23.02.2017

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Kirjallisuus

Aleksis Kivi ja hänen tuotantonsa

Aleksis Kivi, oikealta nimeltään Alexis Stenvall, syntyi Nurmijärvellä 10.10.1834. Luku- ja kirjoitustaidon alkeet hän sai kotoaan ja pitäjän kiertokoulumestarilta. Muutettuaan Helsinkiin Kivi opiskeli pääosin itsenäisesti ja valmistui ylioppilaaksi vuonna 1857. Kaksi vuotta myöhemmin Kivi kirjoittautui yliopistoon, jossa hän kuunteli luentoja lähinnä suomen kielestä ja kirjallisuudesta suorittamatta kuitenkaan tenttejä. Tästä huolimatta hän luki ahkerasti maailmankirjallisuuden klassikoita kuten esimerkiksi Cervantesia, Holbergia ja Shakespearea. Kiven kirjailijanura alkoi toden teolla vuonna 1863, jolloin hän asettautui asumaan mesenaattinsa Charlotta Lönnqvistin luo Siuntion Fanjunkarsiin. Kiven kirjallinen toiminta kesti vain muutaman vuoden. Hän kärsi mielenterveysongelmista, joiden pahenemiseen vaikuttivat taloudelliset huolet ja aikalaisten ymmärtämättömyys hänen tuotantoaan kohtaan. Lopullinen luhistuminen tapahtui vuonna 1872, jonka seurauksena hän kuoli Tuusulassa vuoden viimeisenä päivänä.

Aleksis Kiven merkittävyys perustuu siihen, että hän oli ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija. Häntä pidetään Mikael Agricolan ja Elias Lönnrotin rinnalla suomenkielisen kansalliskirjallisuuden luojana. Näytelmissään, runoissaan ja romaanissaan Seitsemän veljestä Kivi kuvaa Suomea ja suomalaista kansaa tavalla, joka edelleen muodostaa kansallisen identiteetin perustan.

J. V. Snellmanin toivoma suomenkielinen kirjallisuus sai peruskivijalkansa Aleksis Kiven (1834 - 1872) tuotannossa, jossa heijastuvat aikakauden eri tyylipyrkimykset romantiikasta ja orastavasta klassisismin sukuisesta realismista. Kivenkin vastaanotossa tapahtuu samoin kuin J. L. Runebergin tapauksessa: osa tuotannosta muuttui heti klassikoiksi, osa jäi syrjään. Runeberg kaavoittui isänmaalliseksi lyyrikoksi ja Kivi omaksuttiin, tosin vasta 1920-luvulla, humoristis-realistisena romaani- ja näytelmäkirjailijana. Länsimaisen taiteen klassikoiden kohdalla onkin yleistä, että useita teoksia ei ole arvostettu niiden syntyhetkinään, vaan niiden merkittävyys on löydetty vasta myöhemmin. Kirjallisuuden puolella esimerkiksi James Joyce koki Kiven kaltaisen kohtalon. Omana aikanaan hänen teoksiaan pidettiin huonona kirjallisuutena, mutta sittemmin 1960- ja 70-luvuilla intellektuellit nostivat hänet klassikon asemaan. Kuvataiteen piirissä puolestaan Vincent van Gogh toimii esimerkkinä klassikosta, jonka arvo huomattiin vasta taiteilijan kuoleman jälkeen.

Ylioppilas Kivi tuli yleisön tietoisuuteen voittamalla Suomalaisen kirjallisuuden Seuran järjestämän näytelmäkilpailun 1860 tragedialla Kullervo, jonka juoni seurailee Kalevalaa. Aiheenvalinta oli ajanmukainen. Kalevalaa ihailtiin ja estetiikan professori Fredrik Cygnaeus piti sitä hyvin draamallisena teoksena. Erityisesti hän ihaili Kalevalassa juuri Kullervon tarinaa, koska tässä hahmossa hänen mielestään toteutui hyvin romantiikan onneton sankari. Kiven Kullervo on nähty aitona romanttisena sankarina, jota eksistentiaaliset ja persoonalliset ristiriidat repivät. Kullervon viettien ja vaistojenvaraisten ratkaisujen animaalisuus kiehtoi sitä yleisöä, joka alkoi olla kiinnostunut ihmismielen pimeistä voimista.

