23.02.2017

Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Kirjallisuus


Fjodor Dostojevski (Moskova 1821 – Pietari 1881)

Dostojevski oli moskovalaisen lääkärin poika. Koulutuksensa hän sai kotonaan ja yksityisessä koulussa. Pian äitinsä kuoleman jälkeen vuonna 1837 Dostojevski lähetettiin Pietariin armeijan insinöörikouluun, josta hän valmistui 1843. Seuraavana vuonna hän kuitenkin erosi armeijan palveluksesta aloittaakseen uransa kirjailijana.

Dostojevskin esikoisteos Köyhää väkeä oli sensaatio Pietarissa kesällä 1845. Sen seurauksena ujosta ja hiljaisesta miehestä tuli hetkessä kirjallisten salonkien suosikki. Hän yritti elättää itsensä kirjoittamalla, mutta 1840-luvun lopun Pietarissa se osoittautui lähes mahdottomaksi. Tämän lisäksi Dostojevskia vaivanneet epileptiset kohtaukset vaikeuttivat hänen kirjoitustyötään.

Kirjallisista salongeista Dostojevski siirtyi radikaalimpaan seuraan. Hän alkoi käydä anarkistien ja utopistien perjantai-istunnoissa pohtimassa yhteiskunnallisia kysymyksiä. Talvella 1849 Dostojevski pidätettiin yhdessä kolmenkymmenen muun nuoren radikaalin kanssa ja heitä pidettiin Pietari-Paavalin linnoituksen eristysselleissä kahdeksan kuukautta. Kuulusteluissa ei ilmennyt mitään vakavampaa, mutta siitä huolimatta heille julistettiin teloitustuomio. Hieman myöhemmin tuomio paljastui kuitenkin vain pelotteluksi, mutta nuo kuoleman kokemisen hetket jäivät pysyvästi Dostojevskin mieleen. Rangaistuksena oli karkoitus Siperiaan, jossa hän joutui elämään neljä vuotta epäinhimillisissä oloissa. Muihin vankeihin ja rikollisiin tutustuminen sai Dostojevskin näkemään entistä selvemmin yhteiskunnallisen vallan rakenteet. Dostojevskin mielipiteet jyrkkenivät aikaa myöten. Hänen vanhavenäläisen tradition ihailu sai sovinistisia sekä juutalaisvastaisia piirteitä ja ortodoksinen usko sai hänet väheksymään niin luterilaisuutta kuin katolisuuttakin.

Vuotta 1864 Dostojevski kutsui elämänsä kauheimmaksi. Sen aikana hänen Maria-vaimonsa ja Mihail-veljensä kuolivat. Hän eli surun vallassa, kykenemättä kirjoittamaan ja velat kasvoivat hallitsemattomiksi. Tämän surun keskellä Dostojevski kirjoitti kuitenkin merkittävän teoksen Kellariloukko (1864), jossa ensimmäistä kertaa esiintyy antisankari. Päähenkilö on entinen virkamies, jonka ylpeyttä on loukattu ja joka sen myötä kokee kaikki ihmiset vastustajikseen. Tästä syystä hän on vetäytynyt omiin oloihinsa asustamaan kellarinloukkoon.

1860-luvun alkupuolella Dostojevski oli paennut suruaan ja velkojaan ulkomaille, mutta oli sortunut uhkapeliin ja menettänyt loputkin rahansa. Rahattomana hän kirjoitti suuren venäläisen aikakauslehden päätoimittajalle ja pyysi ennakkoa uutta romaani-ideaansa vastaan. Romaani kertoisi nuoresta ylioppilaasta, nihilististä, joka testaa ideaansa murhaamalla vanhan eukon. Idea meni läpi, ja Dostojevskille tuli kiire. Kirjoitustyönsä avuksi hän palkkasi itselleen puhtaaksikirjoittajan, nuoren Anna-nimisen naisen. Pian he menivät naimisiin ja tämä kirjoittajapari onnistui 1860-luvun lopulla tuottamaan mestarilliset romaanit Rikos ja rangaistus (1866) sekä Idiootti (1869).

Dostojevskin viimeistä, keskeneräistä Karamazovin veljeksiä (1880) pidetään hänen suurimpana teoksenaan. Se lähtee liikkeelle isänmurhasta ja keskittyy sen selvittämiseen. Vanha tilanomistaja elää hillittömien halujensa vallassa. Hänellä on kolme poikaa, jotka vihaavat isäänsä eri tavoin. Neljäs, raiskauksen myötä alkunsa saanut äpäräveli, Smerdjakov vihaa paremman osan saaneita veljiään. Isäänsä hän ei vihaa yhtä paljon, mutta kuitenkin tappaa tämän saadakseen pienen rahasumman.

