Kielen oppimisen ja opettamisen tutkimus

Toinen kielten laitoksen soveltavan kielitieteen tutkimuksen painoaloista suuntautuu kielen oppimisen ja opettamisen tutkimukseen. 

Soveltava kielitiede on jo lähtökohdiltaan teorian ja käytännön vuoropuhelua toteuttava tieteenala.  Myös kielten oppimista ja opettamista käsittelevä tutkimus pohjaa vahvaan teoretisointiin. Keskeisiä teoreettisia taustoja tutkimukselle tarjoavat: 1) dialoginen ajattelu, 2) sosiokulttuurinen teoretisointi sekä 3) hajautetun kielen ja kognition teoria.  Vuoropuhelua käytännön kanssa edistämme kahdella tapaa. Ensiksikin pyrimme kehittämään kielen oppimisen ja opetuksen käytänteitä tutkimustiedon avulla ja toiseksi pyrimme etsimään tutkimuksen kohteita juuri niistä kysymyksistä, jotka askarruttavat esimerkiksi kielten opettajia ja opiskelijoita. Tutkimus sitoutuu myös kriittisen soveltavan kielitieteen ajatteluun: kielen oppimisen ja opettamisen kysymykset eivät ole arvovapaita vaan heijastavat monella tapaa yhteiskunnallisia, poliittisia ja taloudellisia näkökohtia.

Tutkimuksessamme olemme kehittäneet uudenlaista kieli- ja oppimiskäsitystä, jonka kulmakiviä ovat kielen dynaamisuus ja oppimisen (yhteis)toiminnallisuus.   Dialoginen ajattelu uskoo, että kielen peruspiirre on sen heteroglossia: kieli ei ole yhtenäinen, vaan se nähdään joukkona resursseja, jotka vaihtelevat tilanteesta toiseen.  Oppimiskäsitys puolestaan perustuu ajatukseen, jonka mukaan ihmisen kielelliset ja kognitiiviset toiminnat ovat hajautettuja. Tämä tarkoittaa sitä, että kielen oppiminen - samoin kuin muistaminen ja kielenkäyttö - ovat toimintaa, jossa osallisena ovat myös toiset ihmiset sekä erilaiset inhimilliset työkalut.  Osa siitä, mitä tiedämme, muistamme ja mitä osaamme tehdä, on itsemme ”ulkopuolella” . Muistamme, toimimme ja opimme osin ympäristön antamien vihjeiden - keskustelukumppanin puhe, omat muistiinpanot esiintymistilanteessa, oppikirjan tekstit ja selitykset  -  varassa.  Näitä ajatuksia kehitellään sekä sosiokulttuurisessa että hajautetun kognition teoriassa. Oppijan tavoitteena ei siis oikeastaan olekaan ”sisäistää” kieliopillista tai sanastollista tietoa, vaan oppia toimimaan - eli omaksua erilaisia, tilannekohtaisia ”lukutaitoja” ja käytänteitä. 

Jos ja kun oppiminen on toimintaa, opetuksen tärkeänä painopisteenä on kehittää sekä kunkin oppijan toimijuutta että oppijoiden yhteistoimintaa.  Toimijuus merkitsee kykyä lukea tilanteiden vihjeitä, mutta myös kykyä ja uskallusta toimia itse aktiivisena kielenkäyttäjänä.  Nykykäsitysten mukaan oppiminen tapahtuukin usein parhaiten konkreettisessa toiminnassa ja yhteistyössä.