24.05.2017

Miksi antropologi visertää?

Suomen Antropologisen Seuran konferenssi Entangled Mobilities pidettiin 22.–23.5. Jyväskylän yliopistossa. Konferenssin järjestivät Suomen Antropologinen Seura yhdessä Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksen kanssa.

Monikanavainen tiedotus oli oleellinen osa tapahtumaa. Konferenssin ympärillä kävikin melkoinen somepöhinä, kun antropologien monimediainen viestintäkattaus pääsi vauhtiin. Mukana oli mm. AntroBlogi, joka hyödyntää Twitteriä, Facebookia, Instagramia, YouTubea, LinkedIniä ja uutiskirjettä erilaisten yleisöjen tavoittamiseksi. AntroBlogi onkin saavuttanut hyvin näkyvyyttä tiedeviestinnän kentällä ja oli tänä vuonna kisaamassa Liikutu tiedosta -tiedeviestintäpalkinnosta.

Entangled Mobilities -konferenssille perustettiin myös oma Twitter-tili. Monikanavaisen viestinnän tavoite oli saada mahdollisimman monta tahoa aktiivisesti uudelleentwiittaamaan yleisemmin kiinnostavia twiittejä. Miksi twiittaaminen kannattaa?

– Twitterissä saa helposti yhteyden toimittajiin ja poliitikkoihin, ja tämä tukee pyrkimystä yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen, AntroBlogin toimituspäällikkö, VTM Saara Toukolehto (kuvassa oikealla) kertoo.

Halme_Tuomisaari_Toukolehto.jpg

Twiitit ovatkin tehokas väylä osallistua ajankohtaiseen keskusteluun. Entangled Mobilities -konferenssin teemana oli liikkuvuuden monet muodot ja puheenvuorot käsittelivät mm. pakolaiskriisiä, työn ulkoistamista ja ilmastonmuutosta. Twitterissä tällaisten kuumien aiheiden ympärille on helppoa kutsua erilaisia keskustelijoita myös yliopiston ulkopuolelta. Twitter tarjoaakin kanavan myös uudenlaiselle tutkimustiedon kierrolle.

– On tärkeää hahmottaa jatkuvuus, VTT, dosentti Miia Halme-Tuomisaari (kuvassa vasemmalla) Helsingin yliopistosta painottaa. – Sen sijaan, että meillä olisi aina vain vertaisarvioituja tekstejä, niin meillä voi olla erilaisten puheenvuorojen virtaa.

Sosiaaliseen mediaan tehty päivitys voi lähteä elämään kauaskantoisella tavalla. Päivityksestä syntynyt keskustelu voi innostaa kirjoittamaan asiasta pidemmän jutun, ja tästä voi syntyä ajatus esimerkiksi konferenssipaneelille. Konferenssin paneeliabstraktit voidaan taas muotoilla sosiaaliseen mediaan sopiviksi ja konferenssin aikana twiittaaminen jatkuu. Tämä kaikki kuuluu samaan, jo käynnissä olevaan keskusteluun.

– Ideaalitapauksessa tämä kaikki kulminoituu siihen klassiseen akateemiseen tuotokseen, kuten editoituun kirjaan, Halme-Tuomisaari sanoo.

Ulos kammioista!

Monikanavaisessa konferenssiviestinnässä vaaditaan strategiaa ja resursseja. Näennäisen kevyeltä näyttävä toiminta on todellisuudessa kovaa työtä.

Konferenssipapereista twiittaaminen edellyttää selvitystyötä siitä, onko esitelmän pitäjällä Twitter-tili, mihin instituutioon hän kuuluu, mitä tutkimushankkeita hänellä on, ja onko hänellä kytköksiä muihin tutkimusinstituutteihin. Tämä kaikki pitää olla tiedossa siinä vaiheessa, kun esitelmä alkaa, jotta voi twiitata mielekkäästi ja informatiivisesti, Halme-Tuomisaari selventää.

