Muihin harjoituksiin

 

 

Runebergin kieli

 

Runebergin ja hänen aikalaistensa kieli edustaa nuoremman uusruotsin kautta, joka muistutti paljon nykyruotsia. Eroavaisuuksiakin tietysti löytyy: sanojen kirjoitusasu eli ortografia on paikoin erilaista ja myös morfologia eli tapa taivuttaa eri sanaluokkia on osin erilainen. Syntaksiin eli sanajärjestykseen ei runomitallisen tekstin pohjalta voi kiinnittää yhtä suurta huomiota, sillä runomitta ja tyylikeinot vaikuttivat tietysti kumpaankin. 

 

 

Ortografisia piirteitä:

 

* Runossa käytetään paikoin grafeemi- eli kirjainyhdistelmää <hv> siellä, missä nykyisin käytetään pelkkää v-kirjainta, esim.

 

    Himmel, hvilken afton, hvilken färd!

 

Hv-yhdistelmän samoin kuin seuraavaksi käsiteltävän fv-yhdistelmän taustalla on se, että muinaisruotsissa nykyisen v-äänteen tilalla oli suomen kielen u- ja v-äänteiden väliin sijoittuva puolikonsonantti w, joka ääntyi suunnilleen samoin kuin englannin sanois we ja what ja jota kirjoituksessa voitiin kuvata hyvin vaihtelevasti (<hv>, <hw>, <hu>). Ruotsin kielen oikeinkirjoitusta uudistettiin virallisesti vuonna 1906 jolloin mm. hv-yhdistelmästä luovuttiin ja se korvattiin pelkällä v:llä. Sitä vastoin j:nä ääntyvä <hj> säilyi normina, joten kirjoitamme edelleen Hjalmar, hjärna, hjärta jne.

 

* Runossa käytetään myös grafeemiyhdistelmää <fv> tai pelkkää grafeemia <f> sellaisissa paikoissa, missä nykyisin käytetään v-kirjainta, esim.:

    Njut din afundsvärda

    . . .

    Lifvets fulla njutning, lifvets hopp

 

Vanhempina kielikausina ortografinen huojunta oli tällaisissa sanoissa vielä suurempaa: <fv>, <fw>, <fu>, <f>, <v>, <w>, <u>.

 

* Grafeemiyhdistelmä <qv> esiintyy siellä, missä nykyisin käytetään kv-yhdistelmää, esim.:

    Sjunga fåglar qvällens under

 

* Grafeemi <e> esiintyy myös sanoissa, missä nykyisin käytetään ä-kirjainta, esim.:

     Ser du holmens lilla blomsterverld?

 

Jäänteitä näistä kirjoitustavoista on nimissä, joista esimerkkinä voi mainita esim. Lagerlöf (äännetään -löv), Chris af Enehjelm (äännetään av), Silfverberg (äännetään silver-), Quisling (kvisling) jne. Samaten on ä- ja e-vokaalin kirjoitustavassa vaihtelua nimissä, esimerkiksi helsing-/hälsing-alkuisissa: Helsingfors, Hälsingland.

 

 

Morfologisia piirteitä:

 

Substantiivien taivutus

 

* Substantiivin määräisen muodon päätteenä on usein -ne kuten esimerkiksi nykytanskassa, esim.:

    Hör du de susande alarnes ljud?

    Ser du de grönskande ängarnes skrud?

 

Nykyruotsissa lukisi tietysti alarnas ja ängarnas.

 

Monikon määräisen muodon päätteet vaihtelivat 1500-luvulla ja myöhemminkin melko paljon; vaihteluun vaikuttivat kirjoittajan murretausta, tekstin tyylilaji jne.  Esim. sanasta fisk oli monikon nominatiivin (eli monikollisen subjektin perussijan) määräisinä muotoina sekä fiskane että fiskanar (analogiamuodostus monikon määräämättömän muodon fiskar mukaan; vastaavia muotoja esiintyy eräissä murteissa). Niin kutsutussa Kustaa Vaasan Raamatussa esiintyy runsaasti -anar-päätteisiä monikkomuotoja. Vähitellen, jo 1600-luvun alusta lähtien muodot fiskarne ja fiskarna vakiintuuvat, ja Kaarle XII:n Raamatussa kaikki -anar-muodot on muutettu muodoksi -arna.

