23.02.2017

Ateenan Akropolis

Arkkitehtuuri


Akropolis

Akropolis nimitystä käytetään antiikin kreikkalaisen kaupungin muuta asutusta korkeammalla olevasta linnoitetusta osasta, jossa sijaitsivat tärkeimmät temppelit ja muut julkiset rakennukset. Tunnetuin näistä on Ateenan Akropolis-kukkula, johon kuuluu marmorista valmistetut Parthenonin, Erekhtheionin ja Athene Niken temppelit sekä Propylaiat. Akropoliin temppelien rakentaminen sijoittui ajanjaksolle, jota on kutsuttu kreikkalaisen kulttuurin klassiseksi kaudeksi. 400-luvun alusta eKr. vuoteen 338 eKr. välisenä aikana kreikkalainen kulttuuri nousi kukoistukseensa ja tuolloin syntyneet kirjalliset ja taiteelliset teokset ovat säilyttäneet arvonsa tähän päivään saakka. Akropoliin vaikutus länsimaisen arkkitehtuurin piirissä on kautta aikojen ollut merkittävä.

 
Parthenonin temppeli

Parthenon on tärkein esimerkki kreikkalaisen antiikin taiteen klassisesta kaudesta ja se toimii edelleen kreikkalaisten kansallisena symbolina. Akropoliin päärakennus Parthenonin temppeli valmistui vuosien 447 eKr. ja 432 eKr. välisenä aikana. Temppelin rakennutti ateenalainen aristokraatti Perikles, joka vastasi myöhemmin myös muiden Akropoliin rakennusten rakennuttamisesta. Parthenonin arkkitehteina on mainittu olleen Kallikrates ja Iktinos. Temppelin tarkoituksena oli kunnioittaa kaupungin suojelusjumalatarta Athenea ja samalla toimia myös Ateenan mahtia ilmaisevana statussymbolina.

Parthenon edustaa nk. staattista arkkitehtuuria, jossa julkisivu nousee sisätilaa tärkeämmäksi. Kreikkalaisessa kulttuurissa temppelin tarkoituksena olikin säilyttää jumalia esittäviä patsaita ja itse seremoniat tapahtuivat ulos sijoitetun alttarin luona. Parthenonin yhteydessä oli lukuisia veistoksia. Näistä tärkein kullasta ja norsunluusta valmistettu suurikokoinen Athene Parthenoksen patsaan kerrotaan olleen Feidiaan tekemä. Parthenonin päätykolmion veistoksissa kuvattiin Athenen vaiheita ja temppelin sivustoiden yläosissa eli metoopeissa erilaisia kreikkalaiseen mytologiaan liittyviä taistelukohtauksia. Alun perin veistokset oli maalattu kirkkain värein. Lähes kaikki Parthenonin veistokset ovat sittemmin joko kadonneet tai siirretty Euroopan eri museoihin, kuten esimerkiksi British Museumiin Lontooseen.

Parthenonin temppeli on rakennettu doorilaisen pylväsjärjestelmän mukaisesti. Sen päädyt muodostuvat kahdeksasta ja pidemmät sivut seitsemästätoista pylväästä. Temppelin sisällä sen keskiössä sijaitsi kaksiosainen cella eli pyhä huone. Pienemmässä säilytettiin rikkauksia ja suuremmassa Athenen patsasta. Parthenonin, kuten muidenkin Akropoliin temppeleiden kohdalla niiden rakentamisessa huomioitiin ihmisen näköhavainnon tuottamat virheet. Arkkitehdit tiesivät, että pystysuorat viivat näyttävät kaartuvan ja vaakasuorat viivat painuvan keskeltä notkolle. Näitä optisia harhoja korjattiin esimerkiksi tekemällä lattian ja portaiden reunat kaartumaan kuperiksi ja sijoittamalla pylväitä rakennuksen kulmauksiin tiheämmin kuin muualle. Pylväitä ei tehty ylöspäin suippeneviksi, vaan sellaisiksi, että ne pullistuivat hieman varren keskiosan alapuolelta. Temppelin kulmauksiin sijoitettiin muita paksummat pylväät ja kaikkien pylväiden annettiin kallistua hieman sisäänpäin. Erityisesti alaviistosta katsottaviksi tarkoitetut temppelit muodostavat harmonisen kokonaisuuden, joka miellyttää katsojaa. Tässä mittasuhteiden harmoniassa, jossa kaikki osat ovat oikeassa suhteessa toisiinsa ja kokonaisuuteen tiivistyy Parthenonin ja koko antiikin klassisen kauden arkkitehtuurin merkittävyys.

