Rehtori

Kulttuuri kuntakehityksen voimavarana - Rehtori Aino Sallinen

Leivonmäen kunnan 130-vuotisjuhla 17.9.2000

Suomi on noussut vajaassa parissa sadassa vuodessa Euroopan köyhimpiin kuuluneista maista maailman 15 rikkaimman kansakunnan joukkoon. Tällainen kehitys ei olisi ollut mahdollista ilman tasa-arvoista koululaitosta eikä ilman kulttuurin voimaa. Maamme on siis rakennettu sisulla ja sivistyksellä. Kun Suomen kilpailukyky arvioitiin äskettäin ensimmäistä kertaa maailman parhaaksi, vahvuuksinamme pidettiin koulutettua työvoimaa, teknologian korkeaa tasoa sekä toimivaa infrastruktuuria hyvine tietoliikenneyhteyksineen.

Leivonmäellä kulttuuria on viljelty jo viidensadan vuoden ajan vakituisen asuttamisen alettua 1500-luvulla. Kunnan koulu- ja kirjastotoimi kuuluvat maassamme kunniakkaasti maaseudun vanhimpiin. Ensimmäinen kansakoulu aloitti toimintansa Simolassa vuonna 1869, ja kirjasto perustettiin muutamaa vuotta myöhemmin eli 1875. Kirkkoherra Vuorimaan aika 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa oli voimakasta aineellisen ja henkisen kasvun kautta. Viime vuosisadan alkupuolella kunnostautuivat juhlien järjestäjinä erityisesti koulut, työväenyhdistys, suojeluskunta, Lotta-Svärd -yhdistys sekä urheilu- ja nuorisoseura.

1900-luvun toisella puoliskolla nähtiin aivan samalla tavalla kuin nykyäänkin, miten tärkeä merkitys aktiivisilla opettajilla on kunnan kulttuurielämän vireyttämisessä. Opettajat perustivat nuorisokerhoja, joissa oppilaat saivat monipuolisesti kehittää itseään. Nuorisolautakunta ja 4h-toiminta järjestivät kulttuurikilpailuja. Olen itse käynyt kouluni pienessä maaseutupitäjässä, joten tiedän myös omasta kokemuksestani, kuinka tärkeästä ja innostavasta työstä on kyse. Vuonna 1979 perustettu Leivonmäki-Seura ry sekä nykyinen sivistystoimenlautakunta tekevät yhdessä erilaisten kulttuurialan toimijoiden kanssa arvokasta työtä kunnan koulu-, kulttuuri- ja sivistystoimen hyväksi.

Kulttuuripalveluja arvostetaan

Alueet ja kunnat elävät voimakkaan rakennemuutoksen ja yhteiskunnallisen murroksen pyörteissä. Se ilmenee lisääntyvinä paineina taistella työttömyyttä, muuttotappiota ja kasvavaa eriarvoistumista vastaan. Pienillä kunnilla on aiheellisesti huoli omasta tulevaisuudestaan.

Voisiko kulttuuri auttaa? Mikä merkitys sillä on kunnan kehittämisessä? Kulttuurin vastustajat kiirehtivät varmasti epäilemään, ettei juuri minkäänlainen. Kulttuurin puolustajat taas pitävät sitä ensisijaisena. Välimaastossa kulkevat saattavat vastata, että siihen voidaan käyttää rahaa vasta sitten, kun kaikki peruspalvelut on kunnossa: vanhukset hoidettu, tiet päällystetty.

Opetus- ja sivistystoimi sekä sosiaali- ja terveystoimi kuuluvat kuitenkin kuntien ensisijaisiin lakisääteisiin tehtäviin. Niiden edellytetään olevan kunnossa. Kaukokatseisesti toimiva kunta pitää erityisen hyvää huolta koulusta ja kirjastosta, koska ne ovat henkisen toiminnan selkäranka ja koska hyvät koulutus- ja kulttuuripalvelut ovat entistä tärkeämpi kilpailuetu kunnalle.

Kuntalaiset arvostavat kulttuuripalveluita. Niiden tarjontaan ollaan pääkaupunkiseudulla ja suurimmissa kaupungeissa ymmärrettävästi tyytyväisiä, mutta maaseudulla joka neljäs pitää kulttuuritarjontaa riittämättömänä. Tämä käy ilmi Kunnallisalan kehittämissäätiön tuoreesta selvityksestä.

Delegoidessaan päätäntävaltaa ja vastuuta kunnille valtio on samalla kannustanut kuntia harkitsemaan itse omien tarpeidensa mukaan palveluiden järjestämistä. Tämä edellyttää kunnassa arvokeskustelua ja päättäjiltä näkemyksellisyyttä, jotta ei syötäisi liikaa tulevaisuuden menestymisen eväitä.