 

Monikon määräisen muodon päätteet -na ja -ne ovat aikoinaan kumpikin esiintyneet puhekielessä ja vanhemmassa kirjakielessä rinnakkain, ja -ne on edelleenkin joissakin murteissa määräisen muodon päätteenä. Vanhat kielioppien tekijät ovat esittäneet mielipiteitään päätteistä, ja esimerkiksi Sven Hof on sitä mieltä, että -ne ei ole kielen luonteen mukainen pääte, mutta Sahlstedt, 1700-luvun lopulla vaikuttanut leksikografi ja kieliopin laatija, katsoi, että valinta oli tehtävä sen perusteella, mikä kuulosti paremmalta, ja hänen mielestään -ar-päätteen jälkeen -na kuulosti paremmalta, samoin -or-päätteen jälkeen, mutta hänen mielestään -er-pääte vaati -ne-päätteen käyttämistä.  Sanan suvulla ei siis ollut tässä hänelle merkitystä, vaikka joidenkin mielestä -ne kuului vain maskuliinisukuisten henkilöä tarkoittavien, 2. deklinaation (-ar) sekä -are-loppuisten substantiivien monikon määräiseksi päätteeksi. (-are-loppuisia sanoja taivutettiin vielä joskus 1900-luvullakin korkealentoisessa kielessä ja runoudessa niin, että -e säilyi monikon määräisessä muodossa: fiskarena, drömmarena)

 

Sahlstedtin sääntöä noudatettiin vielä 1800-luvulla, ja vielä myöhemminkin jotkut kirjailijat ja kirjapainot suosivat sitä. Sukuperusteista sääntöä viljelivät myös jotkut vanhaa oikeakielisyysihannetta seuraavat 1800-luvun kirjailijat, esimerkiksi Viktor Rydberg. Runebergin runossa esiintyy ainoastaan -ne, sanan suvusta riippumatta.

 

Runebergin runossa on myös monikkomuoto palatser neutrista palats, jonka monikko nykykielessä on palats. Nykyruotsissahan on myös koko joukko neutreja, jotka saavat monikossa -er-päätteen, mutta niitä oli aikaisemmin paljon enemmän; erityisesti useampitavuiset, painolliseen tavuun päättyvät ett-sukuiset substantiivit voitiin taivuttaa kahdella tavalla, siis sekä flera palats että flera palatser. Runeberg ei tässä mitenkään poikkea oman aikansa normeista. Esimerkiksi vuoden 1874 julkaistussa Svenska Akademiens Ordlistassa (1. painos) on palats-sanalle annettu kumpikin taivutus, samoin 7. painoksessa 1900, Suomessa julkaistuissa kaksikielisissä sanakirjoissa -er-monikko esiintyi vielä myöhään 1900-luvulla, ja taivutustyyppi esiintyy edelleenkin joissakin kieliopillisissa termeissä (ett kollektiv, kollektiver).

 

Runomitasta johtuvat muutamat lyhennetyt muodot, jotka ovat edelleen eläviä suomenruotsin puhekielessä: re'n < redan, se'n <sedan, sekä substantiivit dörrn<dörren,sommarns<sommarens,  menskan<människan.

 

 

Verbien taivutus

  

Verbin monikkomuodot

 

* Runossa käytetään vanhalle ruotsille tyypillistä verbitaivutusta, joka tekee eron monikon ja yksikön välillä toisin kuin nykyruotsi, jonka verbimuodot ovat oikeastaan vanhoja yksikkömuotoja - myös silloin, kun verbin kuvaaman toiminnan suorittajia on useampia, esim.: 

    Sjunga fåglar qvällens under

 

Nykyruotsissa tässä lukisi sjunger fåglar. Muoto sjunga ei siis ulkoasustaan huolimatta ole tässä tapauksessa infinitiivi, vaan aktiivin indikatiivin monikon kolmannen persoonan preesens.