Dostojevskin vaikutus romaanin traditioon on suuri: häntä on pidetty esimerkiksi psykologisen realismin edustajana, eksistentiaalisen romaanin esikuvana, ja lopulta polyfonisen romaanin kehittäjänä. Useissa kirjallisuushistorioissa Dostojevski on liitetty realistisen romaanin kauteen, vaikka tyylillisesti hän on varsin etäällä realistisesta estetiikasta. Realistiseen maailmankuvaan kuuluu ehdottomasti metafyysisten kysymysten pois sulkeminen. Dostojevskin romaanit taas suuntautuvat tuonpuoleiseen, transsendentaaliin tasoon, realistisen romaanin rajojen ulkopuolelle. Hänen romaaneilleen on luonteenomaista pyhyyden kohtaaminen ja läsnäolo, keskellä maallistunutta ja todellista elämää.

Dostojevskin teoksia pidettiin myös liian rönsyävinä. Realistien mukaan hän ei pystynyt hallitsemaan valtavaa aineistoaan. On väitetty, että hän ei hionut tekstejään valmiiksi, koska hän julkaisi niitä jatkokertomuksena veljensä kanssa omistamassa aikakauslehdessä. Dostojevski itse katsoi että teosten ”draamallinen periaate” piti ne koossa. Hän kirjoitti henkilöhahmoilleen yhteentörmäyksiä, jotka huipentuivat aina yhden jakson päättävään katastrofiin. Tämä sopi jatkokertomukseen, ja samalla romaanit rakentuivat luku luvulta.

Vasta myöhemmin, Mihail Bahtinin myötä kehittyi romaaniteoria, joka teki oikeutta Dostojevskin kerronnan rönsyävyydelle. Bahtinin mukaan Dostojevski loi uuden moniäänisen, polyfonisen romaanin, jonka myötä hänen merkityksensä romaanin historiassa on huomattava. Dostojevskin tuotantoa hallitsee neljä suurta romaania. Aikajärjestyksessä ne ovat: Rikos ja rangaistus (1866), Idiootti (1869), Riivaajat (1872), ja Karamazovin veljekset (1879-80).

 
Rikos ja rangaistus

Rikos ja rangaistus oli ensimmäinen Dostojevskin suurista romaaneista ja sitä pidetään Leo Tolstoin Sota ja rauha –teoksen ohella tunnetuimpana venäläisenä romaanina. Teos julkaistiin ensin sanomalehden jatkokertomuksena vuonna 1866, seuraavana vuonna se painettiin kirjaksi.

Rikos ja rangaistus sijoittuu Pietariin. Sen päähenkilönä toimii Raskolnikov -niminen nuori ja lahjakas ylioppilas, joka murhaa panttilainaajaeukon ja tämän sisaren. Murhien motiivit ovat moninaiset. Toisaalta Raskolnikov tekee ne taloudellisessa ahdingossa auttaakseen perhettään. Toisaalta hän taas pyrkii selittämään murhia yli-ihmisteorialla, jonka mukaan hänellä olisi oikeus ja voima viitoittaa elämänsä kulku tappamalla ahne, pahantahtoinen panttilainaajaeukko. Tämän teorian pohjalla on Raskolnikovin ajatus siitä, että ihmiskunta voidaan jakaa kahteen ryhmään. Toiseen kuuluvat tavalliset porvarit, joiden pääasiallisena tarkoituksena on lisääntyminen ja jotka ovat vain historian raaka-ainetta. Toisena ryhmänä ovat epätavalliset ihmiset, nk. Napoleon-ihmiset, jotka ylittävät lain rajat ja pyrkivät tuhoamaan olevia oloja luodakseen tilalle parempaa. Raskolnikov tuntee olevansa tämänkaltainen valittu ihminen, johon tavalliset moraalisäännöt eivät päde ja jolla on oikeus kyseisiin murhiin.

Tehtyään murhat Raskolnikov kuitenkin murtuu ja tunnontuskat valtaavat hänen mielensä. Hänen teoriansa poikkeusihmisestä ei kestäkään tai ainakaan hän ei kuulu sen kategoriaan. Tämän ymmärrettyään Raskolnikov pyrkii löytämään teoilleen uuden motiivin. Hän on murhannut osoittaakseen, että hänellä on rohkeutta, mutta tajuaa pian juuri tämän paljastavan, ettei hän ole oikeaa ainesta. Raskolnikov ei kestä tietoisuutta, että hän on yhteiskunnan ulkopuolella asetettuaan itsensä sen lakien yläpuolelle ja vähitellen hänet valtaa halu tunnustaa.

