06.07.2017

Ruumiillisuus, lihavuus ja sukupuoli – mikä ja kuka meitä määrittää?

Sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori Hannele Harjunen on tutkimuksessaan kiinnostunut ruumiillisuudesta, sekä siihen kytkeytyvien normien valta-asetelmista. Harjunen on tutkinut viime aikoina erityisesti lihavuuteen liittyviä sukupuolittuneita käsityksiä uusliberalistisen, eli kilpailuun, yksilöllisyyteen ja hyötyajatteluun kytkeytyvän ideologian, näkökulmasta.

Harjusen mukaan naisiin kohdistuu miehiä voimakkaammat ulkonäköpaineet ja ruumiin kontrollipyrkimykset, joiden yksi ilmenemismuoto on hoikkuusvaatimus. Myös miehillä ulkonäköpaineet ovat kuitenkin kasvaneet. Miehillä paineet kohdistuvat hoikkuuden sijaan ruumiin vahvuuteen. Lihasmassaa voidaan tavoitteiden saavuttamiseksi kasvattaa myös epätervein menetelmin. Taustalla vaikuttavat sitkeät patriarkaaliset ja seksistiset ajattelutavat sukupuoliroolien suhteen, jotka ovat uusliberalismin myötä saaneet uusia kierroksia.

Lihavuutta pidetään usein lähinnä terveyteen liittyvänä asiana, mutta 2000-luvulla on alettu puhua myös lihavuuden sosiaalisista seurauksista. Niin kutsutussa lihavuusepidemiakeskustelussa ei Harjusen mukaan olekaan enää kyse vain terveydestä vaan vallasta, taloudesta ja moraalista. Lihavuusepidemiadiskurssi ilmenee esimerkiksi moralisoivina ennakko-oletuksina lihavien ihmisen luonteenpiirteistä, kyvyistä ja tuottavuudesta. Näihin oletuksiin kytkeytyy lisäksi uusliberalistinen ”jokainen on oman onnensa seppä” -ajattelu, jolloin eri syistä johtuva kyvyttömyys täyttää odotusten mukaisia normeja on ihmisen omaa syytä.

Lihavuuteen liittyykin voimakas stigma ja häpeän tunne. Harjusen mukaan tästä kertoo osaltaan se, että emme juuri kuule lihavien ihmisten kertomuksia ja kokemuksia lihavuuteen liittyen. Kuulemme vain laihduttajan äänen, joka välittää viestin siitä, että hän on tekemässä parannusta. Tutkimusaineiston mukaan suurin osa laihduttaakin ulkonäön eikä terveyden takia.

Lihavuusepidemiapuhe on myös aiheuttanut vastareaktioita. Kriittiset äänet ovat lisääntyneet monitieteisissä ja ei-lääketieteellisissä tutkimussuunnissa, mutta myös perinteisten luonnontieteestä pohjaavien tieteenalojen piirissä. Näkyvimpiä vastareaktioita ovat erilaiset kehopositiivisuuskampanjat kuten parhaillaan meneillään oleva Vaakakapina. Harjunen suhtautuu tällaisiin kampanjoihin ristiriitaisesti.

Hannele Harjunen.jpg

– Kannatan hyväksyttävämpää ja hyväksyvämpää suhdetta erikokoisiin vartaloihin, mutta esimerkiksi Vaakakapinan ongelma on yksilökeskeisyys: vastuu itsensä hyväksymisestä palautetaan ihmisen omille harteille. Tämä ei muuta mitään eikä tähtää laajempaan yhteiskunnalliseen muutokseen, Harjunen selventää.

– Lisäksi Vaakakapinan ajatus päästä rauhaan itsensä kanssa tuntuu aika suurelta vaatimukselta, jos on vuosikymmenten ajan kokenut huonoa kohtelua lihavuuden vuoksi ja oppinut vihaamaan omaa ruumistaan.

Erilaiset kehoon liittyvät populaarit tai kansalliset kampanjat suuntautuvat pääasiallisesti naisiin ja tyttöihin, joka Harjusen mukaan on myös ristiriitaista. Tilastollisesti miehet ovat lihavampia kuin naiset, joiden kohdalla lihavuuden lisääntyminen on pysähtynyt. – Tähän liittyy toisaalta seksistinen ajatus siitä, kenen pitäisi muokata ruumistaan, ja toisaalta perheen ja työn sukupuolittuneeseen organisointiin liittyvä ajattelu: Naiset tekevät kotona ruuan ja heidän oletetaan siten olevan vastuussa myös miehen painosta, Harjunen sanoo.

Harjusen mukaan meillä on hyvin painokeskeinen terveyskäsitys. Lihavuutta pyritään hoitamaan tehottomilla lyhyen tähtäimen keinoilla kuten vähäkalorisilla dieeteillä ja kuntokuureilla. Näiden epäonnistumisprosentti on 95–96. Lihavuuteen vaikuttavat oleellisesti myös sosioekonomiset tekijät, kuten materiaalinen köyhyys, perhetausta ja koulutus. Lihavuudesta onkin tullut myös luokkakysymys.

– Lihavuus on ollut toki ennenkin vaurauden merkki, mutta nyt luokkaoletus on kääntynyt päälaelleen ja jotkut tutkijat ovat jopa väittäneet, että lihavuudesta on tullut oppimattoman alaluokkaisuuden symboli erityisesti lihavien naisten kohdalla. Tämä tuo uuden aseen leimaamiseen. Lihavuutta pitäisikin käsitellä myös yhteiskuntatieteellisenä kysymyksenä, ei vain lääketieteellisenä tai terveyskysymyksenä, Harjunen sanoo.

Mikä sukupuolentutkimus?

Aiemmin naistutkimuksena tunnettu sukupuolentutkimus on tutkimusalana laajentunut kattamaan pelkän sukupuolten välisen tasa-arvon lisäksi muutkin eriarvoistavat tekijät, kuten esimerkiksi seksuaalisuuden, etnisyyden ja vammaisuuden. Myös mies sukupuolena on asetettu analyysin alle kriittisessä maskuliinisuuksien tutkimuksessa ja miestutkimuksessa.

Keskeinen ajatus nykypäivän sukupuolentutkimuksessa on, että yhdenvertaisuuden hakeminen vain yhden ainoan asian kautta ei ratkaise mitään. – Olemme useita asioita yhtä aikaa. Miten voidaan määrittää, missä kohtaa sukupuoli alkaa ja seksuaalisuus loppuu ja etnisyys alkaa. Nykyajan monimuotoisessa yhteiskunnassa ei voida tehdä mustavalkoisia jaotteluja ihmisten identiteettien suhteen ilman, että tehdään vähintään symbolista väkivaltaa ihmisille, Harjunen täsmentää.

Suomen sukupuolentutkimuksen seura (SUNS ry) järjestää 23.–25. marraskuuta 2017 sukupuolentutkimuksen päivät Sukupuolten ajat – Genders through time – Genus i tiden Jyväskylän yliopistossa. Hannele Harjunen on yksi tapahtuman järjestäjistä.

 Teksti ja kuvat: Sari Laapotti