Tietoa riimuista

Riimujen historiaa     Riimujen translitteroinnista    Riimuavain

Kirjallisuutta    Linkkejä    Harjoitusluetteloon   Etusivulle

 

Toinen Össeby-Garnin kirkon ulkopuolella seisovista riimukivistä (U 180).

 

Riimujen historiaa        Ylös

Riimut ovat skandinaavisten kansojen vanhin tunnettu kirjoitusjärjestelmä, joka lienee saanut alkunsa ajanlaskumme alussa, mahdollisesti Välimereltä tihkuneiden kulttuurivaikutteiden ansiosta. Joissain riimuissa on havaittavissa yhtäläisyyksiä latinalaisen aakkoston kanssa, mutta toisaalta eroavaisuudetkin ovat suuria. Riimut tunnettiin paitsi Skandinaviassa myös koko germaanisella kielialueella, mutta laajimmin ja pisimpään niitä käytettiin Pohjolassa ja etenkin Ruotsissa, jossa sijaitsee noin 4 000 säilyneistä tunnetuista 6 000 riimutekstistä. Riimutekstien lukumäärä ei ole sama asia kuin riimukivien lukumäärä.

Ruotsin varhaisimpana riimutekstinä pidetään Mosista Gotlannista löydettyä keihäänkärkeä, joka on ajoitettu noin vuoteen 200 ja jonka kärkeen on riimuin kaiverrettu arvoituksellinen sana gaois.

Muita tunnettuja varhaisia riimukirjoituksia on kaiverrettu Tanskan Gallehusista löytyneeseen kultaiseen torveen (Gallehushornet), joka on 400-luvulta ja joka on säilynyt vain kopiona, samoin kuin Möjbron kiveen (Möjbrostenen), joka pystytettiin Hagbyn pitäjään Upplantiin noin vuonna 500.

Varhaisimmat tunnetut riimut kuvastavat kielikautta, jota ei varsinaisesti käsitellä tässä verkkoresurssissa mutta josta käytetään nimiä urnordiska, norrøn, dansk (dönsk) tunga ja Old Norse. Se ajoitetaan noin vuosiin 200 - 800. Tuolloin koko Skandinaviassa puhuttiin kutakuinkin samaa kieltä, joskin murre-eroja esiintyi jo tuolloin.

Pohjoismaisen kantakielen aikana riimuja oli 24 erilaista. Riimujen kaivertajat olivat järjestäneet ne yhtenäiseksi merkistöksi, jolla oli oma, latinalaisista aakkosista poikkeava järjestyksensä. Riimumerkistöstä puhutaan futharkina kuuden ensimmäisen merkin äännearvojen mukaisesti (F, U, TH, A, R, K). Pohjoismaisen kantakielen aikaisesta futharkista puhutaan vanhempana futharkina, vanhempana riimurivinä tai vanhempina riimuina erotuksena myöhemmin käytetyistä. Myös muut riimuja käyttävät germaanikansat tunsivat saman merkkijärjestyksen, ja anglosaksien riimuista puhutaan futhorcina.

Vanhemmalla futharkilla kirjoitettuja riimutekstejä on kuitenkin säilynyt paljon vähemmän kuin nuoremmalla futharkilla kirjoitettuja: tunnetusta 6 000 riimukirjoituksesta vain 250 on kirjoitettu alkuperäisillä riimuilla. Näistä kirjoituksista 40 on löydetty Ruotsista. Pohjoismaisesta kantakielestä ja vanhemmalla futharkilla kirjoitetuista riimuista kiinnostuneita kehotetaan tutustumaan tämän kirjoituksen perässä lueteltuihin teoksiin ja linkkeihin.

Se, että nuorempi futhark korvasi alkuperäisen riimumerkistön 800-luvulla, johtuu pohjoismaista kantakieltä 700 - 800-luvuilla kohdanneista muutoksista, joihin kansainvaelluksetkin vaikuttivat. Koska nuorempi riimurivi koostui 16 merkistä ja oli siten aikaisempaa lyhyempi, usealle merkille piti antaa useampi kuin yksi äännearvo. Kun vanhemman futharkin merkit olivat vastanneet pääasiassa kukin yhtä äännettä, nyt eräät merkit voitiin ääntää jopa viidellä eri tavalla käyttöyhteydestä riippuen. Alla näet nuorempaa futharkin kuvattuna teoksessa Suecia antica et hodierna vuodelta 1716:

