23.01.2017

Ranskan kieliopin opetuksen puutteet Suomessa

Suomenkielisille ranskan oppijoille ehkä kaikkein vaikeimpia kielioppialueita on 3. persoonan pronominijärjestelmä. Tämän teoreettisen väittämän valottamiseksi voidaan esim. ottaa tarkasteluun JY:n opiskelijoiden romaanisen filologian (ranskan) sivuainetasokokeiden tuloksia neljältä vuodelta. Kokeet sisältävät osion, jolla testataan pronominijärjestelmän tuntemusta. Kysymykset ovat yksinkertaisia aukkotehtäviä, joista mainittakoon vain yksi:

   Nos amis ont acheté une nouvelle maison. ___ est très grande.

Tähän hyvin yksinkertaiseen kysymykseen vuoden 2002 tasokokeessa vain 29% vastaajista – alle kolmanneksen – tarjosi oikean vastauksen:

   Nos amis ont acheté une nouvelle maison. Elle est très grande.

kun 71% antoi vaihtoehdon

   Nos amis ont acheté une nouvelle maison. *C’est très grande.

Tämä viimeksi mainittu lause edustaa sellaista epäkieliopillisuuden astetta, jota ei voi juuri ylittää. Monet ranskalaiset tekevät kielioppivirheitä puhuessaan ja varsinkin kirjoittaessaan – niin kuin suomalaisetkin omassa kielessään. Mutta yksikään ranskankielinen puhuja ei koskaan tekisi tällaista virhettä.

Tasokokeeseen osallistuneet osasivat vastata oikein keskimäärin vain 42 prosenttiin, siis runsaaseen kahteen viidesosaan kysymyksistä tästä aiheesta. Kyseessä on kuitenkin kielioppikohta, joka vaikuttaa aivan olennaisella tavalla jokapäiväisten ja todella perustasolla olevien rakenteiden tuottamiseen.

Mistä ongelmat johtuvat?

 3. persoonan pronominin toiminta on kytköksissä moniin kieliopin osa-alueisiin, joiden tuntemus on tärkeää sen ymmärtämisen kannalta. Kun tutkitaan näiden osa-alueiden esitystapaa Suomessa laadituissa ranskan kielioppikirjoissa, tulos on varsin huolestuttavaa: voidaan osoittaa, että oppimisvaikeudet johtuvat ennen kaikkea siitä, että koulukäyttöön tarkoitetut oppikirjat ja niihin pohjautuvat opetusmenetelmät esittävät em. kielioppikohtia täysin väärällä tavalla. Juuri ne alueet, joita tulisi hallita pronominijärjestelmän ymmärtämiseksi, on selitetty erittäin puutteellisesti.

Suomenkielisen oppijan kannalta pronominijärjestelmän suurin ongelma on se, että suomessa 3. p. pronomineja on vain kaksi: hän ja se. Itse asiassa puhekielessä on vain yksi 3. persoonan pronomini, josta syksyllä 2004 ilmestynyt Iso suomen kielioppi käyttää kuvaavasti termiä ”yleispronomini se”. Tätä pronominia voidaan puhekielessä käyttää viitatakseen mihin tahansa: asiaan, esineeseen, ihmiseen, eläimeen, ajatukseen, asiayhteyteen jne. Se voi korvata substantiivin, verbin, sivulauseen, kokonaisen virkkeen ja niin pois päin.

Suomessa käytetään periaatteessa eri pronominia, kun viitataan ihmiseen, mutta vain kirjakielessä. Joka tapauksessa ranskassa tätä jakoa ei ole. Ranskassa jako tapahtuu kielioppikategorian perusteella: kun korvataan substantiivi, käytetään pronominin il muotoja, ja kaikissa muissa tapauksissa käytetään pronominin ça muotoja.


Valitettavasti tätä ei esitetä tällä tavalla ranskalaisissa kielioppikirjoissakaan. Sanaa ça katsotaan demonstratiivipronominiksi eikä sitä lasketa osaksi 3. persoonan pronominijärjestelmästä. Pronominijärjestelmän esitystapa olisi syytä uudistaa ranskan vieraana kielenä oppikirjoissa. Siitä voisi olla hyötyä ranskan kieliopin opetuksessa yleisemminkin, koska esim. italian kielinen oppija on tässä – yllättävää kyllä – aivan samassa asemassa kuin suomen kielinen johtuen siitä, että italiassa ei yleensä käytetä mitään 3. persoonan pronominia verbin edessä.

