25.02.2019

Pirita Frigren

Aloitin nykyisessä tutkijatohtorin työssäni Helan Suomen historian oppiaineessa helmikuussa 2018. Työsuhteeni on jatkoa vuosina 2012-2017 käynnissä olleelle Suomen Akatemian Yhteiskunnan historia-huippuyksikölle, joka kokosi Jyväskylän ja Tampereen yliopiston sekä Åbo Akademin historiantutkijoita tutkimaan suomalaisen yhteiskunnan rakenteita ja identiteettejä keskiajalta nykypäivään. ”Leipätyöni” ohella yritän pitää nuorten tutkijoiden puolta tiedemaailmassa Nuorten Tiedeakatemiassa, toimitan Genosta, yhtä maamme vanhimmista ja tunnetuimmista suku-ja henkilöhistoriallista lehdistä sekä osallistun tiedeyhteisön järjestötyöhön esimerkiksi Suomen Taloushistoriallisessa Yhdistyksessä ja International Federation for Research in Women’s History:ssä. Tieteellisten kirjoittamisen ja opettamisen ohella kirjoitan merihistoriallisia kolumneja Merimieseläkekassan Albatrossi-lehteen. Vapaa-ajallani menen mieluiten päin metsää.

Olen erikoistunut sosiaalihistoriaan eli historiantutkimukseen, jossa yksilöiden, ryhmien ja yhteisöjen toiminta, käsitykset ja kokemukset ovat pääosassa. Sosiaalihistoriassa ajatellaan, että yhteiskunnat ja niiden rakenteet eivät ole sellaisenaan ole olemassa, vaan me ihmiset synnytämme, ylläpidämme ja muutamme niitä koko ajan arkipäiväisessä elämässämme, yrityksissämme elää vuorovaikutuksessa toisten kanssa ja tulla toimeen olosuhteiden ja mahdollisuuksien asettamissa rajoissa.

Olen tutkinut 1800-luvun kaupunkien vähäväkisiä ihmisiä, erityisesti merimiehiä ja heidän puolisojaan autonomian ajan suomalaisen yhteiskunnan tekijöinä ja kokijoina. Sosiaalihistoriassa on usein haluttu nostaa esiin sellaisia ihmisryhmiä, joita ei aina ole nähty merkityksellisiksi esimerkiksi merkittävissä poliittisissa käännekohdissa. Lakkasin itse ajattelemasta, että virallisen vallankäytön ulkopuolella olevat olisivat osattomia historian suurista tapahtumista viimeistään luettuani amerikkalaisen Jesse Lemischin (1936-2018) merihistorian klassikkoartikkelin Jack Tar in the Streets: Merchant Seamen in the Politics of Revolutionary America (1968). Siinä Lemisch osoittaa, miten tavallisten 1700-luvun jälkipuoliskon amerikkalaismerimiesten kapinat ja mellakat Iso-Britannian sotalaivaston pakko-ottoja ja emämaassa 1765 säädettyä leimaverolakia vastaan pohjustivat Amerikan vallankumousliikehdintää. Ei mikään pikkujuttu siis.

Sosiaalihistorian keskeisimpiin ajattelijoihin lukeutuva brittihistorioitsija E.P. Thompson (1924-1993) vastusti Lemischin tapaan rahvaan protestien ja väkijoukkojen liikehdinnän pitämistä köyhän väen epärationaalisena kaaoksena. Hän näki ne päämäärätietoisena ja taustaansa asetettuna ymmärrettävissä olevana toimintana. Olen seurannut omien kotimaisten opettajieni vanavedessä thompsonilaista tavoitetta nähdä alistetussa asemassa olevat ja marginaalisiin ryhmiin kuuluvat aktiivisina toimijoina. Tosin varsinaisten mellakoiden, kapinojen ja vallankumousten sijaan olen ollut kiinnostunut siitä, miten esimerkiksi naiset pystyivät lakien, uskonnon, kulttuurin ja muiden normien rajoitteista huolimatta käyttämään yhteiskunnan laillisia keinoja, kuten köyhäinhoitoa, asemansa turvaamiseen. Minua ja kollegoitani on kiinnostanut myös se, miten erilaisia asioita köyhyys ja sitä vastaan taistelu merkitsivät 1800-luvun eri säätyjä, sukupuolta tai ikäryhmää edustaville aikalaisille.

Väitökseni (2016) jälkeen olen kiinnostunut yhä enemmän suomalaisten merimiesten kansainvälisestä liikkuvuudesta 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Millaisina maahanmuuttajina heidät nähtiin esimerkiksi brittiläisissä satamakaupungeissa? Entä mitä suomalainen merimiespappi saattoi tehdä Australian sotajoukkoihin joutuneen haavoittuneen suomalaismerimiehen hyväksi ensimmäisen maailmansodan ajan Lontoosta käsin? Tällaisia kysymyksiä huomaan menneisyydelle asettavani. Jollain lailla kiinnostukseni isompiin ilmiöihin lähteekin aina yksilöistä, olivat he sitten poikkeuksellisista tai tuiki tavallisia. Vakuutun aina uudelleen Ulla-Lena Lundbergin Jää-romaanin (2021) alkumotosta: ”Jos on nähnyt, kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.” (suom. Leena Vallisaari)

Köyhien ihmisten ohella sukupuoleen liitetyt merkitykset ja roolit olivat pitkään sellainen historiantutkimuksen pimentoaihe, jota sosiaalihistorian myötä kehittyneet suuntaukset, erityisesti naishistoria, alkoivat valaista 1980-luvulta lähtien. Olen saanut seurata sukupuolihistorian tieteenalan nykyisiä käänteitä opettaessani Helan historian perusopintoihin kuuluvalla sukupuolihistorian opintojaksolla. Siellä ja muilla kursseilla tavataan!