Riimujen ulkoasu vaihteli paljon paikan, ajankohdan, materiaalin ja kaivertajan mukaan. Nuorempi futhark tunnetaan kahtena pääasiallisena varianttina: tanskalaisena ja ruotsalais-norjalaisena riimurivinä. Molempia variantteja käytettiin niiden viittaaman kielialueen ulkopuolellakin, mutta tanskalaiset riimut olivat futharkin vallitseva muoto Tanskassa ja ruotsalais-norjalaiset riimut yleisimpiä Ruotsissa ja Norjassa. Riimuista esiintyi myös monenlaisia salariimuja (lönnrunor) ja niitä muistuttavia riimuja, jotka kaiverrettiin kiinni toisiinsa (binderunor). Nk. sauvattomat riimut (stavlösa runor) muistuttavat pikakirjoitusta, ja niitä on kutsuttu myös Hälsinglannin riimuiksi (hälsingerunor) niiden pääasiallisen käyttöalueen mukaan. Lävistetyillä riimuilla (stungna runor) voitiin helpottaa kirjoituksen lukemista, kun merkkejä oli enemmän ja yhdellä merkillä vähemmän äännearvoja.

Riimut yhdistetään tavallisimmin riimukiviin, mutta niitä kaiverrettiin myös pehmeämpään ainekseen kuten puuhun ja luuhun. Norjalaisen Bergenin vanhimmasta kaupunginosasta Bryggenistä on löydetty runsaasti puu- ja luutikuille kaiverrettuja riimutekstejä, jotka osoittavat riimujen käytön olleen hyvin yleistä ja riimuja käytetyn hyvinkin arkiseen viestintään: vaimo saattoi esimerkiksi lähettää palvelijansa myötä miehelleen riimutikun, jossa hän käski miehen palata kotiin. 

Riimukivissä säilyneiden riimutekstien yliedustus on siten vain näennäistä ja perustuu kiven hitaammin kuluvaan ja tuhoutuvaan olemukseen. On myös tavallista yhdistää riimut viikinkeihin, mutta yllä on jo todettu riimuja käytetyn kauan ennen ensimmäistäkään viikinkiretkeä, ja toisaalta riimuja käytettiin pitkään myös kristillisellä ajalla esimerkiksi keskiaikaisissa hautakivissä ja keskiaikaisten kirkkojen kastemaljoissa ja kelloissa. Keskiajalla futhark muokkautui edelleen, ja se sai lisää merkkejä ja saman järjestyksen kuin meille tuttu latinalainen aakkosto.

Yksi riimu, , löysi tiensä myös latinalaisilla aakkosilla kirjoitettavaan kirjoitukseen ja sitä käytettiin Ruotsissa th-konsonanttiyhdistelmän merkkinä 1300-luvun loppuun asti.

M-konsonanttia vastaava -riimu esiintyi joissain keskiajan teksteissä miestä (yks. nom. maÞer, akk. man) tarkoittamassa.

Vaikka riimuja kaiverrettiin keskiajalla kristillisiin hautakiviin, varsinaiset riimukivet eivät olleet hautakiviä vaan muistokiviä, joita pystytettiin esimerkiksi kaukomailla kuolleiden tai kaatuneiden sukulaisten muistoksi tai jonkin merkittävän teon kuten sillanrakentamisen muistoksi  -  joskus riimukivessä lukee, että pystyttäjä pystytti sen itselleen jo eläessään ilmeisesti pelätessään kiittämättömän jälkimaailman muuten unohtavan hänet. Riimuja kaiverrettiin toisinaan myös isoihin kalliopaasiin ja kallionlohkareisiin, joita siis ei tarvinnut pystyttää. Niin oli asianlaita esimerkiksi pinta-alaltaan Upplannin suurimmassa (10 m²) riimukaiverruksessa, joka on luettavissa Granbyn kylässä kohoavan kukkulan päällä lepäävällä paadella. Riimukirjoitus kertoo vaatimattomasti erään Finnvidin omistaneen aikoinaan kaiken  -  mainittu suurmies asui 1000-luvulla saman kukkulan laella seitsemän metriä leveässä ja 33 metriä pitkässä komeassa talossa, jonka kivijalka on edelleen nähtävissä:

 

Riimukivien esikuvia lienevät olleen kirjoituksettomat esihistorialliset hautapaadet, joita näkee siellä täällä Skandinavian esihistoriallisilla hautausmailla kuten Jordbrossa Tukholman eteläpuolella tai Lindholm Højellä Aalborgin pohjoispuolella:

     

Riimukiviin kaiverrettiin usein pitkä kiemurteleva käärme, jonka vartalon sisällä riimuteksti kulkee. kristillisellä ajalla riimukiviin ilmestyi myös ristiaiheita. Kuvat ja tekstit väritettiin usein punaisella värillä, mikä helpotti merkkien lukemista. Varsinkin Gotlannissa pystytettiin koristeellisia kuvakiviä vailla kirjoitusta.