Parthenon säilytti uskonnollisen luonteensa myös tulevina vuosisatoina ja se toimi niin Bysanttilaisena kirkkona kuin muslimien moskeijanakin. Turkkilaiset käyttivät temppeliä ruutivarastonaan ja venetsialaisten hyökkäyksen yhteydessä vuonna 1687 Parthenonissa tapahtui räjähdys, jonka seurauksena temppeli vaurioitui pahoin.

 
Erekhtheion, Athene Niken temppeli ja Propylaiat

Parthenonin edustaessa doorilaisen järjestelmän huipennusta, edustavat Propylaiat, Erekhtheion ja Athene Niken temppeli herkempää joonialaista tyyliä. Doorilaisen rationaalinen, yksinkertainen ja ”kansallisena” Manner-Kreikan tyylinä pidetty rakennustapa oli saavuttanut lakipisteensä ja Akropoliin rakentamisessa alkoivat näkyä uudet virtaukset. Ihanteeksi nousi joonialainen järjestelmä, joka oli itämaisia vaikutteita omaava ja doorilaista solakampi sekä koristeellisempi tyyli. Joonialainen järjestelmä ei ollut myöskään yhtä muodollinen ja niin tarkkoihin sääntöihin sitoutunut rakennustapa kuin doorilainen. Tämä johti arkkitehtuurin osittaiseen vapautumiseen.

Akropolis-kukkulalle saavutaan monumentaalisen porttirakennuksen kautta, josta käytetään nimitystä Propylaiat. Sitä rakennettiin vuosien 437 – 432 eKr. välisenä aikana arkkitehti Mnesikleen johdolla. Peloponnesolaissota kuitenkin keskeytti Propylaiojen rakennustyön eikä sitä saatu koskaan valmiiksi. Porttirakennelma edustaa doorilaisen ja joonialaisen tyylin yhdistelmää. Rakennusryhmään kuuluu kaksi temppelinpäädyn kaltaista doorilaista julkisivua ja näitä yhdistävä joonialainen pylväikkö. Koko monitahoinen rakennelma on sijoitettu taidokkaasti jyrkkään ja vaikeakulkuiseen rinteeseen. Propylaiat mukailee maaston muotoja ja sitä voidaan pitää yrityksenä saattaa rakennus välittömään yhteyteen ympäristönsä kanssa

Vuosien 421 - 409 eKr. välisenä aikana rakennetun Erekhtheionin temppelin pääosa oli jaettu kahden jumalan: Athenen ja Poseideon-Erechtheuksen palvontaan. Joonialaisen tyylin tuoma arkkitehtuurin muutos näkyi Erekhtheionin vapaamuotoisessa pohjakaavassa. Kolmella sivulla sijaitsevat eri tasoilla olevat pylväiköt erottavat sen Parthenonin selkeälinjaisesta arkkitehtuurista. Lisääntynyt koristelu ja arkkitehtoniset yksityiskohdat kertovat myös muutoksesta. Esimerkkinä tästä voidaan nähdä Erekhtheionin eteläsivun eteishalli, jossa vesikattoa kannattelevat pylväät korvattiin karyatideiksi kutsutuilla naisveistoksilla.

