23.02.2017

Gesellius, Lindgren, Saarinen: Kansallismuseo

Arkkitehtuuri


Arkkitehtitoimisto Gesellius, Lindgren, Saarinen

Herman Gesellius (1874-1916), Armas Lindgren (1874-1929) ja Eliel Saarinen (1873-1950) perustivat yhteisen arkkitehtitoimistonsa opiskellessaan vielä Polyteknillisessä opistossa (nykyisin Teknillinen korkeakoulu). Nuoret arkkitehdit valmistuivat samanaikaisesti 1897. Jo seuraavana vuonna he nousivat julkisuuteen voittamalla arkkitehtikilpailun, jossa oli kysymys Helsingin Katajanokalle rakennettavan Tallbergin asuintalon suunnittelusta. Geselliuksen, Lindgrenin ja Saarisen toimisto nautti jo toimintansa alkuhetkinä suurta suosiota, jonka perustana oli pääosin arkkitehtuurikilpailuista saavutetut voitot. Heitä pidettiin uuden suomalaisen arkkitehtuurin luojina, jotka yhdistivät uusimman ulkomaisen arkkitehtuurin, modernin tyylin ja art nouveaun piirteet kansalliseksi tulkittavaan muotokieleen. Erityisesti toimiston Helsinkiin suunnittelemat asuinkerrostalot vakiinnuttivat Suomeen uuden modernin tyylin, josta meillä myöhemmin on käytetty nimitystä jugend-arkkitehtuuri.

Toimiston kansainvälinen läpimurto tapahtui vuonna 1900 sen suunnitellessa Suomen paviljongin Pariisin maailmannäyttelyyn. Eliel Saarinen toimi pääsuunnittelijana paviljongissa, joka koostui toisesta päästä pyöristetystä suorakaiteen muotoisesta rakennuksesta ja siihen kuuluneesta tornista. Tornin alla olevaan holvattuun tilaan teki Akseli Gallen-Kallela Kalevala-aiheiset freskot. Paviljongin arkkitehtuurissa oli viitteitä läntisen maailman art nouveau tyylivirtauksiin, mutta Suomen luonnosta otettujen koristeaiheiden myötä se miellettiin suomalaisen arkkitehtuurin malliesimerkiksi.

Vuosien 1901-1904 välisenä aikana Gesellius, Lindgren ja Saarinen rakennuttivat Kirkkonummella sijaitsevan Hvitträskin, joka toimi kolmikon ateljee- ja asuinrakennuksena. Hvitträsk voidaan nähdä kokonaistaideteoksena, jossa arkkitehdit suunnittelivat rakennuksen yksityiskohtaisesti sen sisätiloja myöten. Kooltaan ja muodoiltaan erikokoiset huoneet rakentuivat monista eri materiaaleista. Rakennuksen sisustuksessa pyrittiin valaistuksen ja tekstiilien käytön kautta pehmeään tunnelmaan vuosisadan vaihteen keskeisten ihanteiden mukaisesti. Hvitträskin pääarkkitehtina toimi jälleen Eliel Saarinen, joka myös asui rakennuksessa pisimpään aina vuoteen 1923 asti. Vuonna 1922 tulipalo tuhosi Hvitträskin suuren hirsitornin ja sen läheisyydessä sijainneen Lindgrenin asuinsiiven. Nykyään rakennus toimii museona.

Suomalaista kansallisromantiikan arkkitehtuuria puhtaimmillaan edustavat Geselliuksen, Lindgrenin ja Saarisen tuotannossa monumentaaliset kivirakennukset, joista esimerkkeinä toimivat vuonna 1900-01 valmistunut Vakuutusyhtiö Pohjolan talo ja vuosina 1905-10 rakennettu Kansallismuseo. Kolmikon arkkitehtitoimisto lopetti toimintansa vuonna 1905 ja Kansallismuseo jäi sen viimeiseksi yhteiseksi suunnittelutyöksi. Kansallismuseon keskeneräisten rakennustöiden valvomista jatkoi kolmikon työtä tässä projektissa johtanut Armas Lindgren.