Moniin riimukiviin on merkitty myös tieto henkilöstä, joka veisti tai kaiversi riimut. Riimukivissä käytetään tosiaankin kaivertamista merkitsevää rista-verbiä, vaikka itse asiassa kiveen riimut piti hakata. Rista-verbin käyttö onkin jäänne menneisyydestä, jolloin riimut kaiverrettiin puuhun  -  riimukivet ovat siten riimuja myöhäsyntyisempi keksintö, joka palveli suurmiesten ja varakkaan maata omistavan yläluokan itsetehostuksen tarpeita.

Uuden teknologian avulla on voitu osoittaa, että riimuja ei suinkaan aina hakannut kiveen yksi ainoa ammattilainen, vaan kolmen tai neljän kivenhakkaajan muodostama ryhmä. Tällöin on selvinnyt sekin, että Öpir, jota on pidetty "signeerausten" vuoksi yhtenä riimujenhakkaajana, onkin itse asiassa "yritysmerkki", jota kaksi eri riimujenhakkaajaryhmää on käyttänyt.

Suomesta ei ole löydetty ainuttakaan riimukiveä, mikä on varsin merkillistä, koska suomalaisten ja ruotsalaisten välillä oli tapahtunut vuorovaikutusta jo ennen vuonna 1155 tapahtunutta myyttistä ensimmäistä ristiretkeä ja vaikka Suomeen alkoi muuttaa väkeä Ruotsista, missä riimuja edelleen käytettiin. Esimerkiksi Helsingin seudulta ei ole löytynyt jälkeäkään hälsinglantilaisten tulijoiden kotimaakunnassaan käyttämistä nk. Hälsinglannin riimuista. Tätä riimujen käytön vähäisyyttä Suomessa ei ole yritetty selittää.

Toki riimut olivat tunnettuja keskiajan Suomessa: Ahvenanmaalla Sundin pitäjän hautausmaalla seisoneesta kalkkikivirististä löydettiin vuonna 1950 latinankielinen lyhenteitä sisältävä riimuteksti, jonka voidaan tulkita tarkoittavan sitä, että Unni-piispa kuoli Birkassa; saman kirjoituksen jäljensi joku tuntematon kaivertaja 1600-luvulla Kastelholman linnoituksen läheiseen kallioon, oka sekin sijaitsee Sundin pitäjässä. Tämä jäljennös löydettiin vuonna 1964.

Riimujen oli pakko olla jossain määrin tunnettuja manner-Suomessakin, koska suomalaisten talonpoikien, porvareiden ja rälssihenkilöiden puumerkit, joita varsinkin talonpojat käyttivät pitkälle uudelle ajalle sinettien ja alle- tai nimikirjoitusten korvikkeena, olivat selvästi saaneet vaikutteita riimuista. Ruotsalaisten säätyveljiensä tavoin suomalaisetkin talonpojat käyttivät riimusauvoja ja -kalentereita ajanlaskun mittaamiseen.

Riimujen tuntemuksesta keskiajan Suomessa todistaa mahdollisesti myös puuvati, jonka pohjaan on kaiverrettu riimuilla AUE M AR I AG R. Vati löydettiin Turusta Åbo Akademin tontilla tehdyissä kaivauksissa, ja se on ajoitettu 1300-luvulle.  Kaiverrus on selvästikin katkelma latinankielisestä Ave Maria -rukouksesta (Ave Maria gratia plena…). Voidaan otaksua, että kaiverruksella joko haluttiin pyhittää ateria, joka nautittiin vadista, mutta kyse saattoi olla myös haljenneen vadin käyttämisestä kirjoitusharjoituksen alustana. Olipa selitys mikä tahansa, puuvati tuskin oli ainoa esine, johon keskiajan Suomessakin riimuja kaiverrettiin. Riimukirjoituksen taidon ja ymmärtämisen yleisyys jää kuitenkin edelleen arvailujen varaan.

