22.02.2018

Tietopyyntöjen synnit

Aleksi Koski, Jyväskylän yliopisto

Julkisuuslaki (Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta 621/1999) määrittää viranomaisille tehtävien tietopyyntöjen käsittelyn sääntöjä. Oikeutuksensa tietopyynnöt saavat Suomen perustuslaista, jossa jokaisen oikeus saada tieto viranomaisen julkisista asiakirjoista on määritelty perusoikeudeksi. Tämän perusoikeuden tausta on ihmisoikeuksissa ja erityisesti sananvapaudessa. Tietopyynnöillä on näin ollen myös vahva vuosisataisen eettisen keskustelun viitekehyksensä. Lainsäädäntö asettaa konkreettisia rajoja, oikeuksia ja velvoitteita. Näiden lisäksi lainsäädännössä on myös kehotuksia menettelyn laadusta ja siitä, miten yksittäisen viranhaltijan pitäisi menetellä ja mitä hän voisi tehdä. Useassa tietopyyntötilanteessa tietojen luovutus on viranhaltijan harkinnassa. Lain rajoissa hoidettuja toteutustapoja voi olla useita erilaisia, jotka voivat samassa tilanteessa johtaa joko tietojen luovutukseen tai estää luovutuksen.

Esimerkkejä tällaisista tilanteista on kertynyt useita. Yhdessä ratkaisussaan hallinto-oikeus määräsi viranomaisen luovuttamaan vierailijalistoja, mutta viranomainen muutti tiedonsäilytysaikoja, jolloin listat jatkossa tuhottiin päivittäin. Toisessa tapauksessa hallinto-oikeus määräsi viranomaisen luovuttamaan asiakirjan, jota viranhaltijat eivät halunneet luovuttaa ja muuttivat asiakirjan luokitusta, minkä jälkeen asiakirjaa ei voinut enää lain nojalla pyytää. Edelleen, kun viranomaisen piti luovuttaa konsulttiyhtiön tekemä selvitys, viranhaltija käytti useita työtunteja heikentääkseen kuvien resoluutiota, lisätäkseen vesileimoja kuviin ja muutoinkin heikentääkseen asiakirjan laatua, jotta sitä ei voitaisi kopioida tai jakaa edelleen. Kaikissa näissä tapauksissa viranhaltijat eivät rikkoneet lakia rangaistavalla tavalla, vaikka toiminnan voidaankin nähdä olevan hyvän hallintotavan ja julkisuuslain tarkoituksen (3 §) vastaista. Usein juuri tällaiset seikat, jotka konkretisoituvat viranhaltijan asennoitumisessa tietopyyntöä kohtaan, ratkaisevat tiedonluovutuksen onnistumisen: luovutetaanko tietoa vai ei ja miten tilanteessa toimitaan.

Velvoitteita ei ole vain yksittäisillä viranhaltijoilla. Vaikka lainsäädäntö tarjoaa tietopyytäjille kosolti oikeuksia, esimerkiksi toimittaja voi toiminnallaan aiheuttaa viranomaiselle huomattavaa ylimääräistä työtä ja kustannuksia, ja työn teettämiselle on oltava eettinen peruste. Lainsäädäntö antaa tietopyytäjälle lähinnä oikeuksia, joten pyynnön toteutustavat ovat usein vapaat laillisista rajoitteista. Tämä ei suinkaan tee tietopyyntötilanteista amoraalisia eli etiikan tuolla puolen olevia.

Tietopyyntöjen käsittelyssä onkin suuri ja ratkaiseva käytännön alue, joka on ennemminkin etiikan kuin lainsäädännön piirissä. Tietopyyntöjen konkreettinen toteuttaminen käytännössä voi olla esimerkiksi hyvin yksinkertaista tiedon pyytämistä sähköpostilla tai monipuolista vuorovaikutusta tietopyytäjän ja asiaa hoitavan viranhaltijan välillä, eikä lainsäädäntö ohjaa virkamiesviestinnän sisällön laatua kovinkaan tarkasti. Tällöin tiedonhankintatilanteessa ovat vaikuttamassa vuorovaikutusetiikka ja toimittajia sitovat eettiset Journalistin ohjeet.