23.02.2017

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Draama


William Shakespeare

William Shakespearea pidetään kautta historian yhtenä Elisabetin ajan (1558-1603) merkittävimmistä kirjailijoista. Shakespeare oli aikansa etevimpiä englannin kielen taitajia ja hänen tuotantoonsa kuuluu useita näytelmiä, niin tragedioita kuin komedioitakin, sonetteja ja runoja. Teoksensa Shakespeare kirjoitti vuosina 1585-1613, tosin varmuudella ei tiedetä näytelmien kronologista järjestystä.

Shakespeare syntyi vuonna 1564 Stratford-upon-Avonissa Englannissa. Hänet kastettiin 26. huhtikuuta samana vuonna, ja kasteen ajankohdan mukaan on syntymäpäiväksi arveltu 23. huhtikuuta. Stratford-on-Avonissa Shakespeare kävi maaseutukoulua, jossa hän oppi mm. latinaa ja kreikkaa. Vuonna 1582 hän meni naimisiin Anne Hathawayn kanssa ja he saivat kaikkiaan kolme lasta. Näistä Hamnet-poika menehtyi 11-vuoden ikäisenä ja tämän sanotaan jättäneen ikuisen haavan Shakespearen sydämeen, joka näkyy hänen näytelmissään monin tavoin. 

Shakespeare muutti Lontooseen vuonna 1585 ja toimi näyttelijänä ja näytelmäkirjailijana. Hänestä tuli myös suositun The Lord Chamberlain's Men -näyttelijäyrityksen osa-omistaja. Lontoossa asuessaan hänestä tuli pian suosittu ja tunnettu näytelmäkirjailija. Vuonna 1603 Shakespearen ura oli huipussaan, kun hän pääsi jäseneksi kuningas Jaakko I:n ruokakuntaan sekä oman seurueen näyttelijänä että suurena näytelmäkirjailijana. Suosio toi vaurautta ja Shakespeare sai oman teatterin nimeltään "The Globe" sekä aatelisarvon päästyään itse kuningattaren suosioon. Hän palasi noin 1610 takaisin kotikaupunkiinsa, jossa hän kuoli vuonna 1616, syntymäpäivänään, viisikymmentäkaksivuotiaana.

Vaikka suurin osa tutkijoista pitää Stratford-upon-Avonissa asunutta näyttelijä Shakespearea ja näytelmäkirjailija Shakespearea samana henkilönä, on myös niitä, jotka uskovat, että joku kirjailija tai ryhmä kirjailijoita käytti Shakespeare-nimeä vain pseudonyyminä. Heidän mukaan tällaisia kirjailijoita voisivat olla esimerkiksi aikalaiset Francis Bacon, Edward de Vere ja Christopher Marlowe. Sen verran historian kirjoista on löytynyt todisteita Shakespearen olemassaolosta, että miehen voidaan kuitenkin uskoa eläneen.

Kirjoittiko Shakespeare todella kaikki hänen nimellä julkaistut näytelmät ja runot itse, vai oliko häntä avustamassa muita kirjailijoita, on toinen kysymys, joka myös on askarruttanut tutkijoita. Varmaa on se, että Shakespeare, kuten muutkin näytelmäkirjailijat, lainasi ja muokkasi olemassa olevia tarinoita ja muita näytelmiä. Hän hallitsi silosäkeen suvereenisti, käyttäen sitä vielä vapaammin kuin esimerkiksi Marlowe. Shakespeare tunsi myös kansanperinteen ja pystyi käyttämään ”rahvaan” kieltä niin tarvittaessa ja se rikasti hänen näytelmiään. Samoin hän hallitsi monimutkaiset juonenkulut, ja tunteiden koko kirjon, jonka vuoksi hän pystyi kirjoittamaan näytelmiä komediasta tragediaan. Shakespearella oli taito yhdistellä koomiset ja groteskit ainekset pääaiheeseen ja antaa kokonaisuudelle syvä merkitys.