 

Verbin monikkomuodot katosivat lopullisesti ruotsista verraten myöhään, 1900-luvun keskivaiheilla, vaikka yksikkömuotoja vilahtelee silloin tällöin jo muinaisruotsalaisissa teksteissä.

 

 

Imperatiivimuodot

       

       Njutom fröjden; snart har tiden

      . . .

      Skynden, fläktar, fören dit vår stam!

 

* Runossa esiintyy myös vanhoja imperatiivimuotoja, joita nykyään käytetään hyvin harvoin, jos koskaan: njutom, skynden.  Pääte -om oli alun perin monikon 1. persoonan pääte, joka kuitenkin  jo aikaisin katosi tästä käytöstä ja siirtyi merkitsemään monikon 1. persoonan imperatiivia (vrt. nauttikaamme)  Raamatun kielessä ja korkeassa tyylissä yleensä sekä tietysti runoudessa. Nykyään se esiintyy joskus lauluissa (Sjungom studentens lyckliga dag, låtom oss fröjdas i ungdomens vår), joissakin sanontatavoissa yms. Nykykielessä mon. 1. persoonan käskymuoto on låt oss + infinitiivi, ja tämä muoto esiintyy tässäkin runossa:

        Låt oss hvila ut och drömma

    

Samassakin tekstissä voi siis olla kielellisesti eriaikaisia kerrostumia.

                                  

Skynden- ja fören-muotojen vastineet standardinykyruotsissa ovat skynda ja för (viime mainittu on johdettu verbistä föra, jonka perusmerkitys on 'viedä').

 

Monikon 2. persoonan pääte on ollut vaihdellen -en, -e ja -a. Wessénin mukaan -e ja -a olivat tavallisia muussa kuin Raamatun kielessä 1500- ja 1600-luvuilla, mutta 1700-luvulla kirjakieleen vakiintui monikon pääte -en: I bären. Monikon 2. persoonan pronomini oli siis I, ja nykyinen ni ilmestyi kieleen vasta 1600-luvulla.  Yleinen käsitys on se, että pronomini syntyi käänteisen sanajärjestyksen seurauksena: gören I kuultiin göre ni, tavuraja siis siirtyi. Runebergin aikaan -en-loppuisia muotoja käytetyiin siis juhlallisina monikon 2. persoonan imperatiiveina (vrt. suomen menkäätte, tehkäätte).

 

Runossa esiintyy myös yksikön toisen persoonan imperatiivi, joka on aivan nykyisen kaltainen:

    Qvällens blyga älskogsstjerna, du!

    Blicka vänligt på vår landning nu, ­-

    Jubla, lundens fågelskara!

 

 

Imperfektin toissijainen käyttö ja konjunktiivi

 

     Bytte den irrande en af de små

     . . .

                                  

Muoto bytte on imperfekti, mutta se ei tässä kuvasta mennyttä aikaa, vaan lähinnä tulevaa aikaa tai nykyhetkeä sekä mahdollisuutta, todennäköisyyttä tms. ja vastaa merkitykseltään suomen kielen konditionaalimuotoa ('vaihtaisi'). Tällaisista tapauksista käytetään usein termiä 'toissijainen käyttö', joka tarkoittaa jonkin muodon käyttämistä sen tavallisimmasta käytöstä ja merkityksestä poikkeavasti.  Ruotsissa ei heikoilla verbeillä (siis I, II ja III konjugaation verbeillä) ole ollutkaan omaa konjunktiivin imperfektin muotoa, vaan tavallista imperfektiä on käytetty siinä tehtävässä, kuten esimerkissä

        Öfvergåfve hon sin våg

 