Kuluerästä tuotannontekijäksi

Vielä tuoreessa muistissa olevan laman ja kuntatalouden vaikeuksien vuoksi myös koulu-, kulttuuri- ja sivistystoimi ovat joutuneet supistusten kohteeksi. Jaettaessa niukkoja resursseja vaanii usein se vaara, että koulutusta ja kulttuuria pidetään kulueränä. Tällainen ajattelu on kuitenkin osoittautumassa vanhanaikaiseksi, sillä modernit kasvuteoriat korostavat kulttuurin kytkeytyvän monisäikeisesti kehitykseen - myös taloudellisen kilpailukyvyn paranemiseen. Koulutus ja kulttuuri eivät siis olekaan kulueriä vaan merkittäviä tuotannontekijöitä.

On jopa arvioitu, että pitkän aikavälin talouskasvun tärkeimmät tekijät ovat enemmänkin kulttuurisia kuin taloudellisia. Tästä hyvän esimerkin tarjoaa Nokian ja Suomen huikea menestys korkean teknologian markkinoilla. Menestys perustuu huippuosaamiseen sekä kulttuuriin, joka tuottaa innovaatioita ja kannustaa ottamaan ennakkoluulottomasti käyttöön uutta tekniikkaa.

Kuluerä kulttuuri ei ole siksikään, että sillä on merkittävä työllistämisvaikutus. Kerrannaisvaikutukset tuntuvat erityisesti matkailussa. Erilaiset kulttuuritapahtumat, paikallinen käsityöperinne ja paikallinen ruokakulttuuri puhtaine tuotteineen tarjoavat uudenlaisia työllistymismahdollisuuksia.

Kulttuuri laajasti ymmärrettynä tarjoaa maaseudulla mahdollisuuksia uudenlaiseen yrittäjyyteen ja sivuelinkeinoihin. Maaseudulla on runsaasti sellaisia käden taitoja, joiden katoaminen pitäisi saada nopeasti estetyksi ja jalostetuksi moderneiksi tuotteiksi. Ajateltakoonpa vaikka sepän taitoja tai sitä, mitä kaikkea suomalaisesta puusta olisi mahdollista tehdä.

Viime aikoina on alettu puhua kulttuuriteollisuudesta ja taitoteknologiasta. Taitoteknologialla tarkoitetaan sellaista käden taitoihin ja perinteisiin nojaavaa tuotantoa, jossa jalostetaan luonnonmateriaaleja ja käytetään uutta teknologiaa. Tuotteiden ja palveluiden ennakkoluuloton kehittäminen tarjoaa varsinkin pienissä kunnissa ja muuttotappioalueilla uudenlaisia mahdollisuuksia kulttuuri- ja matkailuyrittäjyyteen.

Leivonmäellä on mielestäni oivallettu erinomaisesti suoluonnon hyödyntämismahdollisuudet. Pienen kunnan onkin löydettävä juuri omat vahvuudet ja erikoisuudet. Ei kannata lähteä kilpailemaan sillä, missä muut ovat jo pidemmällä. Kannattaa erilaistua ja luottaa rohkeasti omiin mahdollisuuksiin. Uskon vahvasti siihen, että ihmisten tarve olla kosketuksissa luontoon kasvaa teknologisoitumisen myötä. Luonto, hiljaisuus, puhdas ympäristö, turvallisuus ja hyvä palvelu ovat vahvoja valtteja.

Kulttuuri ja kehitys

Kulttuurin ja kehityksen välinen yhteys nostettiin huomion kohteeksi pari vuotta sitten Euroopan neuvoston aloitteesta. Erityisesti pohdittiin sitä, miten reuna-alueilla ja valtavirtauksista syrjässä oleva kulttuuri saataisiin esiin.

Tässä ajattelussa kulttuuri ymmärretään laveasti. Sillä ei tarkoiteta vain taidetta ja korkeakulttuuria vaan laajaa osaa inhimillistä toimintaa. Kulttuuri ei ole vain pyhäpäivän koristus vaan myös arkipäivän asia. Se ei voi eristäytyä vain joihinkin tilaisuuksiin tai rakennuksiin eikä sen vaaliminen voi jäädä vain muutaman tulisieluisen yksilön varaan. Kulttuurinen näkökulma pitäisi ottaa huomioon kaikessa päätöksenteossa, myös kunnallisessa päätöksenteossa, koska ilman kulttuuria myöskään kestävä kehitys ei ole mahdollista.