Artikkelista kaikki alkaa

3. persoonan pronominin järjestelmä on toki paljon monimutkaisempi kuin äskeinen pelkistys antaa ymmärtää. Vaikeutta lisää se, että siinä missä suomen kieli pärjää käytännössä yhdellä sanalla, ranskassa käytetään sekoitusta perinteisiä persoonapronomineja, demonstratiivipronomineja, adverbeja tai puhekielessä jopa pelkkiä prepositioita. Vaaditaan paljon harjoittelua ja aikaa, ennen kuin kokonaisuus pysyy hallinnassa. Ja ennen kuin voidaan päästä siihen ja ylipäätään käsitellä 3. p. pronomineja, on ehdottomasti hallittava tiettyjä muita kielioppiasioita:

  • artikkelimuodot on osattava tunnistaa oikein, sillä artikkelin muoto vaikuttaa esim. seuraavasti 3. p. pronominin muotoon:

   Il prend les livres. → Il les prend.
   Il prend des livres. → Il en prend.

  • on oltava selvillä, siitä mikä on verbin täydennys. Tämä on tärkeää artikkelien muodon tunnistamiseksi.

   Il achète de nouveaux livres. (de = epämääräinen artikkeli, verbillä suora täydennys)
   Il a besoin de nouveaux livres. (de = prepositio, verbillä prepositiotäydennys)

Suora- ja prepositiotäydennys ovat termejä, joita ehdotan harhaanjohtavien termien suora- ja epäsuoraobjektin tilalle.

  • Ja on myös osattava tunnistaa de-sanan käyttö infinitiivitunnuksena. Tunnus de, joka vastaa englannin to tai ruotsin att-partikkelia ja joka loistaa poissaolollaan suomalaisissa oppimateriaaleissa, selittää, miksi lauseissa

   Il a décidé de partir (de = infinitiivitunnus)
   Il a rêvé de partir (de = prepositio)

verbiryhmä korvataan eri pronominilla:

   Il l’a décidé.
   Il en a rêvé.

Tutkittu materiaali

Tutkittavana on ollut 50 oppikirjaa ja 5 internetsivustoa. Erityistä huomiota on kiinnitetty kielioppikirjoihin, mutta myös teksti- ja harjoituskirjoja on ollut tarkastelussa mukana: niissä on paljon kielioppitietoa ja joskus melko laaja kielioppitietoa käsittelevä osa kirjan lopussa.

Oppikirjoissa artikkelin muotojen määrittelemisessä ollaan pahasti hakoteillä. Päinvastoin kuin vaikea valinta määräisen ja epämääräisen artikkelin välillä, artikkelin muotovaihtelut voidaan selittää yksinkertaisilla säännöillä, joissa ei ole juuri tulkinnanvaraisuutta. Näin ei suinkaan ole asian laita suomalaisissa oppimateriaaleissa. Tyypillinen ongelma on esim. ns. partitiiviartikkelin määritteleminen. Yhdennäköisiä muotoja tulkitaan samamerkityksisiksi, kun tosiasiassa kyseessä on täysin erilaisia kielioppikategorioita.

   Elle parle de la vie.
   Elle mange de la crème.

Lauseessa elle parle de la vie on prepositio de ja artikkeli la, kun taas lauseessa elle mange de la crème, on kiinteä, erottamaton sanayhdistelmä de la, jota sanotaan perinteisesti partitiiviartikkeliksi. Kuten suomessa on olemassa kaki sanaa aika (aika on rahaa / hän on aika fiksu), joita kukaan ei sekoita keskenään, myös ranskassa on kaksi ”sanaa” de la. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Tätä yksinkertaista tosiasiaa yksikään oppimateriaalin tekijä ei tunnu ymmärtäneen.

Toinen monille tuntematon tosiasia on ns. kakofoniasääntö (tai "kadon sääntö", règle d'effacement). Sen mukaan d:llä alkava artikkelimuoto häviää de-preposition jälkeen.

   yksikkö: Il veut un livre. De-prepositiolla: Il parle d’un livre (artikkeli un säilyy).
   monikko: Il veut des livres. De-prepositiolla: Il parle de des livres. → Il parle de livres (artikkeli des jää pois).

Sama koskee myös "partitiiviartikkelia", josta tässä on esimerkki maskuliinimuodossa:

   Il veut du pain. De-prepositiolla: Il a envie de du pain. → Il a envie de pain (artikkeli du jää pois).

Tämä yksinkertainen mekanismi analysoitiin jo v. 1660 ilmestyneessä ranskalaisessa kielioppikirjassa. Lähes kolmen ja puolen vuosisadan jälkeen se ei ole vieläkään onnistunut ylittämään Itämerta. Suomalaisissa oppikirjoissa ilmiötä yritetään selittää semanttisin keinoin. Eriskummallisin selitys on kiistatta seuraavanlainen:

   


Listaa voitaisiin jatkaa lähes loputtomiin, vaikka reunustamis-, tutkimis- tai desifiointiverbeillä, koska artikkelin häviäminen ei johdu merkityksestä, vaan edellä esitetystä täysin mekaanisesta kakofoniasäännöstä.

