29.07.2015

Jussi Lassila

Julkaistu 02/2008
  • Nimi: Jussi Lassila FM
  • Opiskeluaika: 1998-2002
  • Pääaine: Venäjän kieli ja kulttuuri
  • Sivuaineet: Valtio-oppi ja viron kieli ja kulttuuri
  • Tämänhetkinen työ: Tutkijakoulutettava, Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen tutkijakoulu, Aleksanteri-instituutti, Helsingin yliopisto

Ennen Jyväskylän yliopiston venäjän kielen ja kirjallisuuden pääaineopintoja opiskelin Tarton yliopistossa viron  kieltä ja kulttuuria 1995-1997, sekä venäjän kieltä Forssan Aikuiskoulutuskeskuksessa ja Herzenin yliopistossa
Pietarissa vuosina 1997-1998. Opiskelu-uraani leimasi pikemminkin kiinnostus akateemiseen oppimiseen kuin siihen mihin opinnot varsinaisesti minut johdattavat. Vähitellen aloin kokea luontevana tutkijan roolin, jossa yhdistyivät omat kiinnostukseni: filologia, politiikan tutkimus, venäläinen kulttuuri ja jälkisosialistiset yhteiskunnat.

Motivaatiota tekemisiini valoivat opiskeluaikaiset Venäjään liittyvät työtehtävät. Kesällä  2000 valtionhallinnon harjoittelijana Suomen Pietarin instituutissa ja kesäksi 2001 sain hommattua pestin Etelä-Karjalan maaseutukeskuksen Venäjä ja Viro-suhteiden projektisihteerinä. Projekti oli osa silloista Aleksanteri-instituutin työharjoitteluhanketta Itä-Suomessa. En kokenut maaseutu-alaa omakseni, mutta visiitit Leningradin alueen sovhooseihin ja tutustuminen venäläiseen maatalouteen sekä virolaisten maanviljelijöiden EU-skeptisyyteen olivat arvokkaita ja antoisia kokemuksia.

Graduaika syksystä 2001 kevääseen 2002 on jäänyt mieleen erityisen mukavana ja antoisana ”vapaan tutkijan riemuna”, jolloin en juuri huolta tulevasta kokenut. Gradulausuntoa odotellessani kesällä 2002 aloin vähitellen havahtua valmistuvan humanisti-yhteiskuntatieteilijän todellisuuteen. Ei ollut näköpiirissä mitään suurta tutkijanuraa. Niinpä tartuin sähköpostiini tupsahtaneeseen ilmoitukseen harjoittelijan pestistä Matkailun Edistämiskeskuksen (MEK) Pietarin filiaalissa CIMOn rahoituksella.

Muita venäjäntaitoisia hakijoita ei ollut, joten pesti Pietarissa alkoi kesä-heinäkuun vaihteessa 2002. Kokemukset, näkemykset ja käytännön kielitaito karttuivat hurjasti. Tutkijan ura haave kummitteli kuitenkin takaraivossa. Koska ei ollut tiedossa kokopäiväisen tutkimuksen mahdollistavaa apurahaa, tartuin loppukesästä Suomen Pietarin konsulaatin rekrytointi-ilmoitukseen, jossa haettiin viisumivirkailijoita konsulaattiin kahden vuoden sopimuksella.

Lokakuussa 2002 aloitin konsulaatissa viisumivirkailijana. Siinä sivussa kehittelin väitöskirjan aihetta ja laadin alustavia apuraha-hakemuksia. Syyskuussa olin saanut maisterinpaperit ja ilmoittautunut jatko-opiskelijaksi. Tuolloin myös kieliaineet järjestivät yhteisen jatko-opiskelijoiden kuulemistilaisuuden, jossa sitten Marjatta Vanhala-Aniszewski kysyi kiinnostusta tulla hänen ohjattavakseen, sillä jatko-opintosuunnitelmani alkoi olla vahvasti diskurssintutkimukseen kallellaan.

Alkuvuodesta 2004 sanouduin irti konsulaatista ja aloin puntaroida vaihtoehtoja mahdollisen tutkijanuran suhteen. Apuraha-anomuksia oli lähetetty jo aika liuta, mutta ei vaan tärpännyt. Parempien vaihtoehtojen puuttuessa olin hakenut täydentävien opettajan pedagogisten opintojen suorittamisoikeutta Helsingin yliopistosta, joka minulle sitten myönnettiin.

Tammikuussa 2005 ollessani jouluapulaisena Suomen Pietarin konsulaatissa sain tiedon, että minulle oli myönnetty 12 kuukaudeksi Joensuun yliopiston humanistisen tiedekunnan apuraha. Kevätlukukausi opettajaopintojen parissa sujui huojentuneissa tunnelmissa, sillä en kokenut opettajanuraa peruskoulussa tai edes lukiossa kaikkein omimmaksi. Venäjänopettajien työtilannekaan ei ollut hääppöinen.

Syksyllä 2005 väitöskirjaprojektini yskähdellessä käyntiin apurahan turvin hain juuri avoimeksi tullutta nelivuotista paikkaa Aleksanteri-instituutin tutkijakouluun. Mielenkiintoista oli nyt huomata, että kun se apuraha viimein oli, tutkijauraa ei nähnytkään enää niin autuaana.

Kävi sitten niin, että omaksi yllätyksekseni sain täyden potin, neljä vuotta vuosille 2006-2009. Ehkä siinä auttoi se, että olin jo alustavasti pakertanut oman tutkimusaiheeni kanssa. Sekin saattoi olla hyvä, että en nähnyt tätä pestiä olemassaolon kysymyksenä. Ilmeisesti kannattaa pitää takaovi auki, jolloin etuovestakin pääsee uskottavammin sisään.

Aika tutkijakoulutettavana on ollut antoisaa, joskin henkisesti työlästä. Välillä kokee oman työnsä äärimmäisen turhauttavana, toisina päivinä taas pohjattoman kiinnostavana. Vajaan kahden vuoden päästä rahoitus loppuu ja väitöskirjan pitäisi olla valmis. Pikkuhiljaa on tottunut ajatukseen, että kyllä sitä jotain jatkorahoitusta tieteenharjoittamiselle saa, etenkin kun muistaa pitää sen mielessä, että muitakin töitä on varmasti jossain tarjolla.