06.07.2017

Pelottavinta on väkivalta, jota emme näe

Jyväskylän yliopistossa väkivaltatutkimusta tehdään monesta eri näkökulmasta käsin.

– Keskeistä on, että meillä väkivaltaa ei tutkita ainoastaan harjoitettuna toimintana. Huomio kiinnitetään myös väkivallan symboliseen puoleen ja siihen, miten se muovaa koko yhteiskuntaa, Sanna Karkulehto täsmentää.

Yhteiskunnassa esiintyy käytänteitä ja toiminnan mekanismeja, jotka ovat tietynlaisen väkivaltaisen toiminnan hyväksymisen läpäisemiä. Millaiset rakenteet ylläpitävät väkivallan jatkumista? Millaista kaikkea rakenteellista väkivaltaa on olemassa ja tunnistetaanko sitä väkivallaksi?

– Emme näe tai ymmärrä, että jotkut asiat ovat väkivaltaa. Esimerkiksi se, kuinka tyttöjä ja poikia sukupuolitetaan koulussa on sukupuolittavaa väkivaltaa. Samoin miesten asevelvollisuus on monien mielestä institutionalisoitu rakenteellisen ja sukupuolittavan väkivallan muoto, Karkulehto toteaa.

Marita Husson mukaan oleellista on ideologinen valmius väkivallan käyttämiseen. Se, miten väkivalta ymmärretään ja määritellään, mahdollistaa väkivallan perustelemisen.

– Väkivallan ajatellaan olevan oikeutettua ongelmien ratkaisemisen välineenä ja sitä voidaan perustella olosuhteilla. Nämä selitysmallit toistuvat sekä läheisissä suhteissa tapahtuvassa väkivallassa että valtioiden välisissä konflikteissa, Husso sanoo.

Menneisyyden ajatusmalleista ja käytännöistä irtautuminen voi myös olla hidasta. Tällaiset jäänteet ovat olleet mahdollistamassa väkivallan jatkumista. Jari Eilola nostaa esiin suhtautumisen lapsen fyysiseen kurittamiseen kasvatusmuotona.

– Vuonna 1983 voimaan tullutta fyysisen kurittamisen kieltävää lakia pidettiin jopa kasvatuksen loppuna, koska ajateltiin, että lapselle ei enää pystytä asettamaan rajoja, Eilola kertoo. – Perhe on ollut Suomessa yksikkö, jonka yksityisyyttä on lainsäädännöllä vahvistettu. Perheen sisäisiin asioihin ei ole haluttu puuttua.

Väkivalta ja julkisuus

Väkivalta nousee usein otsikoihin ja siitä keskustellaan esimerkiksi verkkolehtien kommenttiosioissa. Millaisena väkivallasta käytävä julkinen keskustelu näyttäytyy tutkijalle?

Husson mukaan julkisessa keskustelussa näkyy voimakas yksinkertaistamisen tarve.

– Tutkimustiedoista piittaamatta väitetään esimerkiksi, että naiset ja miehet käyttävät yhtä paljon fyysistä väkivaltaa, ja oikeastaan naiset ovat vielä vähän väkivaltaisempia. Tällaisella puheella halutaan ehkä pönkittää käsitystä tasa-arvosta ja väistellä vahingoittavien toimintatapojen ja väkivallan kohtaamista, Husso pohtii.

Karkulehdon mukaan yksityisen ja yleisen välinen raja on edelleen kipukohta ainakin suomalaisessa kulttuurissa. Jos kohtaamme uhkaavaa tai väkivaltaista toimintaa julkisissa tiloissa, niin käännämme helpommin pään pois kuin menemme väliin.

– Nykyään julkisuudessa on kyllä jo ollut erilaisia hienoja interventioita ja ihmisiä jopa opastetaan puuttumaan esimerkiksi rasistiseen käytökseen, Karkulehto huomauttaa.