Kolmikon yhteisen toimiston lopetettua kohosi heistä niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin tunnetuimmaksi arkkitehdiksi Eliel Saarinen. Yhtenä Saarisen päätyönä pidetään vuosina 1906-1916 valmistunutta Helsingin rautatieasemaa. 1910-luvulla Saarinen keskittyi kaupunkisuunnitteluun ja hän teki suunnitelmia Tallinaan, Budapestiin ja Helsinkiin. Saarisen mittava ura jatkui vuoden 1923 jälkeen Yhdysvalloissa, jossa hänellä oli vuodesta 1937 lähtien yhteinen toimisto poikansa Eero Saarisen kanssa. Yhteisen toimiston päätyöksi muodostui General Motorsin teknillinen keskus Detroitissa vuodelta 1949. Sen lopulliset piirustukset laati Eero Saarinen.

Yhteisen toimiston hajottua Armas Lindgren perusti oman arkkitehtitoimiston. Kymmenluvulla hän työskenteli yhdessä Wivi Lönnin kanssa ja tämän yhteistyön tuloksena syntyivät Helsingin Uusi ylioppilastalo, Tallinnan Estonia-teatteri ja Sakalan ylioppilastalo Tarttoon. Lindgren tunnetaan myös opettajana, joka vuosien 1902-1912 välisenä aikana toimi Taideteollisuuskeskuskoulun korkeimman osaston (nykyisin Taideteollinen korkeakoulu) taiteellisena johtajana ja vuodesta 1919 Teknillisen korkeakoulun rakennustaiteen professorina.

Kolmikosta tuntemattomimmaksi jäi Herman Gesellius, jonka itsenäinen työkausi jäi lyhyeksi ja tuotanto vähäiseksi. Tähän oli syynä hänen vakava sairastuminen 1912, jonka seurauksena hän kuoli verrattain nuorena vuonna 1916. Geselliuksen tunnetuin rakennussuunnitelma on Wuorion talo Unioninkadulla Helsingissä.

Kansallismuseo

Kansallismuseon rakentamisesta oli käyty keskustelua pitkään 1800- ja 1900-lukujen taitteessa ja rakennuksesta oli olemassa jo Sebastian Gripenbergin vuonna 1889 laatimat piirustukset. Nuoret arkkitehdit pitivät suunnitelmissa ollutta palatsityyppistä ratkaisua vanhentuneena. Vuonna 1900 Armas Lindgren yhdessä arkkitehtitoveriensa Herman Geselliuksen, Bertel Jungin, Harald Neoviuksen ja Lars Sonckin kanssa julkaisi kirjasen nimeltä Vårt Museum, jonka yhteydessä he esittelivät uusimpia eurooppalaisia museosuunnittelun virtauksia. Pamfletin tarkoituksena oli myös saada aikaan Kansallismuseon rakentamisesta julkinen suunnittelukilpailu. Museokysymyksessä oli vallalla kaksi vastakkaista näkemystä. Vanhan klassisen koulun kannattajat suosivat perinteistä palatsityyppistä ratkaisua, joka tarkoitti säännönmukaista kolmikerroksista rakennusta. Nuoret arkkitehdit puolestaan kannattivat uutta agglomeraatiojärjestelmään pohjautuvaa ratkaisua, jonka mukaan museo muodostuisi erillisistä osista koostuvaksi kokonaisuudeksi. Vårt Museum-pamfletin sekä suomalaisten eturivin arkkitehtien ja taiteilijoiden aktiivisten mielenilmausten johdosta senaatti taipui Kansallismuseon julkisen arkkitehtuurikilpailun järjestämiseen.

Vuonna 1902 järjestetyn kilpailun voitti arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen ja heidän suunnitelmansa noudatti pitkälti Vårt Museum-julkaisussa annettua kuvausta. Kansallismuseosta rakentui näin ollen agglomeraatiojärjestelmää noudatteleva kokonaisuus, jossa jokainen aikakausi sai omaa luonnettaan kuvaavan ja muista poikkeavan tilan. Tämän seurauksena museon kukin näyttelyosasto, esihistoriallinen, historiallinen ja kansantieteellinen osasto sijoitettiin omiin rakennussiipiinsä. Ihanteeksi koettiin moniosainen museo, jossa vierailija pystyi liikkumaan omien mieltymystensä mukaisesti.

