23.02.2017

Aki Kaurismäki: Kauas pilvet karkaavat

Elokuva


Aki Kaurismäki:

Orimattilassa vuonna 1957 syntynyt Aki Kaurismäki on kansainvälisesti tunnetuin suomalainen elokuvaohjaaja. Ylioppilaaksi kirjoitettuaan Kaurismäki opiskeli Tampereen yliopistossa lehdistö- ja tiedotusoppia. Hän oli kiinnostunut jo varhain elokuvasta, ja haki alan kouluihin, muttei tullut valituksi. Kiinnostustaan elokuvaa kohtaan hän piti yllä toimimalla elokuvakerhoissa. Aki Kaurismäen ensi kosketus elokuvan tekemiseen tapahtui vuonna 1981, jolloin hän toimi käsikirjoittajana ja pääosan esittäjänä veljensä Mika Kaurismäen elokuvassa Valehtelija. Kyseessä oli puolipitkä elokuva, joka oli samalla Mika Kaurismäen diplomityö Münchenin elokuvakouluun.

Kaurismäen veljesten yhteistyö jatkui heidän yhdessä ohjaamassaan rock-dokumentissa Saimaa-ilmiö (1981). Lisäksi Aki toimi käsikirjoittajana ja näyttelijänä Mikan elokuvassa Arvottomat (1982) sekä käsikirjoittajana hänen elokuvissaan Klaani (1984) ja Rosso (1985).  Mika puolestaan toimi tuottajana Akin elokuvissa Rikos ja rangaistus (1983) ja Varjoja paratiisissa (1986). Kaurismäen veljekset olivat 1980-luvun näkyvimpiä ja lahjakkaimpia tulokkaita suomalaisen elokuvan kentällä, joka tuolloin oli murtautumassa ulos 1970-luvun lopun jähmeistä elokuvanteon malleista. Tapio Suomisen Täältä tullaan elämä! (1980) oli avannut tien uuden nuorison ja nuorisoelokuvan esiin marssille, jota Kaurismäen veljekset jatkoivat omintakeisella tyylillään. Jo veljesten ensimmäiset elokuvat osoittivat heidän lähtökohtiensa löytyvän kansainvälisen elokuvan piiristä. Erityisesti nk. ranskalaisen uuden aallon vapautunut ja pienimuotoinen tapa tehdä elokuvaa on nähtävissä heidän teoksissaan. Vahvimmin tämä näkyy Valehtelijan kohdalla selvinä viittauksina esimerkiksi Jean-Luc Godardin, Francois Truffaut’n ja Robert Bressonin elokuviin.

Mika ja Aki Kaurismäki lähtivät liikkeelle yhteistyöproduktiolla ja yhteistä heille on ollut myös tietty lähestymistapa, tietty visio suomalaisuudesta ja erottautuminen suomalaisen elokuvan valtalinjoista kohti kansainvälisyyttä niin tematiikan kuin tuotannon rahoituksenkin osalta. Sittemmin kummankin ohjaajapersoonallisuus on kulkenut eri suuntiin. Mika Kaurismäkeä voi luonnehtia toteuttajana, puhtaana ohjaajana (metteur-en-scene), joka on tehnyt hyvinkin toisistaan poikkeavia elokuvia lukuisten eri käsikirjoittajien teksteistä. Aki Kaurismäkeä voi puolestaan luonnehtia tekijänä, kokonaisvaltaisena ohjaajana (auteur), joka vastaa elokuviensa jokaisesta yksityiskohdasta aina käsikirjoituksesta leikkaukseen saakka.

Aki Kaurismäen ensimmäinen itsenäinen ohjaustyö oli Rikos ja rangaistus (1983). Se oli vapaa ja nykyaikaistettu sovitus Fjodor Dostojevskin klassikkoromaanista, jonka tapahtumapaikat oli siirretty lähinnä öiseen Helsingin keskustaan. Elokuvassa Kaurismäki sovitti yhteen Dostojevskin teoksen syyllisyyden ja sovituksen ankaran logiikan omiin moraalisiin, temaattisiin ja kerronnallisiin ominaispiirteisiinsä. Jo tästä ensimmäisestä itsenäisestä elokuvastaan lähtien Aki Kaurismäki loi hänelle ominaisen tyylinsä, jonka keskiössä ovat olennaisimpaan keskittyvä minimalismi ja lakonisuuteen taipuva tapa puhua tai olla hiljaa. Muita Kaurismäen uran klassikkofilmatisointeja ovat Shakespeare-tulkinta Hamlet liikemaailmassa (1987), moderni sovitus Henri Murgerin romaanista (joka tunnetaan myös Giacomo Puccinin oopperana) Boheemielämää (1992) sekä mykkäelokuva-versio Juhani Ahon Juhasta (1999), josta omat tulkintansa olivat tehneet jo aiemmin Mauritz Stiller (1920), Nyrki Tapiovaara (1937) ja T. J. Särkkä (1956).