IPVI.jpg

Väkivaltaan liittyvässä julkisessa keskustelussa kuullaan toisiaan myös väkivallan uhrien ja tekijöiden tarinoita. Saavatko tekijät ja uhrit tasapuolisesti äänensä kuuluviin?

Husson mukaan ihmiset eivät halua välttämättä kuulla uhrien kokemuksia, koska se voi olla ahdistavaa sekä kyseenalaistaa elämänhallinnan ja kontrollin tunteita ja käsityksiä oikeudenmukaisuudesta.

– Ajattelemme herkästi, että uhrissa on jotain vikaa, koska hän joutui uhriksi. Tämän takia myöskään uhrit eivät aina halua puhua kokemuksistaan. Nykyaikana meidän kulttuurillemme tyypillinen väkivallan ja vahingoittavien toimintakäytäntöjen piilottamisen ja kieltämisen tapa on uskotella, että asiat ovat aina itsestä kiinni, Husso kertoo.

Tekijän ääntä kuullaan Juha Holman mukaan silloin, kun halutaan antaa nopeita selityksiä sille, miksi joku on väkivaltainen.

– Alkoholi on hyvä selitys, jolla voidaan antaa tyhjentäviä vastauksia ja saadaan marginalisoitua väkivaltaiset henkilöt meistä muista, Holma sanoo.

Kaikki eivät myöskään saa ääntään niin helposti kuuluviin. Tällainen ryhmä ovat esimerkiksi lapset, jotka ovat Husson mukaan yksi paljon eri väkivallan muotoja kohtaava ryhmä.

– Olemme periaatteessa huolissamme lapsista, mutta esimerkiksi koulukiusaamiseen ei vieläkään riittävästi puututa. On poliittinen valinta, kenen kokemuksiin ja kärsimykseen kiinnitämme huomiota ja ketkä koetaan suojelun arvoisiksi, Husso painottaa.

Mitä väkivaltaa meidän tulisi pelätä?

Väkivalta on pelottavaa, mutta pelko ei ole aina huono asia.

– Jos pelko herää, niin se on järkevää itsesuojelua ja sitä kannattaa hyödyntää potentiaalisesti uhkaavien tilanteiden tunnistamisessa, Holma sanoo. – Ehkä meidän pitäisi pelätä sitä, että emme näe väkivaltaa.

Jotkut väkivallan muodot ovatkin Holman mukaan arkisia ja läsnä jopa huomaamatta. Esimerkiksi perhe- ja yksilötasolla riitoja, uhkauksia ja psyykkistä väkivaltaa ei aina tunnisteta perheen sisällä eikä ammattilaistenkaan puolella väkivallaksi.

– Meille myös syötetään jatkuvasti väkivaltaa normalisoivia malleja ja käsityksiä muun muassa populaarikulttuurissa, kuten esimerkiksi peleissä, lyriikoissa ja musiikkivideoissa, Husso lisää.

– Jotta emme tulisi sokeiksi väkivallan suhteen, me kaikki tarvitsemme tietoa ja ymmärrystä siitä, mitä väkivalta on ja miten sitä voidaan estää, Karkulehto painottaa.

Jyväskylän yliopistossa järjestetään 14.–16.6.2017 kansainvälinen Interpersonal Violence Interventions – Social and Cultural Perspectives -konferenssi. Konferenssissa tarkastellaan väkivallan määrittelyä ja ilmenemismuotoja sekä keinoja väkivallan ehkäisemiseksi ja sen mukanaan tuomien ongelmien ratkaisemiseksi. Konferenssin suojelijana toimii presidentti Tarja Halonen.

Konferenssin järjestävät yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, historian ja etnologian laitos, psykologian laitos ja musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitos yhdessä THL:n kanssa.

Teksti ja kuvat: Sari Laapotti
Kuvassa Sanna Karkulehto (vas.), Juha Holma, Jari Eilola ja Marita Husso