Vaikka Suomesta ei ole löydetty ainuttakaan autenttista kokonaista riimukiveä, Hiittisten eli Dragsfjärdin rannikkovesistä löytyi kesällä 1997 riimukiven palanen, jossa oli kirjoitusmerkkejä. Fragmentin sisältämistä riimuista voidaan lukea ainakin miehennimi Torfast ja mahdollisesti myös ilmaus "tulkitkoon (riimut)". Läheltä löytöpaikkaa kulki aikoinaan viikinkien ja keskiajan kauppiaiden purjehdusreitti itään; on mahdollista, että riimukivenkappaletta oli käytetty jossain laivassa painolastina.

Suomi tai Häme mainitaan joissain Ruotsiin pystytetyissä riimukivissä, joissa kerrotaan idäntiellä kaatuneista miehistä. Nämä Suomea koskevat harvat riimutekstit on julkaistu Reinhold Hausenin toimittamassa lähdejulkaisussa Finlands Medeltidsurkunder I, dokumentti numero 10 (luettavissa myös verkkomuodossa Diplomatarium Fennicum -tietokannasta arkistolaitoksen sivujen kautta osoitteesta http://www.narc.fi/Arkistolaitos/sahkoiset/). Vuonna 1999 Sigtunan kaupungista löydettiin luunpala, johon kaiverretusta tekstistä oli luettavissa Hämeeseen (Tavastland) viittaava miehennimi Tafast eli Tavast.

Riimukirjoitusten joukossa on sekä lyhyitä että pitkiä tekstejä. 800-luvulla Itägöötanmaalle pystytettiin nk. Rökin kivi (Röksten), jonka pintaa koristavat kaiverrukset pitävät sisällään kokonaisen yhteisgermaanisen tarinavaraston. Kaikkia Rökin kiven kirjoituksia ei ole kyetty kiistattomasti tulkitsemaan, mutta on selvää, että kiveen haluttiin ikuistaa tiiviissä muodossa sen pystyttämisaikaista kertomusperinnettä. Eräissä Rökin kiven säkeissä puhutaan mitä ilmeisimmin vuonna 526 kuolleesta goottikuningas Teoderikista. Osa Rökin kiven teksteistä on kaiverrettu salariimuilla.

Riimua tarkoittava sana runa merkitsi salaisuutta ja kuiskausta; siksi monen riimukiven teksti alkaa kehotuksella Tyd runorna ’Tulkitse riimut’. Mutta kuten on jo ilmennyt, Bergenistä ja muualtakin Skandinaviasta on löydetty lyhyitä kovin arkisia riimutekstinpätkiä, mikä viittaa riimujen ymmärtämistaidon olleen ainakin joskus paikoittain melko yleistä. Mutta ilmeisesti kyky ymmärtää riimuja oli käynyt melko harvinaiseksi esimerkiksi Tukholmassa uuden ajan alussa, koska muutoin on vaikea ymmärtää muistiinpanoa, joka tehtiin kämnereiden sakkoluetteloihin vuonna 1536: kun kämneri tai hänen kirjurinsa merkitsi muistiin erään yöjalasta tavatun porvarivaimon nimen, hän ei käyttänytkään latinalaisia kirjaimia kuten kaikkialla muualla sakkoluettelossa, vaan merkitsi sekä naisen nimen että hänen kotikatunsa nimen riimuilla:

 

(Kuvalähde: Stockholms stadsarkiv, Borgmästare och råds arkiv före 1636, Stadens kämnärsrätt, Saköreslängder; kuvannut: Marko Lamberg)

 

Jos kirjoitettujen (siis ei-kaiverrettujen ja ei-hakattujen) riimujen hahmottaminen tuntuu vaikealta, voit verrata kuvanäytettä alla olevaan translitterointiin:

 

Osaatko sinä tulkita harhapoluilla liikkuneen porvarivaimon ja hänen kotikatunsa nimen? Voit käyttää apunasi riimuavainta. Arvatenkin oikeusistuin tai kämnerinä toiminut raatimies halusi suojella hänen mainettaan ja merkitsi siksi hänen henkilötietonsa muistiin harvinaisemmiksi käyneillä riimuilla. Riimuja on käytetty myös samassa sakkoluettelossa heti viereisellä sivulla. Tukholman kaupunginarkistossa säilytettävässä sakkoluettelossa riimutiedot on translitteroitu nykyaakkosille - arvatenkin asialla on ollut joku myöhempiä käyttäjiä kohtaan huomaavainen vaan samalla lähdettä arvostamaton tutkija tai arkistonhoitaja. Yllä olevasta valokuvasta translitterointi on miltei kokonaan häivytetty kuvaa käsittelemällä.