Miljöön ja ympäristön hoito ovat esimerkkejä sellaisesta kulttuurisesta huolenpidosta, jonka pitäisi kuulua kaikille. Tähän vastuuseen lapset tulisi kasvattaa jo kotona. Voidaan kysyä aiheellisesti, annammeko nuorille riittävästi mahdollisuuksia vastuunottoon. Pienessä kunnassa olisi erinomaiset mahdollisuudet ottaa nuoret mukaan suunnittelemaan oman elämänympäristönsä, vaikkapa oman kylänsä kehittämistä. Se vahvistaisi samalla myös heidän kotiseututunnettaan.

Koulutus ja kulttuuri demokratiakuilun tasoittajia

Suomi on malliesimerkki maasta, jossa koulutus ja kulttuuri ovat lisänneet ihmisten tasa-arvoa. Nyt elämme vaihetta, jossa koulutuksesta ja tiedosta on tullut ihmisiä eniten eriarvoistava tekijä. Se jolla on tietoa, sillä on myös valtaa. Vaikka keskimääräinen koulutustaso on maassamme korkea, nuorten ja vanhempien ikäluokkien välinen ero on revähtänyt meillä maailman suurimmaksi. Nykyinen tietoyhteiskuntakehitys uhkaa kasvattaa kuilua vielä nykyisestäänkin, ellei vanhempien ikäluokkien koulutusmahdollisuuksista pidetä huolta. Koulutuksen ja kulttuurin tulisi siis kuroa umpeen eri ikäluokkien välillä vallitsevaa demokratiakuilua eikä syventää sitä.

Mielestäni olisikin haasteellista pohtia, miten omatoimista kulttuuria ja kulttuuripalveluja voitaisiin tehostaa ihmisen elämänkaaren eri vaiheissa. Luonnollisesti kaikista tärkeintä on se, että lapsi saa koulussa vankan yleissivistyksen ja välttämättömät perustaidot elinikäistä oppimista varten. Siksi koulu tarvitseekin kaiken mahdollisen tuen selviytyäkseen vaativasta kasvatustehtävästä. Mutta miten alle kouluikäisiä aktivoitaisiin, miten työttömiä, eläkeläisiä ja vanhuksia? Tässä paikallisten vastuu- ja tukihenkilöiden yhteinen ideointi tuottaisi mitä todennäköisimmin runsaasti tuloksia.

Koululaitoksen ohella kansalaisopistolla on tärkeä rooli sivistystyön edistäjänä. Merkittävä osa vapaata sivistystyötä kohdistuu oppimisen perustan vahvistamiseen ja siinä olevien puutteiden korjaamiseen. Se tukee vanhempia ja kasvattajia, tekee nuorisotyötä ja tarjoaa aikuisille tietoyhteiskunnan perustaitoja koulivia palveluja. Myös avoin yliopisto lisää koulutuksellista tasa-arvoa. Mahdollisuudet kehittää itseään pitävät myös ikääntyvät ihmiset pidempään työelämässä, mikä on kansantalouden kannalta erittäin arvokasta.

Kulttuuritoimijat yhteistyöhön

Entä mihin suuntaan kulttuuritoiminta näyttäisi olevan kehittymässä? Olen jo viitannut siihen, että kulttuuria ei pidetä enää irrallisena saarekkeena vaan olennaisena osana yksilöllistä ja yhteiskunnallista elämää. Kulttuuri ei myöskään ole enää niin julkisvetoista kuin vielä jokin aika sitten. Toisin sanoen se ei ole vain kunnan tai julkisen sektorin asia. Kehitys kulkee kiihtyvästi moninaistuvaan suuntaan. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että kulttuurista on tullut enenevästi itseohjautuvaa, omaehtoista toimintaa, jossa solmitaan aivan uudenlaisia verkostoja sekä kulttuurialan sisällä että sen ulkopuolella. Esimerkkinä on lisääntyvä yhteistyö kulttuuri- ja talouselämän välillä.

Varsinkin kokeilevaa kulttuuritoimintaa syntyy spontaanisti yksilöiden ja vapaiden ryhmien aloitteesta, ja kuntalaisten omaehtoista kulttuuritoimintaa kannattaa tukea ja rohkaista kaikin keinoin. On myös yhä useampia tahoja, jotka määrittelevät, mitä kulttuuri on. Kulttuurin määritteleminen ei siis kuulu enää vain harvoille. Tässäkin suhteessa yhteiskunnasta tulee entistä mosaiikkimaisempi.

