23.02.2017

Alvar Aalto: Finlandia-talo

Arkkitehtuuri

Alvar Aalto (1898-1976)

Alvar Aalto on tunnetuin suomalainen arkkitehti. Vaikka Aalto suunnitteli useita teoksia ulkomaille, voidaan hänen uransa silti mieltää pääosin kansalliseksi. Hän työskenteli lähes kokonaan kotimaasta käsin ja suurin osa hänen tuotannostaan sijaitsee Suomessa. Aalto loi pitkän uransa aikana tuotannon, jossa yhdistyivät vaikutteet suomalaisesta luonnosta ja koko arkkitehtuurin historiasta. Aalto oli monipuolinen arkkitehti, joka suunnitteli yksityistaloja, asuntoalueita, teollisuusyhdyskuntia, kulttuurirakennuksia, kirkkoja, kaupunkikeskustoja ja kaavoitti kokonaisia kaupunkeja. Lisäksi hän osallistui vuonna 1935 perustetun Artekin kautta moderniin huonekalu-, valaisin- ja sisustussuunnitteluun.

Hugo Alvar Henrik Aalto syntyi 3.2.1898 Kuortaneella. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1916 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta neljä vuotta myöhemmin 1921. Ensimmäisen arkkitehtitoimistonsa hän perusti Jyväskylään vuonna 1923. Vuotta myöhemmin Aalto solmi avioliiton arkkitehti Aino Marsion (1894-1949) kanssa, josta tuli myös hänen työtoverinsa.

Aallon uran alkuvaihetta hallitsi klassismi, joka tuolloin oli vallitseva tyyli-ihanne Pohjoismaissa. Erityisesti ruotsalaisen arkkitehdin Gunnar Asplundin vaikutus Aallon arkkitehtuuriin oli tällä kaudella vahva. Aallon 1920-luvun klassisesta tuotannostaan voidaan esimerkiksi mainita Jyväskylän työväenyhdistyksen talo (1924). Vuonna 1927 Aalto muutti arkkitehtitoimistoineen Turkuun, jossa hän perehtyi tarkemmin moderniin arkkitehtuurin. Vuonna 1929 Aalto suunnittelu yhdessä arkkitehti Erik Bryggmanin kanssa Turun 700-vuotisjuhlanäyttelyn, jonka myötä funktionalismin aatteet ja estetiikka tuotiin konkreettisesti Suomeen. Aallon esikuvina funktionalismissa toimivat hollantilainen De Stilj –ryhmä, saksalainen Bauhaus-koulu ja sveitsiläis-ranskalainen arkkitehti Le Corbusier. Turun sanomien toimitalo (1930), Paimion parantola (1933) ja vuosien 1934-35 välisenä aikana valmistunut Viipurin kirjasto ovat funktionalistia rakennuksia, joiden myötä Aallon asema modernin arkkitehtuurin kentällä vahvistui.

Funktionalististen töidensä kautta Aalto saavutti kansainvälistä mainetta ja hän muutti arkkitehtitoimistonsa Helsinkiin vuonna 1933. Aallon suunnittelukenttä laajeni ja hän pyrki eroon modernistisen arkkitehtuurin tiukoista säännöistä. Hän ryhtyi aktiivisesti toteuttamaan näkemystään, jonka keskiössä oli ajatus ihmisen, luonnon ja arkkitehtuurin sopusoinnusta. Samankaltaisia ajatuksia luonnon ja arkkitehtuurin yhteensovittamisesta oli esittänyt myös amerikkalainen arkkitehti Frank Lloyd Wright. 1930-luvun lopun Aallon merkittävimmistä teoksista voidaan mainita hänen suunnittelemansa yksityistalot, joihin kuuluivat mm. hänen oma Riihitien talonsa Helsingissä (1936) ja Villa Mairea (1939) Noormarkussa. Aalto suunnitteli myös Pariisin (1937) ja New Yorkin (1939) Suomen maailmannäyttelypaviljongit, joissa hän pystyi normaalia vapaammin kokeilemaan uusia arkkitehtonisia ratkaisujaan. Näissä teoksissa keskeiseksi teemaksi nousi suomalaisen puun ja vapaan muodon yhdistäminen.