Tyypillinen vakava ongelma on myös suomalaisen partitiivin ymppääminen ranskan kieleen. Ongelmat johtuvat tässä ennen kaikkea siitä, että suomalaiset tekijät eivät näytä ymmärtävän, miten SUOMEN kieli toimii. Eräs kielioppikirja töräyttää:


Tämä on hyvin rohkea väite. Sillä, kun sanotaan "Kauppias odottaa asiakasta", kauppias ei luultavasti odota vain osaa asiakasta. Tosiasiassa suomen partitiivilla on ennen kaikkea aspektuaalinen tehtävä: partitiivi- ja kokonaisobjektin vaihtelulla kuvataan toiminnan laatua: hän rakentaa taloa / hän rakentaa talon. Vastaavaa eroa ei voida ilmaista ranskassa ainakaan artikkelin avulla, päinvastoin kuin lähes kaikki oppikirjat väittävät.
Tosiasiassa ranskassa ei ole olemassa partitiiviartikkelia. Sana du, kuten sen feminiinimuoto de la, on epämääräisen artikkelin muoto, jota käytetään jaottomien sanojen edessä. Samaa sanaa voidaan esittää eri artikkelilla:

   Elle achète un pain. Hän ostaa leivän. (jaollinen, yksiköllinen)
   Elle achète des pains. Hän ostaa leipiä. (jaollinen, monikollinen)
   Elle achète du pain. Hän ostaa leipää. (jaoton)

Kaikki ovat varmaan samaa mieltä siitä, että jaotonta ei voida esittää monikossa, kun kerran sitä ei voi jakaa osiin eikä siten laskea. Siitä huolimatta lähes kaikissa suomalaisissa ranskan kielen oppikirjoissa julistetaan, että des on du – siis jaottoman - artikkelin MONIKKO, mikä on täysin absurdia.
Epämääräisen artikkelin muodot voidaan esittää seuraavalla tavalla:

 

EPÄMÄÄRÄINEN ARTIKKELI

 

yksikkö

monikko

jaollinen

un / une

des

jaoton

du / de la

 


Koko käsite partitiiviartikkeli joutaa romukoppaan. Siitä on suomalaisille ranskan lukijoille pelkästään hyötyä: poistamalla partitiiviartikkelin ranskan kielioppiterminologiasta estetään heitä sotkemasta puhtaasti kotimaista partitiivia ranskan kieleen ja pakotetaan heidät ajattelemaan artikkelin toimintaa terveeltä pohjalta eikä näennäisten yhtäläisyyksien perusteella. On sanomattakin selvää, että kirjojen kappaleet, joista näytin otteita, on kirjoitettava uudestaan aivan alusta.

Mielikuvituksellisten reunustamisverbien lisäksi oppikirjoissa on siis muita, paljon syvemmälle meneviä virheellisiä lähestymistapoja.

Koko ranskan opetuksen problematiikka voitaisiin kiteyttää yhteen lauseeseen:

   Il est indispensable de savoir identifier de telles formes de différentes manières.
   On välttämätöntä osata tulkita tällaisia muotoja eri tavoin.

Lauseessa on 3 sanaa de. Jokainen edustaa eri sanaluokkaa:

Lauseeseen sisältyvään tehtävään ”On välttämätöntä osata tulkita tällaisia muotoja eri tavoin” yksikään Suomessa laadittu oppimateriaali ei pysty. Tutkimani oppimateriaalit eivät anna ranskan lukijoille kovinkaan suuria mahdollisuuksia selviytyä heidän vaikeasta oppimisurakastaan. Ei voi olla ihmettelemättä, kuinka oppikirjoihin painetaan täysin vääriä sääntöjä.

Kaikissa tutkituissa kielioppikirjoissa artikkelin muotovaihteluja on selitetty vääristä lähtökohdista. Yhdessäkään pronominijärjestelmää ei ole esitetty kuten se pitäisi esittää. Tutkituista kuudesta kielioppikirjoista yksi selviää muuten melko hyvin vertailussa; myös eräät teksti- ja harjoituskirjat ovat positiivinen yllätys. Yksi kielioppikirja on niin suppea, että epätäsmällisyydet eivät suuresti haittaa. Muut neljä sen sijaan ovat mielestäni oppikirjoiksi täysin kelpaamattomia ja suorastaan haitallisia ranskan opetuksen kannalta.

 

© J.-M Kalmbach 2005-2010