Vuosien 1905-1910 välisenä aikana rakennetun Kansallismuseon muotokieleen vaikutti alusta asti siihen liitetty kansallinen ideologia. Johtavana ajatuksena oli, että museorakennuksen tuli jo ulkoisella hahmollaan olla menneitten rakentajien taidon sekä nimenomaan suomalaisuuden monumentti. Rakennuksen julkisivut ovat toisiinsa nähden hyvin erilaiset ja jokaisella sen osalla on oma vertauskuvallinen merkityksensä. Keskiaikaiseen kirkkoarkkitehtuuriin liittyvät elementit viittaavat katoliseen perinteeseen, linnamaiset osat sotaisaan Vaasa-aikaan ja klassissävyiset julkisivut puolestaan edellisten kausien jälkeiseen tasaisemman kehityksen kauteen. Rakennuksen runsas ornamentiikka korostaa aiheidensa kautta työn, tieteen, taiteen ja luonnon merkitystä suomalaisessa kulttuurissa. Näiden kokonaisuutena rakennuksen muotokieli noudattaa kansallisromantiikalle ominaisia piirteitä rikkaasti sommiteltuine yksityiskohtineen, torneineen, ulkonemineen, jyrkkine kattoineen ja vaihtelevine pintakäsittelyineen.

Kansallismuseon sisätilat muodostavat ulkopuolen tavoin vaihtelevan ja yllätyksellisen kokonaisuuden. Sen pohjasommittelussa on tietoisesti vältetty jäykkyyttä ja symmetriaa, jonka seurauksena museossa ei ole yhtään täsmälleen samanlaista tai samankokoista huonetta. Suuria näyttelysaleja Kansallismuseossa on vain kaksi, kirkkosali sekä esihistoriallisen ajan näyttelyhalli. Muun näyttelytilan muodostaa sarja erisuuruisia huoneita. Alkuperäisen suunnitelman mukaan Kansallismuseoon oli tarkoitus rakentaa näyttelyhuoneita, joissa eri tyylikausien esineet esitettäisiin omassa ympäristössään. Lopulta kirkkosali oli näyttelytiloista ainoa, jonka kohdalla arkkitehtien idea toteutui. Syynä tähän oli museon sisustuksessa käytettyjen varojen supistaminen. Kansallismuseon sisätilojen keskeinen kohde on keskushalli, josta kierros museossa tavallisesti alkaa. Hallin massiiviset ja yksinkertaiset pylväät kannattelevat holveja, joihin Akseli Gallen-Kallela maalasi toisinnot Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongin freskoistaan. Maalaukset kuuluivat alusta lähtien museosuunnitelmaan, vaikka ne toteutettiinkin vasta vuonna 1928.

Kansallismuseon syntyajankohtana suomalaiset taiteilijat elivät merkittävää murroskautta, jota leimasi voimakas pyrkimys omaan kansalliseen ilmaisuun. Täten Kansallismuseohankkeen ideologinen luonne antoi arkkitehdeille ainutlaatuisen tilaisuuden muinaisuuteen ja romantiikkaan suuntautuvien ajatusten toteuttamiseen. Hankkeen osuminen juuri oikeaan aikaan takasi sen, että Suomelle syntyi kansallisen kulttuurin näkökulmasta tärkeä symbolirakennus. Jos Kansallismuseo olisi rakennettu aikaisemmin, olisi sen paikalla nyt klassinen palatsimuseo. Jos taas sen suunnittelu ja rakentaminen olisivat kestäneet vielä kauemmin, olisi sen kansallisromanttiset piirteet luultavasti vähentyneet jälkeenpäin nousseen rationalistisen arkkitehtuurin myötä.

 

Lähteet/lisätietoa:

Eliel Saarinen kansallisbiografiassa

http://www.mfa.fi/arkkitehtiesittely?apid=3871

http://www.mfa.fi/arkkitehtiesittely?apid=3830

http://www.nba.fi/fi/hvi_herman

http://www.nba.fi/fi/skm

Kopisto: Suomen kansallismuseo - kansallisromanttisen kauden rakennusmonumentti

Suomen taiteen historia; toim. von Bonsdorff, Gradberg, Lindberg jne.

Nikula: Rakennettu maisema