08.12.2017

Miten kieli tuhotaan, viisi parasta vinkkiä

Lotta-Maria Tolvanenomenapuu1.jpg

romaaninen filologia

Akseli Torkkeli

englannin kieli

Elina Vepsäläinen

suomen kieli

Oletko sinäkin joskus miettinyt, miten tuhoaisit kokonaan jonkun kielen? Etenkin mukavasti omalta kotisohvalta käsin, turvautumatta sotkuisiin luonnonmullistuksiin, epidemia-aaltoihin tai sotatoimiin? Ei hätää, sillä kokosimme viisi parasta keinoa varmistaa uhanalaisen kielen mahdollisimman täydellinen tuhoutuminen alle sadassa vuodessa ja mahdollisimman pienellä vaivalla!

Listan kokoamiseen on käytetty lähteenä alan asiantuntijoiden suosituksia kielen säilyttämisen toimista. Esittelemme viiden kohdan tuho-ohjelmassamme Marja-Liisa Olthuisin tutkimusta uhanalaisen kielen pelastamisesta, jossa esimerkkinä käytettiin inarinsaamen kielen elvytystä ja elvytyksen tuloksia. Kerromme myös Leena Hussin tekemästä Skandinavian vähemmistökielipolitiikan vastuukysymyksiä käsittelemästä artikkelista, jossa pohditaan vähemmistökielten säilytystoimia ja niiden onnistumista. Mukana kirjoittamassamme ohjeistuksessa on myös Marja Kokkosen näkökulma kielitaidon ja imagon yhteydestä suomalaisessa työnhaussa.  

1. Koululaitos

Kansakoulun yleistyminen Suomen pohjoisosissa vaikutti merkittävästi erityisesti saamen kieliä puhuvaan väestöön. Olthuis (2003) kirjoittaa inarinsaamen uhanalaistumisesta ja lähes täydellisestä katoamisesta artikkelissaan “Uhanalaisen kielen elvytys: esimerkkinä inarinsaame” ja korostaa yhdeksi kielen tuhon partaalle ajautumisen suurimmista vaikuttajista koulurakenteen muutoksen kielen perinteisillä puhumisalueilla. Kansakoulun yleistymiseen saakka oli Peräpohjolan lasten koulunkäynti tapahtunut kiertokouluna kristinuskoa levittäneiden katekeettojen toimesta, lasten omalla kielellä. Kansakoulun tulo alueelle 50-luvulla muutti koulunkäyntikielen kokonaan suomeksi ja tämä tapahtuma oli suuri isku jo valmiiksi pienilukuiselle inarinsaamen kielelle. (Olthuis 2003.)

Ensimmäinen suosituksemme kielen tuhoamiseksi on siis määrätä koulua käyvät lapset puhumaan jotain muuta kuin omaa äidinkieltään, ja näin riistää uhanalaiselta kieleltä mahdollisuus kehittyä sivistyskieleksi. Tämä toimenpide vaikuttaa tehokkaasti kielen arvostukseen kielenpuhujien ja myös muiden silmissä.

2. Eristäminen

Olthuisin (2003) mukaan alle kouluikäisiin kohdistettu kielipesätoiminta ymmärretään usein ainoana katoamisuhassa olevan vähemmistökielen elvytysmetodina, vaikka on olemassa monia keinoja kielen aseman vahvistamiseksi. Kielen elvyttämiselle on tärkeää esimerkiksi se, että vähemmistökielen yhteiskunnallista statusta vahvistetaan, jotta sillä olisi mahdollista esimerkiksi käydä kouluja ja asioida viranomaisten kanssa. (Olthuis 2003: 569.)

Tämän vuoksi ehdotamme toisena kohtana vähemmistökieltä puhuvien pienten lasten eristämistä asuntoloihin, joissa saa puhua ainoastaan suomea.  Suosittelemme toimimaan näin sen sijaan, että lapset laitettaisiin ennen kouluikää viitenä päivänä viikossa kokopäivähoitoon, jossa heille luotaisiin täysin alkuperäiskielinen ympäristö.

3. Tiedottaminen

Kielen asemaa voidaan parantaa, tai ainakin sen käyttöä helpottaa, tiedottamalla sen tilasta ja sitä koskevista säädöksistä. Tiedotus voidaan kohdistaa sekä kielen puhujille, että muille kyseisen maan kansalaisille. Mitä jos tiedottaminen lopetettaisiin kokonaan? Mitä jos ainoastaan virkamiehet ja päättävissä elimissä toimivat henkilöt tietäisivät kielen asemasta, ja voisivat saada tietoa kielen nykytilasta? Huss (2006) kertoo artikkelissaan, että Ruotsissa ei tilastoida vähemmistökielten puhujamääriä ollenkaan. Hän kertoo myös, että Ruotsi on saanut paljon kritiikkiä tiedottamisestaan, sekä säädösten voimaan asettamisesta. Lopulta Ruotsissa alettiin tehdä työtä myös vähemmistökielten aseman säilyttämiseksi, sekä parantamiseksi.

Ilman näitä toimia on helppoa nähdä tilanne, jossa vähemmistökielten asema heikkenee huomattavasti. Kouluopetusta on vaikeaa järjestää, jos ei olla tietoisia puhujamääristä ja puhujien sijainnista. Sen lisäksi näiden vähemmistökielten puhujien on hyvin haastavaa käyttää äidinkieltään missään, sillä palvelua omalla vähemmistökielellä on lähes mahdotonta saada ilman ohjelmia, joilla  omakieliset palvelut pyritään takaamaan.