Sodan ja sen jälkeisen pulakauden seurauksena Aallon oma arkkitehdin työ Suomessa jäi vähäiseksi. Tärkeäksi sitä vastoin nousi jälleenrakennustoiminta, johon Aalto osallistui muiden maamme arkkitehtien tavoin. Aalto valittiin vuonna 1942 Suomen Arkkitehtiliiton puheenjohtajaksi, jonka myötä hän oli mukana kehittämässä jälleenrakennustalojen tyyppikokoelmaa. Sotien jälkeen suomalaisessa arkkitehtuurissa palattiin osittain takaisin tiukkoihin modernistisiin ihanteisiin. Aalto puolestaan jatkoi vapaamman arkkitehtuurinsa linjoilla ja loi oman synteesinomaisen näkemyksensä, jonka seurauksena syntyivät hänen persoonallisimmat työnsä. Tämä Aallon uusi huippukausi ajoittui 1950-luvulle ja sen hallitsevaksi materiaaliksi nousi punatiili, johon hän yhdisti usein puuta ja kuparia. Esimerkkeinä tästä kaudesta voidaan mainita mm. Säynätsalon kunnantalo (1950-52), Muuratsalon koetalo (1952-53) ja Helsingin Kulttuuritalo (1952-58).

1960- ja 70-luvuilla Aallon rakennusten väriskaala muuttui vaaleammaksi. Hän ryhtyi käyttämään yhä enemmän valkeaksi käsiteltyjä rappauspintoja ja vaaleaa kalkkihiekkatiiltä. Tuolloin Aallon intohimoksi nousi myös kokonaisten kaupunkien keskustojen suunnittelu. Hän laati suunnitelmia usean kaupungin kuten Jyväskylän ja Helsingin kohdalle, mutta ainoastaan Seinäjoen, Alajärven ja Rovaniemen keskustojen suunnitelmat toteutettiin. Näihin suunnitelmiin kuului hallinto- ja kulttuurikeskuksien rakennuttaminen niin, että ne muodostaisivat avaran, ympäristöön liittyvän kokonaisuuden. Aallon myöhäiskauden teoksista tärkein on Helsingin Finlandia-talo, joka valmistui kahdessa vaiheessa vuosina 1971 ja 1975. Tätä rakennusta pidetään myös Aallon tuotannon huipentumana.

 
Finlandia-talo

C. L. Engelin 1800-luvun alussa suunnittelemaa Helsingin monumentaalikeskusta, johon kuuluvat Senaatintorin ympärillä sijaitsevat tuomiokirkko, valtioneuvosto ja yliopisto alettiin 60-luvun Suomessa pitää vanhoillisena, suurruhtinaskunnan arkkitehtuuria edustavana kokonaisuutena. Tämän seurauksena Aalto alkoi suunnitella itsenäiselle Suomelle uutta monumentaalista keskuspaikkaa, joka sijaitsisi Eduskuntatalon, Suomen itsenäisyyden symbolin, välittömässä läheisyydessä. Vuosien 1961-72 välisenä aikana Aalto suunnitteli Helsingin keskustaan laajan kokonaisuuden, joka piti sisällään viuhkamaisen terassitorin ja Töölönlahden rannalle sijoittuvien kulttuurirakennusten sarjan. Tästä kokonaissuunnitelmasta toteutettiin kuitenkin vain Finlandia-talo ja sen jatkoksi rakennettu kongressisiipi. Finlandia-talo suunniteltiin vuonna 1962 ja se rakennettiin vuosien 1967-71 välisenä aikana. Kongressisiipi puolestaan suunniteltiin 1970 ja rakennettiin vuosina 1973-75.

Konsertti- ja kongressikeskuksena toimiva Finlandia-talo on sijoitettu puistoon Helsingin keskustassa. Suuren rakennusvolyymin omaava teos erottaa toisistaan Töölönlahden merellisen maiseman ja vilkkaasti liikennöidyn Mannerheimintien. Finlandia-talon luonne valtiollisesti tärkeänä rakennuksena on otettu huomioon sen arkkitehtuurissa. Sen arvokkuutta on ensinnäkin korostettu nostamalla rakennus ylös katutilasta. Finlandia-talon julkisivuissa kuin sen sisäpinnoissakin käytetty valkoinen Carraran marmori luo myös arvokkaan vaikutelman. Materiaalivalintojen kohdalla Aalto halusi valkoisella marmorilla luoda viitteitä Välimeren alueen kulttuuriin ja samalla saada aikaan myös kontrastisen vaikutelman pohjakerroksessa käytetylle mustalle graniitille.