Kaurismäen toista elokuvaa Calmari Union (1985) on pidetty hänen ”varsinaisena esikoiselokuvanaan”. Kyseessä oli pikemminkin suurisuuntainen vitsi, joka edusti ohjaajan itsensä mukaan halpatuotantoa ja oli tarkoitettu B-luokan huonoksi elokuvaksi. Ulkoasultaan ja tunnelmaltaan Calmari Union on mahdollista mieltää underground-elokuvaksi, joka lajiltaan asettuu vaellustarinan – nuorten miesten odysseian – muotoon. Elokuvan varsin olemattoman käsikirjoituksen löyhä juoni koostuu viidentoista Frank-nimisen nuoren miehen ja yhden Pekan matkasta Helsingin Kalliosta kohti paratiisina näyttäytyvää Eiraa. Myöhemmin Kaurismäki palasi vitsilähtöisten elokuvien linjalle Leningrad Cowboys -trilogialla, joka pitää sisällään elokuvat Leningrad Cowboys Go America (1989), Total Balalaika Show -dokumentti (1993) ja Leningrad Cowboys Meet Moses (1994). Kuvaamalla tämän ”maailman huonoimman rock-yhtyeen” harharetkiä maailmalla, Kaurismäki suuntasi työskentelemään myös ensimmäistä kertaa ulkomaille. Muita hänen Suomen ulkopuolella tekemiään elokuvia ovat jo aiemmin mainittu Boheemielämää (kuvattu Pariisissa) ja Lontoossa kuvattu I Hired a Contract Killer (1990), jonka pääosaa näytteli erityisesti Francois Truffaut’n elokuvista tunnetuksi tullut ranskalainen Jean-Pierre Léaud.

Varjoja paratiisissa (1986) aloitti Aki Kaurismäen ”työläistrilogiaksi” nimetyn sarjan, josta ohjaaja itse käyttää nimitystä ”häviäjien trilogia”. Sarjan kaksi muuta elokuvaa ovat Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Trilogiassa Kaurismäki palasi Saimaa-ilmiön ja Arvottomien aloittamaan teemaan suomalaisuuden pohdinnasta. Keskeisimmiksi trilogiassa nousevat kysymykset: mitä on olla suomalainen ja mitä on suomalainen todellisuus? Lisäksi Kaurismäki nostaa niissä maailmankatsomuksen ja kunnianosoituksen tasolle kuvauksen työnteosta, työläisistä, maan hiljaisista ja syrjäytyneistä ihmisistä. ”Työläistrilogian” myötä Aki Kaurismäki teki kansainvälisen läpimurtonsa korkealle arvostettujen eurooppalaisten ohjaajien joukkoon ja se on myös toiminut hänen myöhempää uraansa määrittävänä tekijänä. Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994) on nostalginen kuvaus 1960-luvun suomalaisesta melankolisesta maisemasta, josta löytyy pohdintaa kansakunnan mentaliteetista. Varsinaisen jatkon ”työläistrilogialle” muodostavat kuitenkin Kaurismäen itse ”Suomi-trilogiaksi” nimeämä sarja, jonka ensimmäinen osa Kauas pilvet karkaavat (1996) käsittelee työttömyyttä ja ”toinen itsenäinen osa” Mies vailla menneisyyttä (2002) asunnottomuutta ja syrjäytymistä. Trilogian kolmatta osaa ei ole vielä tehty.

Lukuisia suomalaisia ja ulkomaisia tunnustuspalkintoja saaneen Aki Kaurismäen ansioksi voidaan laskea tyyliltään ja teemoiltaan yhtenäisten ja johdonmukaisten elokuvien luominen, joille tunnusomaista on pelkistetty, kurinalainen ilmaisu, perinnetietoisuus ja hieman kieroutunut, milloin musta, milloin lempeä huumori. Tyypillistä hänelle on myös sisäänpäin suuntautunut, yksilön eettisiin valintoihin ja ristiriitoihin keskittynyt kuvaus. Lähestymistavoiltaan Kaurismäkeä voi luonnehtia pohtivaksi ja hänen elokuvissaan kohtaavat vallitsevien arvojen kritiikki sekä hillitty moraalinen paatos.