Tässä on esimerkki varsinaisesta konjunktiivin imperfektistä, joka on johdettu övergiva/överge-verbistä ja vastaa suomen kielen ilmausta 'hylkäisi'. Vain vahvoilla verbeillä on oma erityinen konjunktiivin imperfektin muoto, tai paremmin sanottuna oli, sillä nykyruotsissa myös vahvojen verbien tavallinen imperfektimuoto esiintyy konjunktiivin tehtävissä. Muoto saadaan siten, että otetaan verbin taivutusparadigman vanha monikon imperfektin muoto (giva - giver - gav - gåvo - givit), poistetaan siitä pääte -o ja sen tilalle pannaan konjunktiivin tunnus -e. On ymmärrettävää, että vahvojen verbien erityisasema on historiaa nyt, kun verbin monikon taivutus myös on historiaa eivätkä äidinkielisetkään aina osaa tarvittavaa monikon imperfektin muotoa, joka usein poikkeaa huomattavasti yksikön vastaavasta muodosta: få - fick - fingo, springa  - sprang - sprungo jne. Jotkut hyvin tavallisten verbien konjunktiivin imperfektin muodot olivat käytössä kauan verbien yksikkömuotojen tulon jälkeen (ja saattavat joissakin korkeissa tyylilajeissa olla sitä vieläkin), mutta nykyruotsissa näistä muodoista törmää todennäköisimmin konditionaalisesti käytettyyn vore-muotoon.

 

Nykykielen toinen tapa ilmaista samaa, mitä me ilmaisemme konditionaalilla, on käyttää skulle-apuverbillä muodostettuja rakenteita. 

 

Partisiippimuodot

 

* Neutrin (ett-suvun) partisiipin perfektillä on runossa pääte -dt: 

    Ej för guld i råga bräddadt

    . . .

    Och i sitt bo, i vassen bäddadt

 

Kummassakin tapauksessa pääsana on neutrimuotoinen (ett-suvun) substantiivi (guld, bo). Nykykielessä <d> jäisi neutrin partisiipista pois. Kirjoituksessa tehtiin aikaisemmin ero supiinin (bräddat) ja partisiipin neutrimuodon (bräddadt) välillä.  Käyttö oli kuitenkin varhemman uusruotsin aikana hyvinkin horjuvaa, ja suuressa oikeinkirjoitusuudistuksessa vuonna 1906 ero poistui kokonaan. Ääntämisessähän ei eroa ollutkaan, ja uudistus pyrki poistamaan sellaiset kirjoitustavat, joilla ei ollut pohjaa ääntämisessä. Oikeinkirjoitusuudistuksen keskeinen hahmo oli Fridjuv Berg, entinen kansakoulunopettaja, sittemmin kansanedustaja ja opetusministeri. Uudistuksen tarpeesta oli käyty jo vuosikymmeniä keskusteluja, joista mainittakoon pohjoismainen oikeinkirjoituskokous vuonna 1869. Toiset kielitieteilijät olivat konservatiiveja ja halusivat säilyttää kirjoitustavan, josta näkyisi paremmin sanan alkuperä, kun taas toiset vaativat ääntämisenmukaisempaa ortografiaa.  Ruotsin Akatemia vastusti useita vuoden 1906 muutosehdotuksia, mistä seurasi, että normatiiviseksi tarkoitettu SAOL eli Svenska Akademiens ordlista jäi kehityksestä jälkeen, koska koulut kyllä hyväksyivät uuden kirjoitustavan nopeasti. Vahingon korjaamiseksi Akatemia joutui kiireen kaupalla laatimaan vihdoin vuonna 1916 sanalistan, jossa oli uuden tyylin mukainen oikeinkirjoitus.

 

Sanastollisia ja tyylillisiä piirteitä:

 

* Runossa on myös runomitasta johtuvia puhekielisiä ilmauksia, joita käytettiin Runebergin aikana ja vielä nykyisinkin, myös kirjakielessä, esim.:

    re'n = redan

    menskan = män(ni)skan

    se'n = sedan

    opp = upp

    sommarns = sommarens

    dörrn = dörren

 

Verkkoresurssin aineistoja läpikäymällä edellä mainitut kielelliset muutokset tulevat kyllä tutuiksi; tekstien sisältöä ja käsialoja tulkitessa niihin ei välttämättä edes kiinnitä huomiota, mutta tekstien tulkinta ja ymmärrys helpottuvat melkoisesti, jos yrittää hankkia itselle edes jonkinlaisen käsityksen aikojen kuluessa tapahtuneista kielellisistä muutoksista..

 

Muihin harjoituksiin

Sanastoon

Etusivulle