Onkin korostettava, että kristinuskon tulo ja latinalaisen aakkoston yleistyminen eivät lopettaneet riimujen käyttöä, vaan molempia kirjoitusjärjestelmiä käytettiin pitkään rinnakkain. Skånen maakuntaa koskeva laki Skånelagen tunnetaan kahtena vuoden 1300 tietämissä laadittuna käsikirjoituksena ("Codex Runicus") jotka kumpikin on laadittu riimuilla  -  riimuja voitiin siis kaivertamisen ja veistämisen sijasta käyttää kirjoittamiseenkin. Kuitenkin kiven, puun ja luun tilalle astuva pergamentti ja sitä seurannut paperi miellettiin kirjoitusalustoiksi, joille latinalainen aakkosto soveltui riimuja paremmin. Riimujen käyttö jäi taka-alalle, hautakivien koristeiksi ja talonpoikien tiedonsiirron ja ajanlaskun välineeksi.

Merkkijärjestelmän vaihdos ei merkinnyt kielen muuttumista, vaan puhuttu riimuruotsi oli lähellä klassista muinaisruotsia  -  raja näiden kahden kielijakson välillä onkin melko keinotekoinen. Pohjoismaisesta kantakielestä eroamisen jälkeen ruotsin kieli onkin historiansa aikana muuttunut rakenteellisesti eniten 1300- ja 1400-lukujen taitteessa.

Vuosien 800 ja 1225 välille ajoitettu riimuruotsi ei toisaalta sekään ollut kielellisesti muuttumaton ajanjakso (sellaisia tuskin ihmiskielten historiasta löytyy): usein tuodaan esille se, miten viikinkien kieli toi anglosaksien kieleen skandinaavisia lainoja sen jälkeen, kun viikingit olivat vallanneet alueita Britannian itärannikolta, mutta ruotsalaiset riimukivet osoittavat, että viikingit saivat vastaavasti anglosakseilta vaikutteita aikansa ruotsin kieleen. Myös englantilaisten lähetyssaarnaajien saapuminen Pohjolaan vahvisti tätä ilmiötä. 1000-luvun jälkimmäisellä puoliskolla riimuruotsi alkoi vastaanottaa enemmän vaikutteita saksasta, mikä johtuu paitsi viikinkien otteen heikkenemisestä Britanniassa myös saksalaisen lähetystyön vilkastumisesta.

Riimutietous säilyi pitkälle uudelle ajalle asti. Uskonpuhdistaja Olaus Petri tiesi kertoa riimuista seuraavaa 1500-luvun alussa kirjoittamassaan teoksessa En Swensk Cröneka:

"Nw förra än wij gåå in til wor materie, skal man weta at i woro Swenska Cröneker finnes ganska lijten rettelse, huru här i rijkit haffuer tillstådt förra än Christendomen hijt kom, ty at woro förfädher haffua antingen lithit eller och intit ther om scriffuit, hwar the och noghot scriffuit haffua, thå är thet förkommet med then scrifft som her foordomdags brukades i landet, then man nw kallar rwnebokstaffuer, Haffuer noghot warit scriffuit thå haffuer thet wisseliga warit scriffuit met Rwnescrifft, ty at then Latinska scrifften som man nw brukar, kom först hijt i landet med them som Christendomen hijt förde, Och när then Latiniska scrifften vptooghs, thå med tijdhen förlagdes then andra, så förlagdes och alt thet som med them scrifft scriffuit war, Doch haffuer än thå then förra scrifften noghon tijdh wordet brukat, breddhe widh then Latiniska scrifften, thet noogh är merkiandes aff the Rimstaffuer som bönderne än nw bruka, [och aff mongha Rwnosteenar som vpsatte äro sedhan Christendoomen hijt kom.] Ffinnes och teslikes i gambla laghböker och andra scriffna Swenska böker, noghro Rwnobokstaffuar insatta i bland the Latiniska scrifftene, Men ware nw ther om huru thet wara kan, hwad woro förfädher noghot scriffuit haffua med theres Rwnescrifft eller ey, thet är jw wist at til oss är ganska liten rettelse kommen, huru här i rijkit tilstodh förra än Christendomen hijtt kom..."

