27.04.2017

Etnologia lunastaa lupaukset yhteiskunnallisesta tehtävästä

Outi Fingerroos

Akateemisten tutkijayhteisöjen toivotaan aina jollakin tavalla osallistuvan yliopiston kolmannen tehtävän toteutukseen. Kolmas tehtävä on kirjattu myös yliopistolakiin, jossa todetaan, että yliopistojen tulee ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.”

Eri yliopistot ovat vastanneet tähän perustuslailliseen tehtäväänsä kirjoittamalla strategioissaan, miten ne toimivat aktiivisessa vuorovaikutuksessa yhteiskunnan kanssa; myös tutkimuksen rahoittajat peräävät yhteiskunnallista valveutuneisuutta. Mutta onko strateginen puhe tutkimuksen yhteiskunnallisuudesta lopulta niin uutta ja ihmeellistä? Eikö tutkimus ole aina ollut tekemisissä yhteiskunnan kanssa?

IMG_1749.JPGSuomalaisen tieteen historian yksi valovoimaisimmista vaikuttajista oli Kustaa Vilkuna (professori vuosina 1950–1959). Hän oli paitsi loistava kynänkäyttäjä myös sanavalmis yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän toimi lukuisissa luottamustoimissa ja poliittisissa tehtävissä. Vilkunan kaltaiset akateemikot saattaisivatkin hymähtää nykyaikaisille strategioille ja puheille yliopistojen kolmannen tehtävän toteutuksesta. Kansallisten tieteiden edustajille yhteiskunnallisuus oli itsestään selvää.

Etnologiassa on tekeillä yhteiskuntaetnologiaa käsittelevä artikkelikokoelma. Sen keskeinen sanoma tiivistyy huomioon siitä, että yhteiskuntaetnologia ei ole uusi keksintö, mutta tieteenalan sisällä tutkimuksen ja ennen kaikkea tutkimuksen tekijöiden yhteiskunnalliset motivaatiot ovat vaihdelleet eri aikoina paljon. Kansallisten tieteiden edustajien kunniatehtävä oli rakentaa itsenäiselle Suomelle kulttuurista pääomaa. 1960-luku muutti suomalaista yhteiskuntaa, mikä johdatti tieteentekijätkin uudenlaisten pohdintojen äärelle. Perustutkimus teoretisoitui ja tutkijoista tuli ennemmin pätkä- ja palkkatyöläisiä kuin yhden kansan ja kansakunnan palvelijoita. Tämä johti siihen, että yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta muodostui koko yliopistolaitokselle korulause, niin kutsuttu kolmas tehtävä, jota ryhdyttiin erikseen perustelemaan.

Tämä ei silti merkitse, että yhteiskunta olisi kadonnut etnologisesta tutkimuksesta. Etnologiselle tutkimukselle on tilausta, sillä tavallisten ihmisten arki on alkanut kiinnostaa myös muiden tieteenalojen tutkijoita. Yhteiskuntaetnologisen tutkimuksen arvo on siinä, että se tuo paikallistasolle, hallintorakenteisiin, virastoihin ja instituutioiden toimintojen rinnalle vaihtoehtoista, kokemuksellista ja joskus hyvinkin vaiettua ja vaikeaa tietoa. Yhteiskuntaetnologi osaa kertoa, mitä jokin asia merkitsee kotona, yhteisöissä ja paikallistasoilla, yksilöiden ja yhteisöjen arjessa tai arjen toiminnoissa. Arkeen ja inhimilliseen kokemukseen keskittyvä yhteiskuntaetnologinen tutkimus tarjoaa inhimillisen, kulttuurisen ja kokonaisvaltaisen näkökulman virallisen tiedon rinnalle.

Outi Fingerroos on etnologian professori Helassa.

Kuvalähde: Janne Vilkuna.