01.07.2018

Klassisen humanismin puolesta

Antero Holmila

Olen huolissani. Nimittäin klassisen humanistisen tradition asteittaisesta näivettymisestä täkäläisessä historian (ja veikkaan, että myös etnologian) opetuksessa. Syy ei ole digitaalisen humanismin, somen, big datan tai minkään muun digitalisaatioilmiön. Syy klassisen humanismin näivettymiseen on lähinnä älyllinen – ensiksi se, mitä vaadimme itseltämme ja siitä johdannaisena mitä vaadimme opiskelijoiltamme. 

Mitä tarkoitan klassisella humanismilla? Tarkoitan sillä laajaa lukeneisuutta ja isojen aihekokonaisuuksien perushallintaa. Sen erityisenä osana on humanistisen tradition klassisten teosten tuntemus, siis sellaisten teosten, joiden varaan on hyvin pitkälle rakentunut koko länsimaisen kulttuurin älyllinen perusta keskiajan ja uuden ajan taitteesta alkaen ja varhemminkin. Mielestäni meidän tehtävänä olisi tutustuttaa jokainen HELAn opiskelija ainakin soveltuvin osin tähän humanistiseen traditioon, etenkin jos haluamme vaalia yliopistoa laajan yleissivistyksen kehtona.

Oma kokemukseni HELAssa opettamisesta on se, että päästämme opiskelijat aivan liian vähällä lukemisella. Itse ollessani perusopiskelijana Kentin yliopistossa Britanniassa, jokaiseen kurssiin kuului valtava määrä pakollista luettavaa, jonka päälle opiskelimme teemakohtaisia syventäviä tutkimusartikkeleita. Tunnin mittaisilla seminaareilla keskustelimme niistä. Kahden ensimmäisen opiskelijavuoden aikana olin kurssilukemistoina joutunut kahlaamaan seuraavat klassikot: Machiavellin Prince (Il Principe), Hobbesin Leviathan, Locken Two Treaties of Government, Moren Utopia, Voltairen Candide ja Painen Common Sense. Kolmantena vuotena lukemisto täydentyi Smithin the Wealth of Nations, Marxin Capital (Das Kapital, osia) ja deToquevillen Democracy in America (De la démocratie en Amérique) kirjoilla. Voin kertoa, että monet illat olivat pitkiä, mutta haluaisin uskoa, että näin myöhempinä vuosina olen nostanut niistä varsin mukavaa tieteellistä osinkoa. Eikä ”pakkolukeminen” kuitenkaan rajoittanut elämän muista iloista nauttimista, sekin tässä nyt todettakoon. 

pocket-watch-598039_1920.jpg

Vaikka näiden – ja vastaavien – teosten lukeminen on sinällään itseisarvo, kysymyksessä on myös huomattavasti tärkeämpi asiakokonaisuus, nimittäin opiskelijoidemme tulevaisuus. Sikäli kun tehtävämme on kouluttaa kansainvälisesti kilpailukykyistä ja älykästä nuorisoa, teemme opiskelijoillemme uskomattoman karhunpalveluksen, jos emme vaadi heiltä nykyistä laajempaa lukeneisuutta. Kokemuksesta tiedän, että sekä Isossa-Britanniassa että Yhdysvalloissa opiskelijoilta vaaditaan paljon enemmän lukemista (ja kirjoittamista) kuin meillä. Veikkaan, että myös manner-Euroopassa asia on samoin, mutta henkilökohtaista kokemusta minulla ei sieltä ole. Kysymys siis kuuluu: kun vaikka jatko-opiskelijamme yrittävät kansainvälistyä konferensseissa ja seminaareissa ja ehkä myöhemmin kilpailevat työmarkkinoilla, missä määrin he ovat lukeneisuuden osalta samalla viivalla kuin muut, jos heiltä ei ole vaadittu samaa perustasoa kuin heidän ulkomaalaisilta kollegoiltaan tai kilpailijoiltaan?

Historianfilosofisesti aihe on myös erittäin polttava: tietyn metodologisen osaamisen lisäksi ainoa asia, joka erottaa historioitsijan (ja etnologin) muusta asiantuntija-dosentti-kommentaattori-massasta on historiallinen perspektiivi. Tämän päivän yhteiskuntaan tiivistyy yhtäältä lyhytnäköisyys (short-termism) ja toisaalta pitkän aikavälin ymmärtämisen puute. Historiantutkijan perustehtävä ainakin YVV-osastolla on tuoda tuota perspektiiviä. Mutta miten onnistumme siinä, jos emme tunne pitkää humanistista traditiota ja toisekseen lisääntyvässä määrin tiedämme ”enemmän ja enemmän vähemmästä ja vähemmästä”, vaikka meidän tulisi – asiantuntijuutemme pohjalta – tuntea myös pitkiä linjoja?

Antero Holmila on apulaisprofessori ja Jyväskylän yliopiston CRISES-profilointialueen tuorein vahvistus

Lue myös "Kriisitutkija auttaa ihmisiä ymmärtämään itseään".