Aalto teki Finlandia-talosta monitahoisen kokonaisuuden, jonka suunnittelussa hän käytti runsaasti vastakohtaisuuksia. Rakennuksen itäinen ja läntinen julkisivu eroavat toisistaan esimerkiksi ikkunajärjestelmien ja rakennuksen osien jäsentelyjen puolesta. Finlandia-talon hallitsevana elementtinä toimii suuren konserttisalin tornimainen osa ja sen ylitse rakennettu vino katto. Katon rakenteen takana oli korkeista kirkkosaleista omaksuttu ajatus, jonka mukaan salin yläpuolelle jätetty tyhjä kaiuntatila parantaisi salin akustiikkaa. Valitettavasti ratkaisu osoittautui käytännössä osittain epäonnistuneeksi ja kritiikki akustiikkaa kohtaan koitui vakavaksi takaiskuksi Aallon maineelle.

Finlandia-talon sisätiloissa toistui Aallon jo 1950-luvulla suunnittelemista julkisista rakennuksista tuttu viuhkateema, jolle on ominaista epäsymmetrisyys. Tämän avulla hän pitäytyi erossa suorakaiteen muotoisesta tilasta. Jyrkästi nousevan sektorimaisen katsomon myötä Aalto jatkoi historiallisten aiheiden lainausta arkkitehtuurissaan. Tällä tavoin hän pyrki muodostamaan suomalaisen version antiikin kreikkalaisesta teatterista. Lämpiöiden kohdalla Aalto halusi luoda vaikuttavan tilatunnelman, joka perustui korkeuserojen vaihteluihin. Matalan ja korkean huonetilan eroja hän painotti portaiden ja parvekkeiden avulla.

Finlandia-talo edustaa Aallolle tyypillistä tapaa luoda rakennuksista kokonaistaideteoksia. Hän työsti Finlandia-taloon lukuisia yksityiskohtia ja suunnitteli erikseen jokaisen valaisimen, huonekalun, paneelin, lattianpäällysteen ja koristelistan. Tämänkaltaista työskentelytapaa pidettiin kuitenkin tuohon aikaan vanhentuneena. Nuorempien arkkitehtien piirissä oli noussut vallalle ryhmätyöhön perustuva työtapa, jossa eri tehtävät jaettiin kunkin asiantuntijan kesken. Tätä teknokraattista, taloudelliset ja tekniset realiteetit tiukasti huomioon ottavaa asennetta vastaan Aalto pyrki taistelemaan. Tämän lisäksi Finlandia-talosta muodostui vastareaktio muodissa olleelle konstruktivistiselle arkkitehtuurille. Aalto ei tuonut rakennuksen yhteydessä esiin sen konstruktiivista luonnetta, vaan piilotti rakenteet seinämuureihin.

Alvar Aalto lukeutuu modernin arkkitehtuurin tärkeimpien edustajien joukkoon. Aallon merkitys länsimaisen arkkitehtuurin kannalta perustuu hänen luomaansa omaan arkkitehtuurisuuntaukseen, jonka keskiössä on rakennusten ympäristösuhteen tarkka suunnittelu, ihmisläheinen mittakaava, materiaalin tuntu, hiotut yksityiskohdat ja taitava valaistuksen suunnittelu. Finlandia-talo toimii edustavana esimerkkinä Aallon omaleimaisesta arkkitehtuurista, joka tarjosi vaihtoehdon kansainvälisen tyylin persoonattomalle teknisyydelle sekä yksinkertaisen struktuurin toistolle ja yksitoikkoisuudelle.

 

Lähteet/lisätietoa:

Alvar Aalto kansallisbibliografiassa

http://www.alvaraalto.fi/alvar/

http://www.mfa.fi/arkkitehtiesittely?apid=819598

Finlandia-talo; toim. Lukkarinen

Koho: Alvar Aalto - muutoksen etsijä

Nikula: Rakennettu maisema