Historiallisista näytelmistä hänen tuotantonsa parhaimmistoa edustavat näytelmät Julius Caesar sekä Antonius ja Kleopatra. Historiallisissa näytelmissä Shakespearen henkilöt ovat hyvin eläviä ja uskottavia. Caesarin ristiriitaisessa hahmossa yhdistyy näytelmäkirjailijan näkemys kohtalon väistämättömyydestä ja rojalistin näkemys hallitsijan viran pyhästä ja uhrautuvasta luonteesta. Julius Caesar on poliittinen näytelmä siitä, miten valta anastetaan, pidetään ja menetetään. Näytelmän miesten intohimona on valta, ja hyvin moni maksaa siitä hengellään. Antonius ja Kleopatra -näytelmässä valtion etu vaatii hallitsijan tuhoutumista: hänelle jää vain intohimon ja mielikuvituksen maailma. Antoniuksen heikkoudet, hänen järjettömät mielenmuutoksensa, toiveensa ja pettymyksensä näyttävät koskevan vain häntä itseään. Samalla hän kuitenkin pettää armeijan avulla valtiota noudattamalla taistelussa Kleopatran oikkuja. epäjohdonmukainen ja valheellinen Kleopatra on hourailuineen ja raivonpuuskineen Shakespearen suuria naishahmoja, demoni, jossa yhdistyvät rakkaus ja kuolema.

Tragediat ovat yksi keskeinen osa Shakesperen tuotannosta. Shakespearen tragediat ovat useimmiten synkkiä ja niissä on dramaattisia yhteenottoja. Ne päättyvätkin usein päähenkilöiden kuolemaan. Esimerkiksi Kuningas Lear on muinaiseen Britanniaan sijoittuva historiallinen tragedia. Kuningas Learin jaettua kuningaskuntansa lahjana tyttärilleen hän odottaa näiden osoittavan hänelle kiitosta ja hellyyttä. Mutta hänen tyttärensä tietävät, että kieli on pelkkää valhetta, ja he pidättäytyvät turhista sanoista. Shakespeare ei esitä sankariaan myönteisessä valossa ennen kuin tämä joutuu kahden hirviön vainoamaksi. Lear karkotetaan, ja hän pakenee keskellä pimeintä yötä ja hurjinta myrskyä. Herttua Edmond on valmis liittymään niihin, jotka kaivavat silmät Learin päästä. Sokeaa herttuaa ja hulluksi tullutta Learia yhdistää sama sovitus: toisen on tultava sokeaksi voidakseen nähdä ja toisen hulluksi voidakseen ymmärtää. Muista Shakespearen tunnetuista tragedioista voidaan mainita teokset Macbeth ja Othello.

Kesäyön unelma on puolestaan keijukaisineen vuosisatoja ihmisten mieliä kiehtonut komedia rakkauden oikuttelevista poluista taianomaisen metsän siimeksessä. Keskeistä tässä näytelmässä on verrattoman koomisten käsityöläisten harjoittelema ja esittämä ylväsaiheinen mutta alkeellinen näytelmä "Pyramus ja Thisbe" (näytelmä näytelmässä). Tämä näytelmä tulisi esittää herttuan hääjuhlissa ja niin tapahtuukin – monimutkaisten juonnekulkujen kautta Shakespeare osoittaa, että rakkaus on sokeaa.

Shakespearen komediat ovat kevyitä, hyvin sadunomaisia, ja juonet ovat mutkikkaita. Komediat päättyvät yleensä suuriin juhliin, kuten Kesäyön unelma häihin. Komedioissa rakkaus on pääosassa. Rakkaus on suurin tarinoiden henkilöiden elämässä. Rakkauden vuoksi ollaan valmiina melkein mihin vain – aivan samoin satiirisessa komediassa Kuinka äkäpussi kesytetään, joka on tarina Katharinasta, joka naitetaan ensimmäiselle halukkaalle, Petruchiolle. Katharina on äkäpussi, jota edes Petruchio ei osaa käsitellä. Pian puolisot ovatkin pyörällä päästään ja käyvät asemasotaa, kunnes rakkaus puuttuu peliin ja vaatii ehdotonta antautumista…

Noin 23 vuotta kestäneen luovan kautensa aikana Shakespeare kirjoitti kaikkiaan 36 näytelmää, runoelmia sekä 154 sonettia. Hänen viimeiseksi teoksekseen on mainittu näytelmä nimeltä Myrsky.