Suosittelemme siis, että tietoa kielen todellisesta nykytilasta ja puhujamääristä pidetään tarkasti rajattujen tahojen hallussa. Tietoa ei tule suosituksemme mukaan millään tavoin levittää, eikä antaa ulkopuolisten tahojen tutkittavaksi. Näin toimittaessa vähemmistökielen tilasta ei voida tehdä tutkimuksia ja selvityksiä, joiden pohjalta kielen asemaa pystyttäisiin parantamaan.

4. Identiteetti ja asema

Olthuis kertoo artikkelissaan (2003), että niin sanottujen kielensäilyttäjien ketjun kokoaminen on aloitettava aivan alusta, jos kielellä ei ole enää lainkaan asemaa yhteiskunnassa, eikä kodeissa. Hän mainitsee artikkelissaan, että jotta kieli saadaan siirtymään luonnollisena kielenä tuleville sukupolville, on sille aluksi luotava puitteet. Myös kielen yhteiskunnallista asemaa on parannettava, sillä jos kielellä ei ole natiiveja puhujia, sitä ei voi käyttää edes kotikielenä.

Kokkosen (2007) artikkelissa taas tulee esille, miten ihmisen viestintätaidot ja muut henkilökohtaiset piirteet menevät sujuvan kielitaidon edelle. Itsevarma ja hyvillä viestintätaidoilla varustettu henkilö saattaa saada kielitestissä, tai työhaastattelussa, paremmat pisteet huonolla kielitaidolla, kuin epävarma paremman kielitaidon hallitseva henkilö.

Näinpä neljännessä kohdassa neuvomme, että vanhemmat lakkaisivat puhumasta lapsilleen uhanalaisia vähemmistökieliä. Niiden käyttäminen ja opettelu aiheuttaa paljon häpeää, sekä vaivaannuttavia tilanteita puhujilleen. Koska kielen puhujat eivät näin lisääntyisi, ei kieli saisi myöskään parempaa asemaa yhteiskunnassa ja pienet kielet katoaisivat helpommin.

5. Rahoitus

Kielen tutkiminen vaatii rahoitusta. Ilman tutkimuksia ja tietoa nykytilasta, ei voida tehdä säädöksiä tai lakeja, joilla voidaan parantaa kielen asemaa. Esimerkiksi Hussin mainitsemat elvytyshankkeet ja niihin kerättävä tieto ovat kalliita.

Toisin sanoen, vaikka tutkijoilla olisi motivaatiota kielen aseman parantamiseen, ei heidän ole mahdollista kerätä aineistoa ja saada tutkimusta julkaistuksi, jos heillä ei ole vaadittavaa rahoitusta. Ja vaikka tutkimuksia saataisiin tehtyä, valtion on silti annettava rahoitusta, jotta uudistukset voidaan toteuttaa. Olthuisin artikkelissa mainitaan esimerkiksi inarinsaamen elvytystoimet, jotka saatiin alulle 1,5 miljoonan markan apurahalla. Tällä summalla kielipesätoimintaa pystyttiin ylläpitämään viisi vuotta. Olthuis arvioi, että jos rahoitus loppuu, niin äidinkielenä aletaan opettamaan kymmenessä vuodessa suomea saamen sijaan.

Kielen aseman ylläpitäminen vaatii siis paljon rahaa ja summat ovat vielä suurempia, jos työ joudutaan aloittamaan jälleen huonommasta asemasta, eli ilman ajan tasalla olevia aineistoja, tai voimassa olevaa opetussuunnitelmaa, johon uhanalaisessa asemassa oleva kieli kuuluu. Olthuis toteaa vielä lopuksi, että rahat ovat valtion mittakaavassa erittäin pieniä summia.

Listan viimeisenä suosituksena toteamme, että rahahanat on laitettava kiinni ja kaikenlainen kielenelvytystyön tukeminen lopetettava. Kieli on mahdollista sammuttaa hyvin pieniä rahasummia panttaamalla. Eli jos tavoitteenasi on hävittää uhanalaisessa asemassa oleva kieli, mikä olisikaan helpompaa kuin lopettaa rahoittaminen ja jäädä odottamaan tuloksia?

Lopuksi

Kuten olemme todenneet, kielen tuhoaminen on varsin helppoa ja vaivatonta, kun vain tietää, mitä on tekemässä. Ei tarvitse kuin aiheuttaa kielen puhujille sukupolvia ylittävää häpeää, käyttää hieman koulutuksellisia pakkotoimia, omasta kulttuuristaan eristämistä ja sen jälkeen suhtautua ynseästi elvytysyritysten rahoittamiseen. Kuten Olthuis (2003) artikkelissaan toteaa, uhanalainen kieli ja sen kulttuuri kuolee lopullisesti alle sadassa vuodessa, jos kielenpuhujien ketju päästetään katkeamaan. Kyseessä on siis minimaalinen panostus kohti lopputulosta, joka voi tarkoittaa tavoitteemme toteutumista, eli vähemmistökielen katoamista.

 

Lähteet

Huss, Leena 2006. Uutta kielipolitiikkaa Skandinaviassa: Kenellä on vastuu vähemmistökielten säilyttämisestä? Virittäjä4/2006, 568–579.

Kokkonen, Marja 2007. Vaatimuksena sujuva suomi. Virittäjä 2/2007, 253–261.

Olthuis, Marja-Liisa 2003. Uhanalaisen kielen elvytys: Esimerkkinä inarinsaame. Virittäjä 4/2003, 578–589.