilla sitten on kummallakin omat taivutusluokkansa.

[3] Wessén toteaa, että finiittimuodoilla on joko aikamerkitys (indikatiivi) tai modaalinen merkitys (konjunktiivi) (Wessén III:124).

[4] Tästä tapauksesta SAG käyttää nimitystä optativ, joka aikaisempien mallien mukaan on konjunktiivin preesens.

5

6 Tässä lähdetään ajatuksesta, että -a on ruotsissa infinitiivin tunnus muissa paitsi tyypissä sy  ja muut päätteet liitetään infinitiivipäätteen tilalle. Monet kieliopit lähtevät siitä, että myös tyypissä tala on kyse siitä, että verbi loppuu vokaaliin ja päätteet lisätään vokaalin perään, jolloin I konj. tunnus olisi -de.

[7] Söderwallin esimerkkejä, imperfektistä muoto boodde.

[8] y<iu r- ja l-konsonanttien jälkeen, jos niiden edessä oli joku konsonantti (Wessén I:§11).

[9] nam: lyhyt a, namu: pitkä a, sama vaihtelu kaikissa tämän luokan imperfekteissä..

[10] Söderwall antaa useita muitakin vaihtoehtoja.

[11] Tämä verbi taipui jo muinaisruotsissa myös heikosti: žigdhe,tygdhe (Sdw). Nykyverbissä tigga on vain heikko taivutus. Muodon žighat Sdw määrittelee jo supiiniksi.

[12] Näin taipuu myös žykkia.

[13] Nuoremmassa muinaisruotsissa

[14] a  on kaikissa muodoissa pitkä

[15] Infinitiivimuotoa ei ole.

[16] Sdw:magho, mågho, magha, maagha, mågha, moghu, mogho, mugho, mughu.

[17] a on pitkä.

[18] i on monikossa pitkä.

[19] i on monikon muodoissa lyhyt.

[20] Konjunktiivin preesensissä i on pitkä.

[21] Konjunktiivin imperfektissä i on lyhyt.

[22] Verbeissä on oltava akuutti aksentti.

[23] KS =Konunga Styrilse och Höfdinga (300-1400-luku)

[24] ST= Siälinna tröst

[25] Fl = Flores och Blanzeflor

[26] MB = Moseböcker

[27] EK= Erikskrönikan

[28] Nykysaksan futuuri on kehittynyt tästä ilmauksesta: ich werde kommen.

[29] Wessén kutsuu muotoa eräänlaiseksi perfekti-preesensiksi: han är kommen = han är här nu (Wessén III:122).

[30] DL = Dalalgen

[31] SAG käyttää tästä muodosta termiä optativ.

[32] Esimerkit Wessén I:175.

[33] Monissa sanakirjoissa ne luokitellaan adjektiiveiksi.

[34] Märta Ahlberg on kirjoittanut preesenspartisiipin käytöstä laajan esityksen (1942) Presensparticipet i fornsvenskan. En syntaktisk studie. Lund.

[35] Syntyhistoriasta kts. Wessén III:§113.

[36] Nykysuomalaisille joulurauhan kuuntelijoille varda-verbi on tuttu: "…och varder kungjort …".

 

 

ylös