Toukolehto ja Halme-Tuomisaari kannustavat myös tekemään yhteistyötä opiskelijoiden kanssa. Heidän intonsa kannattaa valjastaa, ja heitä kannattaa rohkaista ilmaisemaan itseään ja tekemään juttuja.

– Opiskelijat saavat konferenssiviestinnän kautta hyvää kokemusta tiedeviestinnästä, ja samalla oppivat myös rohkeutta sanoa oman mielipiteensä ja kritisoidakin, Toukolehto sanoo.

Halme-Tuomisaari haluaisi ravistella tutkijoita ulos mukavuusalueelta. Akateeminen tutkimus on keskustelua, eikä sitä pitäisi kirjoittaa pöytälaatikkoon. Toisaalta hän ymmärtää, että monille tutkijoille hiljainen työ oman tutkimuksensa parissa voi myös tarjota turvasataman.

– Kyseessä voi olla tietynlainen turhautuminen, koska vuoropuheluun sosiaalisen median kanssa sisältyy pelko siitä, kuinka minä näyttäydyn, Halme-Tuomisaari pohtii. – Me tutkijoina kuitenkin palvelemme ihmiskunnan jatkuvaa omien älyllisten rajojen ja uteliaisuuden haastamista, sekä sitkeää ja pitkäkestoista prosessia niiden löytämiseksi, joten siinä positiossa pitää olla aika nöyrä ja mielestäni meillä on velvollisuus laittaa itsemme peliin.

– Asiaan voi liittyä myös pelko vihapuheesta, Toukolehto huomauttaa. Tähän voi kuitenkin olla avuksi esimerkiksi konferenssille avattu oma sosiaalisen median tili, joka tarjoaa suojan yksittäiselle tutkijalle tai opiskelijalle.

Vipuvartta yliopistoviestinnästä

Millainen rooli yliopistoviestinnälle sitten jää kaiken somepöhinän keskellä? Mikä on perinteisen lehdistötiedotteen merkitys nykyään, kun esimerkiksi konferenssijärjestäjät voivat hoitaa viestintää sosiaalisessa mediassa suoraan haluamilleen kohderyhmille, myös toimittajille? Tarvitaanko lehdistötiedotteita enää nykymaailmassa?

Toukolehdon mukaan tiedeyhteisöissä on parantamisen varaa siinä, kuinka lehdistötiedotteilla saisi kunnolla näkyvyyttä. Lehdistötiedotteet vaikuttavat monesti olevan melko yleispäteviä, ja toimittajan voi olla vaikea tarttua niissä mihinkään.

– Lehdistötiedotteita kannattaa kyllä tehdä, mutta pitää miettiä tarkkaan, miten ne tehdään, mikä on kohderyhmä ja millaisella otsikolla ne lähetetään, Toukolehto sanoo.

Toisaalta näkyvyyden saaminen sosiaalisessa mediassakaan ei ole itsestään selvää. Ääntä on nykyään valtavasti ja twiitti on helposti vain huuto tuuleen. Halme-Tuomisaaren mukaan yliopistoviestinnän pitäisi tulla juuri tässä kohtaa apuun. Yliopistoviestinnän pitäisi olla hereillä silloin, kun omat tutkijat osallistuvat keskusteluun tai kirjoittavat blogitekstejä, ja tuoda ne esiin.

– Esimerkiksi tutkijoiden omista Facebook-päivityksistä näkee nopeasti, kuka haluaa osallistua keskusteluun ja niistä voi saada paljon aiheita hyviin juttuihin. Monet toimittajat ovat tämän jo keksineet, Halme-Tuomisaari vinkkaa. – Kun tällaiset jutut vielä kuratoi hyvin ja kertoo, miksi juttu jaetaan ja kuka kyseinen tutkija on, niin saadaan aikaiseksi yliopistoviestintää, josta tavallisen kansankin on helpompi kiinnostua.

Teksti ja kuvat: Sari Laapotti