 
Kauas pilvet karkaavat (Drifting Clouds, 1996)

Kauas pilvet karkaavat (1996) on suoraa jatkoa ”työläistrilogian” maailmalle ja teemoille, jotka Kaurismäki on tässä tapauksessa istuttanut 1990-luvun laman ajankohtaiseen todellisuuteen. Elokuvassaan Kaurismäki nostaa jälleen kerran esiin kysymykset työstä, kunniasta, yhteiskunnan tilasta ja pienten ihmisten unelmista. Kauas pilvet karkaavat -elokuvassa Kaurismäki toteuttaa hänen teoksilleen tyypillisen vallitsevien arvojen kritiikin ja moraalisen paatoksen suoralla yhteiskunnallisella syytöksellä, jota ei kuitenkaan elokuvassa koskaan lausuta ääneen. Syytökseen hän antaa viitteitä kuvaamalla työttömäksi jäänyttä pariskuntaa, jolle uudessa elämäntilanteessa yhteiskunta tarjoaa vain byrokratian, liike-elämän viidakonlakien ja rahattomuuden nöyryytyksiä. Kauas pilvet karkaavat -elokuvan merkitys perustuu sen saavuttamaan kansainväliseen suosioon, joka nosti aikaisemmin pienten piirien kulttiohjaajana pidetyn Kaurismäen ja samalla koko suomalaisen elokuvan laajemman yleisön tietouteen. Lisäksi elokuvassa kiteytyy ohjaajan omaleimainen tyyli ja tematiikka kypsimmillään.

 Elokuvan juoni on yksinkertainen: aviopuolisot Lauri Koponen (Kari Väänänen) ja hänen vaimonsa Ilona (Kati Outinen) joutuvat työttömiksi. Lauri menettää paikkansa raitiovaununkuljettajana työvoiman vähentämisen seurauksena ja Ilona Dubrovnik-ravintolan hovimestarin työnsä perinteikkään ravintolan lopettaessa toimintansa. Työvoimatoimistolla ei ole tarjota helpotusta tilanteeseen, joten pariskunta alkaa etsiä töitä omatoimisesti. Pian Ilona joutuu toteamaan, ettei hänen kaltaiselleen ammattitaitoiselle hovimestarille ole enää tarvetta. Työnvälittäjä myy Ilonalle 500 markalla tarjoilijanpaikan luokattomasta keskiolutbaarista, joka pian joutuu lopettamaan toimintansa verorästien ja kirjanpidon puuttumisen vuoksi. Ilona joutuu jälleen työttömäksi saamatta edes palkkaa lyhyestä pestistään. Lauri yrittää periä Ilonan palkkoja jälkikäteen baarin omistajalta, mutta joutuu vain pahoinpidellyksi. Työnetsinnässä Lauria puolestaan näyttää ensin onnistavan, kun bussiyhtiö palkkaa hänet kuljettajaksi Pietarin matkoille. Juuri ennen työn aloittamista käy lääkärintarkastuksessa kuitenkin ilmi, että Laurin toinen korva on lähes kuuro, jonka seurauksena hän menettää ammattikuljettajan lupansa ja kyseinen työ jää haaveeksi.

Sattumalta Ilona tapaa Melartinin (Sakari Kuosmanen), vanhan Dubrovnikin ovimiehen, ja he päättävät perustaa oman perinteisen vanhoja arvoja ja tyyliä kunnioittavan ravintolan. Rahoituksen saaminen sitä varten tuottaa kuitenkin ongelmia. Epätoivoisesti työtä etsivä Ilona päätyy parturi-kampaamoon valehtelemaan olevansa ammattitaitoinen kampaaja ja samaan aikaan hänen pitkäaikainen työnantajansa rouva Sjöholm (Elina Salo) saapuu paikalle laitattamaan hiuksiaan. He sopivat tapaamisen samaksi illaksi ja eläkkeellä olemiseen kyllästynyt rouva Sjöholm päättää rahoittaa Ilonan ravintolahankkeen. Lauri ryhtyy Melartinin kanssa kokoamaan vanhaa Dubrovnikin henkilökuntaa takaisin yhteen Ilonan johtaessa uuden Työ-nimisen ravintolansa peruskorjaustöitä. Avajaispäivänä Työn henkilökunta odottaa hermostuneesti asiakkaita, joista ei näy merkkiäkään. Lopulta piinallisen odotuksen jälkeen asiakkaita alkaa saapua täyttäen koko ravintolan. Loppukohtauksessa Ilona ja Lauri nähdään työpäivän päätteeksi istumassa ravintolansa portailla Rauli Badding Somerjoen Kauas pilvet karkaavat -laulun soidessa. Näyttää siltä, että he kaksi ovat turvassa, mutta laulun sanojen mukaan katsoja joutuu ajattelemaan samalla karkaavia pilviä, tuhansia murskattuja tai täyttymättömiä unelmia, jolloin optimismiin sekoittuu myös pitkän tähtäimen melankoliaa.