Toinen Akropoliin joonialaistyylisistä temppeleistä rakennettiin vuosien 427 – 424 eKr. aikana. Tämä pieni ja eleganssi temppeli oli omistettu voitonjumalattarelle Athene Nikelle ja se oli myös viimeinen rakennus, joka valmistui Akropoliille. Temppeli on amfiprostylinen eli sen molemmissa päädyissä on pylväsrivit ja niiden välisen tilan täyttää cella. Athene Niken temppelissä, kuten yleensä joonialaisessa arkkitehtuurissa ornamentiikan osuus korostui. Tästä esimerkkinä voidaan nähdä Athene Niken friisissä kiertävä reliefi-veistosten sarja. Joonialaisen tyylin myötä veistokset tulivat yhä kiinteämmäksi osaksi rakennetta. Doorilaisen tyylin mukaan veistokset taas toimivat enemmän rakenteen lisinä kuin sen kiinteinä osina.

 
Historiallinen merkitys

Kreikkalaisen antiikin arkkitehtuurin vaikutusta myöhempään länsimaiseen arkkitehtuurin kehitykseen voidaan havainnoida kahdella tapaa. Ensimmäinen on suora antiikin ilmiöiden jatkuminen myöhempiin aikoihin katkeamattomana, joskaan ei ehdottoman muuttumattomana perinteenä. Toinen on taas nk. revival-ilmiö, joka voi jatkaa perinnettä ajallisten katkosten jälkeen eri maissa ja eri aikoina.

Suoraa antiikin arkkitehtuurin perinnettä jatkoivat roomalaiset. Valloitettuaan helleeniset alueet roomalaiset sulauttivat kreikkalaisen antiikin arkkitehtuurin elementtejä omaansa. Yhdistelemällä etruskilaisia, italialaisia ja kreikkalaisia elementtejä he loivat uuden roomalaisen tyylin, joka kuitenkin pohjautui antiikin perinteeseen. Esimerkkeinä tästä voidaan mainita Rooman Colosseum ja Pantheon.

Rooman imperiumin kukistuttua ensimmäiseksi antiikin revival-kaudeksi voidaan nostaa karolinginen renessanssi, jossa pyrittiin antiikin katkenneen perinteen jatkamiseen. Kaarle Suuren (742-814) tarkoituksena oli uudentaa valtakuntansa antiikin esikuvien mukaan, jonka kautta hän pyrki Rooman imperiumin uudelleensynnyttämiseen. Roomalaisen antiikin arkkitehtuurin vaikutuksen voi nähdä Aachenissa sijaitsevasta Kaarle Suuren palatsikappelista (792-805 jKr.), jonka kahdeksankulmaisen keskustilan esikuvana on pidetty Ravennan San Vitalea (540-547 jKr.). Lisäksi 800-luvulla rakennettu Lorschin luostariportti on osoitus roomalaisen rakennustekniikan ja pylväsjärjestelmien hallinnasta.

Toinen antiikin arkkitehtuurin revival tapahtui 1100-luvulla. Sitä on kutsuttu protorenessanssiksi ja se oli erityisesti romaanisen taiteen ilmiö. Siinä missä karolinginen renessanssi oli pyrkinyt säilyttämään antiikin muodon ja sisällön, protorenessanssi keskittyi enemmän muotoon antaen sisällölle kristillisen leiman. Protorenessanssin vaikutus arkkitehtuurin näkyi esimerkiksi Ranskan romaanisissa kirkoissa, kuten Arlesin Saint-Trophimen fasadin pyörökaarissa.

Antiikin revival-kausista tunnetuin on Italian niemimaan renessanssi, joka aikaisemmista revivaleista poiketen erotti antiikin omaksi ajalliseksi kokonaisuudekseen. Arkkitehtuurissa paluu antiikkiin oli hyvin tietoista ja se tapahtui nopeasti. Tärkeinä antiikin arkkitehtuurin palauttajina toimivat 1400-luvulla arkkitehdit Filippo Brunelleschi ja Leon Battista Alberti. Albertin rooli antiikin perinteen herättäjänä korostui hänen kirjoitettuaan Vitruviuksen arkkitehtuuriteokseen pohjautuvan arkkitehtuuriteorian oppikirjan De Re Aedificatorian (1450). Tämän seurauksena nousi tärkeäksi tekijäksi mm. klassisten pylväsjärjestelmien oikeaoppinen käyttö. Brunelleschin teoksista voidaan esimerkiksi nostaa Pazzi-kappeli ja Albertin tuotannosta San Andrean kirkko. 1500-luvun täysrenessanssin myötä arkkitehtuurissa luotiin ideaalikuva antiikin arkkitehtuurista, jota sittemmin pyrittiin noudattamaan. Huippunsa tämänkaltainen normatiivisklassinen ihannearkkitehtuuri saavutti Bramanten luomissa rakennuksissa kuten Tempiettossa.