Ruotsalainen oppinut Olaus Magnus esitteli riimuja eurooppalaiselle oppineistolle sanoin ja kuvin vuonna 1555 julkaisemassaan teoksessa Historia de gentibus septentrionalibus.

Riimukiviä Olaus Magnuksen Historia-teoksen kuvaamina.

 

Olaus Magnus esitteli myös riimusauvoja.

 

"Goottien aakkoset" eli keskiaikaiset riimut, jotka siis luetellaan latinalaisen aakkoston mukaisessa järjestyksessä.

 

Olaus Petrin, Olaus Magnuksen ja muidenkin ruotsalaisten oppineiden kirjoitukset kertovat, että riimut miellettiin osaksi ruotsalaista kulttuuriperintöä ja että niitä käytettiin yhä. Vuonna 1611 ruotsalainen oppinut Johannes Bureus julkaisi teoksen nimeltä Runa-ABC-bok. 1600-luvulla virinneen antikvaarisen innostuksen aikana valtakunnan muinaismuistoja inventoitiin ja riimukirjoituksia jäljennettiin ahkerasti; suunniteltiinpa "paavillisen" latinalaisen aakkoston korvaamista vanhoilla kunnon riimuilla, jotka siis juonsivat juurensa ajalta ennen katolisten lähetyssaarnaajien tuloa.

Talonpojat käyttivät riimuja sauvan muotoon veistetyissä kalentereissaan, joista puhutaan niin riimusauvoina kuin -kalentereina. Taalainmaalla riimuja käytettiin talonpoikaisen kirjoittamisen merkkeinä vielä 1700-luvulla niin kuin muiden muassa Carl von Linné pani merkille. Älvdalenista vuonna 1960 löytyneestä puukepistä löytyy kuvaus taalainmaalaisten vuonna 1743 tekemästä kapinayrityksestä.

Riimukiviin on suhtauduttu eri tavoin eri aikoina: niitä voitiin hyödyntää rakennusmateriaalina kivijalassa tai seinässä ja vielä 1700-luvulla riimukivi voitiin hajottaa leivinuunin rakennustarpeiksi. 1800-luvulla riimukiviä alettiin kuitenkin varjella ja siirtää aikalaisten kannalta näkyvämmille paikoille kuten kirkkojen viereen tai herraskartanoiden puutarhaa koristamaan.

Riimuja käytetään Ruotsissa ja muuallakin edelleen, tosin nykyisin enemmän harrastuksena ja ajanvietteenä kuin varsinaiseen tiedon siirtoon. Riimuilla myydään myös mystiikasta ja magiasta viehättyneille ajanvietettä ja elämyksiä ikään kuin kirjoituksen erilainen ulkoasu avaisi kirjoittajalle tai merkkien tarkastelijalle oven johonkin yliluonnolliseen. Internetistä riimutietoa haettaessa kannattaa suhtautua tällaisiin sivustoihin tervettä järkeä käyttäen.

 

Riimujen translitteroinnista        Ylös

Ylemmän rivin 16 ensimmäistä merkkiä kuvaavat nuoremman futharkin nk. normaaliriimuja (normalrunor), alempi rivi nk. lyhytoksaisia riimuja (kortkvistrunor). Ensin mainittuja voidaan kutsua myös tanskalaisiksi riimuiksi niiden pääasiallisen levinneisyysalueen mukaan ja jälkimmäisiä ruotsalais-norjalaisiksi riimuiksi. 

Riimujen alapuolelle on merkitty niiden äännearvot translitteroinnin helpottamiseksi. Riimuihin voitiin lukemisen helpottamiseksi lisätä nk. lävistettyjä riimuja (stungna runor), joiden äännearvot olivat eriytyneemmät ja joista viisi on esitetty normaaliriimujen jatkeena.

Käytännössä eri riimutyypit voivat esiintyä sekaisin. Lisäksi riimujen ulkoasussa  -  suunnassa, pyöreydessä, koossa jne.  -  esiintyi suurta vaihtelua, josta yllä oleva kaavio antaa vain kalpean aavistuksen.

Joillakin riimuilla oli siis useita äännearvoja eli ne voitiin ääntää kahdella tai useammallakin tavalla tilanneyhteydestä riippuen.