 
Romeo ja Julia

William Shakespearen Romeon ja Julian tarina on varmasti yksi tunnetuimmista viime vuosituhannen kirjallisista rakkaustarinoista. Romeo ja Julia on draamanäytelmä, joka kertoo veronalaisten, toisiaan vihaaviin sukuihin kuuluvien Julian ja Romeon surullisesti päättyvän rakkaustarinan. Useissa muissakin Shakespearen näytelmissä on käytetty rakkauden ja kuoleman yhdistävää Liebestod-motiivia. Alun perin tarina ei ole Shakespearen keksimä, vaan tarinaa on kerrottu Italiassa jo ennen kuin Shakespeare kirjoitti sen näytelmäksi. Sanotaan muun muassa, että näytelmä perustuu Luigi da Portan 1530-luvulla kirjoittamaan novelliin. Toiset näkevät yhteyden italialaisen Luiqi Groton La Hadriana -näytelmän kanssa.  Useita muitakin lähdeteoksia mainitaan aina Ovidiuksen Pyramukseen ja Thisbeen asti.

Yksinkertaistettuna näytelmä etenee seuraavasti: Romeon (Montague) ja Julian (Capulet) sukujen välillä on kiistaa. Romeo ja Julia kuitenkin rakastuvat toisiinsa ja menevät naimisiin sukujen tietämättä mitään. Eräänä päivänä Romeo ja hänen ystävänsä Mercutio ja Benvolio kävelevät kadulla ja kohtaavat Julian serkun Tybaltin, joka haastaa riitaa. Mercutio vihastuu ja alkaa miekkailla Tybaltia vastaan, joka tappaa lopulta Mercution. Romeo suuttuu ja hänkin alkaa miekkailla tappaen puolestaan Tybaltin. Julian isä päättää naittaa Julian, jottei tämä jäisi suremaan kuollutta serkkuaan. Romeon ja Julian vihkinyt pappi auttaa kuitenkin Juliaa ja antaa tälle lääkettä, mikä tekee hänestä kuolleen näköisen. Julia juo lääkkeen ja hänet viedään suvun hautaholviin, minne papin ja Romeon pitää mennä. Romeo ei saa papin lähettämää kirjettä, vaan luulee Julian kuolleen oikeasti. Hän menee Julian hautaholviin ja surmaa itsensä. Julia herää ja huomaa Romeon kuolleen ja tappaa itsensä.

Romeo ja Julia on säilyttänyt vetovoimansa läpi vuosisatojen voimakkaana ja koskettavana  rakkaustarinana. Tämän lisäksi näytelmän vahvuus piilee sen genre-rajoja koettelevassa tyylissä ja erilaisissa teemoissa, joita näytelmästä on mahdollista löytää. Tyyliseikkojen perusteella on arveltu, että Shakespeare on kirjoittanut Romeon ja Julian ennen kuin oli täyttänyt kolmeakymmentä vuotta. Ehkä tekstistä välittyy siten nuoren Shakespearen omakohtaisuutta, jonka voi kuvitella näkyvän näytelmän alun koomisessakin asetelmassa, jossa vanhat ja nuoret ovat vastakkain. Juuri näytelmän alku, joka voisi olla myös komedian alku, on genre-rajoja rikkova. Shakespeare kuvaa nuorten rakastavaisten taistelua konservatiivisia sukuja (valtaa) vastaan hyvin samaan tapaan kuin myöhemmin kirjoittamissaan näytelmissä Miten haluatte ja Talvinen tarina. Näytelmästä löytyvät teemoiksi erilaisia vastakohtia ja konflikteja: Montaguet-Capulet, rakkaus-viha, nuoret – vanhat ja yksilön tahto – vallassa pitäjien tahto. Myös henkilöiden välisiä suhteita ja kehityskertomuksia on mielenkiintoista seurata. Romeo ja Julia on myös näytelmä valosta (toivo), ajasta (realismi) ja kohtalosta (oman elämän valinnat), siksi sitä voi lukea ja katsoa useamman kerran, ja tutkia erilaisia tulkintoja.