1700-luvun puolivälin jälkeen syntyi viimeinen kokonaisvaltainen antiikin revival-kausi. Tällä uusklassisella kaudella tehtiin oleellinen suunnanmuutos. Aikaisempien revival-kausien kohdalla antiikin perinteen jatkaminen oli kohdistettu roomalaiseen antiikkiin, kun uusklassisella kaudella kiinnitettiin huomio nimenomaan kreikkalaiseen antiikkiin. Tämän myötä roomalaista arkkitehtuuria ryhdyttiin pitämään kreikkalaisen arkkitehtuurin jäljittelynä. Uusklassistisen arkkitehtuurin yhteydessä doorilainen järjestelmä löydettiin uudelleen ja siitä muodostui yksi sen muotokielen pääkohteista. Uusklassistisen kauden idealistis-ihanteellinen vaihe, jossa pyrittiin saavuttamaan antiikin mestariteoksia tutkimalla sen ylevyyttä, paatosta ja harmoniaa, sitä kuitenkaan suoraan kopioimatta, sai alkunsa J. J. Winckelmannin ajatuksien pohjalta. Tämä idealistinen suhde kuitenkin muuttui Napoleonin keisarikunnan aikana, jolloin palattiin yhä enemmän roomalaisiin esikuviin. Tällöin kiinnostuksen kohteeksi nousi enemmänkin antiikin muoto kuin sen henki. 

Uusklassistisen kauden jälkeen 1920-luvun klassismi on mahdollista mieltää arkkitehtuuri suuntauksena, jota voidaan pitää osittaisena antiikin revivalina. Sen yhteydessä arkkitehdit eivät tähdänneet antiikin rakennusten suoraan kopioimiseen, vaan käyttivät idealistisessa mielessä kreikkalais-roomalaiseen antiikkiin perustuvia muotoja rakennusten sommittelussa ja pintojen jäsentelyperiaatteina. 1920 klassismissa oli tavoitteena yksinkertaisuus. Tähän pyrittiin käyttämällä eheitä geometrisia perusmuotoja, aksiaalista eli keskiakselin varaan tehtyä symmetristä sommitelmaa, toistuvia samansuuruisia rakennusosia ja kultaiseen leikkaukseen pohjautuvia lukusuhteita. Edellä mainitut elementit muodostivat klassismin perustan, jolta myös moderni arkkitehtuuri lähti kehittymään. 1920-luvun klassismia käytettiin erityisesti julkisen rakentamisen yhteydessä, josta kotimaiseksi esimerkiksi voidaan nostaa J. S. Sirénin Eduskuntatalo.

Kuten edeltä käy ilmi, on kreikkalaisen antiikin klassisen kauden arkkitehtuurilla ollut pitkäkestoinen ja huomattava merkitys länsimaisen arkkitehtuurin kehitykselle. Akropoliin rakennusten edustaessa selkeimmin antiikin klassisen kauden arkkitehtuuria voidaan niitä pitää lähtökohtana tälle lähes 2500 vuotta kestäneelle vaikutusketjulle.

 

Lähteet/lisätietoa:

Honour & Fleming: Maailman taiteen historia

Antiikin kulttuurihistoria; toim. Lilius, Lilja, Thesleff jne.

Nikula: Rakennettu maisema

http://www.culture.gr/2/21/211/21101a/e211aa01.html

http://witcombe.sbc.edu/ARTHgreece.html