Nuoremmassa futharkissa oli kaksi eri merkkiä vokaalille a ja konsonantille r:

saattoi tarkoitti alun perin nasaalista a-äännettä mutta vastasi myös o- ja ä-äänteitä.

oli "tavallinen" a-äänne.

oli "tavallinen" r-äänne, ja se translitteroidaan pienen r-kirjaimen avulla.

merkitsi palataalista, siis kurkussa ääntyvää r-äännettä, ja se translitteroidaan ison R-kirjaimen avulla.

Palataalinen r alkoi harvinaistua viikinkiajalla ja keskiajalla, mikä johti -riimun katoamiseen.

Riimujen kaivertajat saattoivat käyttää välimerkkejä erottamaan sanoja toisistaan. Joskus välimerkkejä ei käytetty laisinkaan, joskus niitä kaiverrettiin sanojen sisälle. Riimukirjoitusten välimerkit ovat seuraavankaltaisia:

   : +  x  ·  '

Myös välimerkkien ulkoasussa esiintyi vaihtelua, ja erilaisia välimerkkejä voitiin käyttää samassakin tekstissä.

Tämän verkkoresurssin riimutranslitteroinnit perustuvat Gullskoen-fontteihin, jotka on suunnitellut norjalainen tutkija Odd Einar Haugen ja jotka ovat ladattavissa ilmaiseksi osoitteesta http://helmer.aksis.uib.no/Runefonter/Gullskoen.html.

 

 

Kirjallisuutta        Ylös

Benneth, Solbrit et al. (toim.), Runmärkt: från brev till klotter. Stockholm 1994.

Beskow, Per, Nytt ljus över gamla stenar. Svenska Dagbladet 15.8.2002.

Erkko, P. O., Puumerkit ja riimut menneisyyden avaimina. Helsinki 1984.

 

Harjula, Janne, Arkeologia ja muuttuva keskiajan kirjallisen kulttuurin kuva. Kasvatus & Aika 3 (2) 2008

(http://www.kasvatus-ja-aika.fi/dokumentit/harjula_0410082140.pdf)

Iversen, Ragnvald, Norrøn grammatik. Oslo 1944 (ja myöhempiä painoksia).

Jansson, Sven B. F., Runinskrifter i Sverige. Uppsala 1963.

Larsson, Patrik, Yrrunan. Användning och ljudvärde i nordiska runinskrifter. Uppsala 2002.

Palm, Rune, Vikingarnas språk 750 - 1100. Stockholm 2004.

Sawyer, Birgit, The Viking-age rune-stones. Custom and commemoration in early medieval Scandinavia. Oxford 2000.

Sigurd, Bengt, The Code Shift in Old Norse. Teoksessa Approaches to English Historical Linguistics. An Anthology, ed. Roger Lass. New York etc. 1969.

Thorgunn, Snædal, Lundberg, Bengt A. & Åhlén, Marit, Svenska runor. Stockholm 2005.

Vilkuna, Kustaa, Vuotuinen ajantieto. Kolmas, lisätty painos. Keuruu 1973, s. 366 - 368. (myös myöhempiä painoksia).

 

Linkkejä      Ylös

Arild Hauges runer osoitteessa http://www.arild-hauge.com/.

Riksantikvarieämbetetin kattava perustietopaketti riimuista osoitteessa http://www.raa.se/arkeologi/runstenar.asp.

Samnordisk runtextdatabas. Tietokanta pyrkii esittämään translitteroidut versiot kaikista pohjoismaisista riimuteksteistä osoitteessa http://www.nordiska.uu.se/forskn/samnord.htm.

Erik Brate, Sveriges runinskrifter. Vuonna 1922 julkaistun teoksen sähköinen painos, joka on luettavissa osoitteissa http://runeberg.org/runor/ ja http://www.runor.se/.

Niklas Erlin, Unikt runstensfynd tiger om sitt förflutna. Meddelanden från Åbo Akademi 18/1997. Luettavissa myös verkkoversiona osoitteessa http://www.abo.fi/meddelanden/artiklar/1997_18_runor.sht. Käsittelee Suomesta löytynyttä riimukivenpalasta.

Wikipedia-verkkotietosanakirjan ruotsinkielinen artikkeli riimuista osoitteessa http://sv.wikipedia.org/wiki/Runor.

 

 

Ylös

 

Kirjoittanut Marko Lamberg vuonna 2004. Muutettu viimeksi 15.6.2009.