Kauas pilvet karkaavat -elokuvan kantavana teemana on havainnoida ajan ja arvojen muuttumista. Ilonan vanha työpaikka – ravintola Dubrovnik – edustaa mennyttä aikaa ja se joudutaan sulkemaan koska se ei enää 1990-luvulla vastaa asiakkaittensa kulutustottumuksia. Myös Laurin ajama raitiovaunulinja lakkautetaan uuden metron viedessä siltä matkustajia. Aviopari on onnistunut elämään eristettyä ja turvallista ”vanhan maailman” elämää kunnes he ilman heidän omaa syytänsä joutuvat työttömiksi. Tämä pakottaa heidät huomaamaan, miten 1950-luvun jäänteet katoavat 1990-luvun Suomesta. Kaurismäki korostaa kuitenkin elokuvassaan optimismia, jonka palkintona ravintola Työ ainakin aluksi menestyy ja traditio voittaa. Tähän mennessä Kauas pilvet karkaavat on myös ainoa suomalainen elokuva, joka käsittelee 1990-luvun suurinta yhteiskunnallista ongelmaa eli laman jälkeistä joukkotyöttömyyttä.

Yhteiskunnallisen otteensa johdosta Kauas pilvet karkaavat -elokuvasta löytyy viittauksia neorealismin perintöön. Kaurismäki itse määrittelikin työtehtävänsä elokuvan kohdalla seuraavasti:

”Sijoitin Frank Capran tunteellisen pelastustarinan Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946) työtehtävän toiseen äärilaitaan ja Vittorio De Sican Polkupyörävarkaan (Ladri di biciclette, 1948) toiseen ja suomalaisen todellisuuden siihen keskelle. Täytyi löytää optimismi menettämättä otetta todellisuudesta, tehdä nykyaikaista neorealismia väreissä.”

Kaurismäen mainitsema capramaisuus näkyy elokuvan juonessa, jossa tapahtuu yllättävä käänne juuri kun kaikki menee todella huonosti. Tyypillistä tälle on myös uskon säilyminen vastoinkäymisistä huolimatta joka johtaa lopulta tavallisen ihmisen voittoon. Myös tyylillisesti Kauas pilvet karkaavat -elokuvassa on nähty viitteitä klassisiin amerikkalaisiin 1940- ja 1950-lukujen Hollywood-draamoihin ja -komedioihin. Erityisesti Kaurismäen luottokuvaajan Timo Salmisen säästeliäs kuvaustyyli sekä värisävyjen käyttö, jossa on vältetty huomiota herättäviä kirkkaita värejä ja voimakkaita kontrasteja viittaavat 1950-luvun elokuvailmaisuun. Näistä viitteistä huolimatta elokuva edustaa vankasti Kaurismäen omaleimaista tyyliä, joka perustuu niukkoihin kameranliikkeisiin ja eleettömään näyttelemiseen. Kaurismäen minimalismia voidaan luonnehtia hänen tarpeenaan näyttää vain kulloisenkin elokuvan kannalta olennaisimmat kuvat. Niukan dialogin taustalla on puolestaan nähty olevan Kaurismäen halu kertoa mieluummin kuvin kuin sanoin. Kaurismäen tyylin esikuvaksi on usein nimetty minimalismin mestarina pidetty Robert Bresson.

Kauas pilvet karkaavat sai maailmanlaajuisesti hyvän vastaanoton ja se oli ehdokkaana niin Cannesin elokuvajuhlilla kuin Oscar-gaalassakin. Vaikka elokuva ei näitä palkintoja voittanutkaan, nosti se Kaurismäen tunnettavuutta erityisesti eurooppalaisten elokuvanystävien silmissä ja avasi tien lopulliselle läpimurrolle, joka tapahtui vuonna 2002 hänen voittaessaan Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon elokuvallaan Mies vailla menneisyyttä (Man Without a Past, 2002). Kauas pilvet karkaavat on omistettu monissa Kaurismäen elokuvissa ansiokkaasti näytelleen Matti Pellonpään muistolle, joka kuoli vuonna 1995. Pellonpään oli alun perin tarkoitus näytellä Kauas pilvet karkaavat -elokuvan pääosaa.


Lähteet/lisätietoa:

Sakari Toiviainen: Levottomat sukupolvet – uusin suomalainen elokuva

Peter von Bagh: Suomalaisen elokuvan kultainen kirja

Aki Kaurismäki kansallisbiografiassa

http://virtual.finland.fi/netcomm/news/showarticle.asp?intNWSAID=26197

http://www.sci.fi/~solaris/kauris/

http://www.yle.fi/teema/sininenlaulu/artikkeli.php?id=326

http://www.leninimports.com/aki_kaurismaki.html