Raskolnikovin kohtalo riippuu romaanin kolmen muun päähenkilön varassa. Ensimmäinen on Sonja, kristitty ja kaunis tyttö, joka on uhrautunut prostituoiduksi voidakseen huolehtia puutteessa elävistä sisaruksistaan. Toinen on Porfiri Petrovits, viisas poliisin etsivä, joka tietää Raskolnikovin syyllisyyden murhiin. Kolmas on puolestaan itsemurhan suorittava demoninen nihilisti Svidrigailov. Juonen mutkikkaissa käänteissä Raskolnikov rakastuu Sonjaan, tajuaa vähitellen Portifirin olevan perillä hänen syyllisyydestään ja näkee älykkäästä Svidrigailovista yhä selvemmin oman täydellisen turmeltumisensa mahdollisuudet.

Käänteentekeväksi henkilöhahmoksi Raskolnikovin tapauksessa muodostuu Sonja, joka on yksi kärsimyksen pitkämielisistä edustajista. Hän vakuuttaa Raskolnikoville, että tämä voi pelastua ainoastaan ottamalla kantaakseen kärsimyksen taakan. Sonja lukee hänelle kertomuksen Lasaruksen kuolleistaherättämisestä. Tämän seurauksena Raskolnikov tajuaa, että juutalaisten tavoin hän oli kieltäytynyt uskomasta ja siten murhannut oman sielunsa. Uskon avulla hän voi nousta kuolleista. Ratkaisu ei piillyt suurten ihmisten tahdon sanelemissa teoissa – poliittiselle kielelle käännettynä: ei vallankumouksessa – vaan nöyryydessä ja hyvyydessä, kristinuskon hengen mukaisessa moraalisessa hyvityksessä.

Dostojevski kirjoitti romaaninsa epätoivoisissa olosuhteissa. Taloudellinen ahdinko ja velkakierre, johon hän oli ajautunut, vaikuttivat oleellisesti siihen, että Rikoksessa ja rangaistuksessa puhutaan jatkuvasti rahasta, koronkiskureista ja vekselinostajista. Vaikka Dostojevski ei hyväksynytkään sosialismia, voidaan teos nähdä myös Venäjällä tuolloin nousussa olleen kapitalismin kritiikkinä. Rikoksen ja rangaistuksen pääasialliset ansiot sitoutuvat kuitenkin rikkaaseen ja syvälliseen rikollisen psykologiaan kohdistuneeseen analyysiin. Tämän pohjalta Dostojevski valottaa teoksessaan vapauden ongelmaa rationaalisesti perustellun yli-inhimillisyyden ja kristillisen rakkauden dialogina. Rikos ja rangaistus edusti syntyaikanaan uudentyyppistä romaania, jossa Dostojevski yhdisti transendentaalisen tason aiheita realistisen elämän kuvaukseen. Teos toimii myös eksistentiaalisen romaanin esikuvana ja sen on nähty vaikuttaneen suuresti esimerkiksi Hermann Hessen, Marcel Proustin, Franz Kafkan ja Friedrich Nietzschen tuotantoon.

Rikosta ja rangaistusta pidetään edelleen yhtenä parhaista koskaan kirjoitetuista murhatarinoista. Draamallisten elementtiensä puolesta se on kiehtonut jälkipolvia ja tämän johdosta siitä on tehty lukuisia teatteri- ja elokuvaversioita. Tunnetuimmat elokuvat Rikoksesta ja rangaistuksesta ovat Peter Lorren tähdittämä versio vuodelta 1935, Crispin Gloverin, Vanessa Redgraven ja John Hurtin roolittama versio vuodelta 2002 sekä Aki Kaurismäen romaanin pohjalta tekemä mukaelma vuodelta 1983.


Lähteet/lisätietoa:

Esitelmässä käytetty Risto Niemi-Pynttärin tekstiä

Kansojen kirjallisuus osa 9

Otavan kirjallisuustieto toim. Rantala, Turtia

Bull, Francis: Maailmankirjallisuuden historia

http://encyclopedia.thefreedictionary.com/dostojevski

http://www.kirjasto.sci.fi/fdosto.htm