Kolmas sektori tulee nousemaan merkittäväksi kulttuuritoimijaksi julkisen ja yksityisen sektorin lisäksi. Tätä kehitystä tukee kansalaisyhteiskunnan vahvistuminen. Kansalaisyhteiskunta rakentuu sitä mukaa kuin ihmiset aktivoituvat toimimaan paikallisesti. Tietoverkkojen avulla myös syrjäseuduilla olevat ihmiset pystyvät nauttimaan koulutus- ja kulttuuritarjonnasta sekä osallistumaan kansalaisyhteiskunnan toimintaan välimatkojen estämättä.

Pidän suurena haasteena sitä, että kulttuurialan toimijat saataisiin mahdollisimman ennakkoluulottomaan ja luovaan yhteistyöhön erilaisten tahojen kanssa. Varsinkin pienten on liittouduttava ja etsittävä kumppaneita. Yhteistyö voi olla kuntien tai seutukuntien välistä, yksilöiden tai ryhmien välistä. Modernissa tietoyhteiskunnassa se voi hetkessä ylittää myös kansalliset rajat. Esimerkiksi olemalla mukana EU-hankkeissa Leivonmäki voi verkostua muiden eurooppalaisten toimijoiden kanssa siinä missä jokin suuri metropolikin. Näin paikallisuus ja ylipaikallisuus voivat kohdata mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.

Voimaa paikallisuudesta ja yhteisöllisyydestä

Nykyinen globalisoitumis- eli maailmanlaajuistumiskehitys on tuottanut luonnollisena vastareaktiona halun toimia paikallisesti. Myös paikallishenki ja paikallisidentiteetti ovat nykyään arvossaan, ja niiden vahvistamisen tulisi olla paikallisen kulttuuritoiminnan tärkeä ulottuvuus. Yhteisöllisyys olisikin oivallettava uudeksi voimavaraksi. Esimerkiksi kyläkoulujen puolustaminen on tästä erinomainen esimerkki. Parhaimmillaan koulusta on luotavissa koko yhteisön osaamis- ja kulttuurikeskus, joka vahvistaa kylän yhteenkuuluvuutta ja luo tulevaisuudenuskoa.

Paikallisyhteisöllä on mahdollisuus etsiskellä itse sitä samaa, mitä jo antiikin filosofit tekivät, eli keinoja hyvään elämään. Näin kulttuuri nivoutuu kiinteästi ihmisten elämänlaatuun, hyvinvointiin ja jaksamiseen. Lisäksi se kuuluu jatkuvan henkisen kasvun perusedellytyksiin. Joskus paikallisyhteisö voi umpeutua liian ahtaaksi tai nurkkakuntaiseksi, mutta parhaimmillaan se tarjoaa onnistuneen elämäntavan kunnioittamalla ihmisten erilaisuutta ja yksityisyyttä sekä kannustamalla jokaista kehittämään omia resurssejaan. Tässä on paljon tehtävää, sillä yhtenä suomalaisen kulttuurin heikkoutena voidaan pitää alhaista erilaisuuden sietokykyä, mikä pahimmillaan ilmenee pelkona vieraita kulttuureita kohtaan tai suoranaisena rasismina. Ihmiskunnan parhaimpaan humanistiseen perintöön kuuluu erilaisuuden ja kulttuurisen monimuotoisuuden arvostaminen sekä ihmisarvon kunnioittaminen.

- - -

Hyvät kuulijat. Kulttuurin aikajänne on pitkä. Se sitoo meidät vuosituhantiseen perinteeseen ja velvoittaa meidät kantamaan vastuuta kulttuuriperinnön säilyttämisestä myös tuleville sukupolville. Mutta kulttuuri on mitä suurimmassa määrin myös tulevaisuuden rakentamista. Siitä tarjoaa erinomaisen esimerkin 130 vuotta täyttävän Leivonmäen kunnan päätös perustaa Keski-Suomen Kulttuurirahastoon nimikkorahasto, jonka tehtävä on tukea Leivonmäellä syntyneiden tai täällä toimivien sivistyksellisiä tavoitteita. Keski-Suomen Kulttuurirahaston hoitokunnan puheenjohtajana minulla on mitä mieluisin tilaisuus esittää kunnalle parhaat kiitokset tästä merkittävästä kulttuuriteosta. Samalla haluan esittää juhlivalle kunnalle parhaimmat onnen ja menestyksen toivotukset. Onnen ja menestyksen avaimet ovat enenevästi meidän omissa käsissämme. Varsinkin pienen kunnan kehittämisessä kulttuurista on ammenettavissa ehtymätöntä voimaa, sillä niin kuin Unescon julkaisemassa kirjassa Moninaisuus luovuutemme lähteenä sanotaan, "kehitys vailla inhimillistä tai kulttuurista sisältöä on kasvua vailla sielua".

Jaa |