Romeon ja Julian tarinaa ovat tutkijat kritisoineet myös siksi, että koska se ei ole tyylipuhdas tragedia, päähenkilöiden kohtalo ei kristallisoidu ja he eivät käy sellaista sisäistä tuhoon johtavaa taistelua, kuten esimerkiksi Hamletissa ja Kuningas Learissa tapahtuu. Eivät tietenkään käy, koska kyse on nuorista ihmisistä, ja rakastumisesta rakastumiseen, enemmän kuin toiseen ihmiseen, valtaan tai kohtaloa vastaan taistelemiseen. Eino Krohn (1955) toteaa Romeo ja Julia suomennoksensa esipuheessa, että ” Romeo onkin pikemmin erään yleisinhimillisen sieluntilan ruumiillistuma ja huipistuma. Itse rakkaudentila sellaisenaan on hallitsevampi kuin henkilö persoonallisine luonteenominaisuuksineen. Jokainen nuori ihminen, joka on syvästi kokenut nuoruuden ensi lemmen, tuntee Romeossa oman itsensä.” Tässä on varmasti yksi syy siihen, miksi Romeo ja Julia yhä puhuttelee ohjaajia, näyttelijöitä ja yleisöä – sen yleisinhimillisen rakastumisen teeman vuoksi.

Julia on monisäikeisempi hahmo – hänessä on omaperäisyyttä, rehellisyyttä, tyttömäisyyttä ja nuoren rohkean naisen tunteen paloa. Silti, hänessäkin on samaa ensi-rakkauden sokeutta kuin Romeossa, joka johtaa traagiseen lopputulokseen. Näytelmän muista henkilöistä Mercutio, Romeon ystävä, on aivan ylivertaisesti kirjoitettu, monisäikeinen, uskottava ja vahva henkilöhahmo. Shakespeare on todennäköisesti kirjoittanut hänet nimenomaan korostamaan Romeon häilyvyyttä ja heikkoutta. Siinä missä Mercutio on viileä naistenmies, taistelija, joka ei pelkää kuolemaa, Romeo on ”poikanen”, joka haaveilee rakkaudesta – itse asiassa rakkauden illuusiosta, ikuisesta onnesta, joka kaikkialla tunnetaan.

Romeo ja Julia on aikojen saatossa muodostunut länsimaisen taiteen klassikoksi, josta on tehty lukuisia toisintoja. Näistä esimerkkeinä voidaan luetella Charles Francois Gounodin ooppera Romeo et Juliette (1867), Sergei Prokofievin baletti Romeo ja Julia (1938) ja elokuvasovituksista viimeisin Baz Luhrmannin ohjaama Romeo + Juliet (1996), jonka pääosissa esiintyivät Leonardo DiCaprio ja Claire Danes. Myös musikaali West Side Story (1957) on mukaelma Romeosta ja Juliasta. Lisäksi teos on inspiroinut säveltäjiä kuten esimerkiksi Pjotr Tsaikovskia ja Hector Berliozia.

 

Lähteet/lisätietoa:

Esitelmässä on käytetty Hannu Heikkisen tekstiä

http://the-tech.mit.edu/Shakespeare/

http://www.bardweb.net/

http://www.shakespeare.org.uk/homepage

http://www.shakespeare-online.com/