Suomalainen näytelmä ennen Kiveä oli varsin kehittymätöntä, koska ei ollut suomenkielistä teatteria, ulkomaalaiset teatteriseurueet huolehtivat tarjonnasta. Vuonna 1864 ilmestyi Kiven toinen näytelmä, käsityöläisistä kertova komedia Nummisuutarit, joka sai ensimmäisen valtionpalkinnon 1865. Kivi oli tutkinut paitsi tragediaa myös huvinäytelmää, jossa klassisismin tyyppi- ja tapakomedia olivat esikuvana. Näytelmässä on kaksi rinnakkaista tarinaa: humoristisen realistisesti kerrottu Nummisuutarin Eskon epäonnistuneet naimapuuhat ja hänen veljensä Iivarin railakas ja yllätyksellinen kaupunkimatka, johon sisältyy romanttisen merirosvotarinan muunnelma. Uppiniskaisessa, mutta hyväntahtoisessa petettynä ja humalaisena raivopäisessä Eskossa luodaan perisuomalaisen miehen tyyppi, joka naurattaa yhä.

Toinen Kiven käsityöläiskomedia on vuonna 1866 valmistunut Kihlaus, jota pidetään hänen tuotantonsa kiinteimpänä teoksena. Samana vuonna Kivi kirjoitti kolme muutakin näytelmää: Yö ja Päivä, tragedian Karkurit ja vielä tuolloin julkaisematta jääneen riemukkaan sotilasfarssin Olviretki Scleusingenissa. Vuoden 1866 tuottelias kausi näkyi myös Kiven runotuotannossa: hän julkaisi kaksi runosikermää, joista toinen ilmestyi kokoelmana nimeltä Kanervala ja toinen Kirjallisessa Kuukauslehdessä. Näissä teoksissa Kivi kehitteli omaa vapaampaa runomittaa. Tämä johti niiden kriittiseen vastaanottoon etenkin suomen kielen professorin August Ahlqvistin toimesta, joka yritti totuttaa kansainvälisiä runomittoja suomen kieleen. Hän kritikoi Kiven runoja etenkin niiden muodottomuudesta.

Kiven muista näytelmistä aiheeltaan raamatullisen Lean esitys vuonna 1869 oli merkkitapaus, koska se oli Suomalaisen teatterin avajaisnäytelmä. Kiven myöhemmät näytelmät Margareta, Leo ja Liina, Alma, Canzio ja Selman juonet ilmestyivät vasta hänen kuolemansa jälkeen. Kiven näytelmistä monet ovat jääneet vähemmän tunnetuiksi Nummisuutareita, Olviretkeä ja Kihlausta lukuun ottamatta. Tämä johtui suurelta osin siitä, että ne edustivat jo vanhentuneita lajeja, joiden parhaiden edustajien tasolle ne eivät yltäneet. Kiven ainoaksi jääneen romaanin Seitsemän veljestä (1870) kohdalla hän sitä vastoin oli jo kiinni uudessa suunnassa realismissa.


Seitsemän veljestä

Seitsemän veljestä (1870) toi suomalaiseen kirjallisuuteen uuden lajin, romaanin. Vuosisadan alkupuoli on täynnä rosvo-, kauhu-, kohtalo- ja perhetarinoita. Mutta kehitysromaani on päivän genre, laji, kuten Goethen Wilhelm Meisterin oppivuodet, jonka juoni on yhtä koukeroinen kuin suosituissa nyyhkytarinoissa. Kivi ei kuitenkaan kerro yhtä suoraviivaista valistushenkistä opetustarinaa eikä tunteellista viihdetarinaa Seitsemässä veljeksessään, vaikka siinä onkin viitteitä ajan kirjallisuuteen. Aapon tarinoissa, romaanin sisäkertomuksissa, nojaudutaan kansantarinoihin sillä veljesten sivistyshän perustuu suulliseen traditioon. Pojat osaavat kansanlauluja. Lisäksi kertomisella on olennainen merkitys romaanissa: Taula-Matin jahtitarina karhunkaadosta innoittaa poikia tekemään omia valintojaan. He toteuttavat suuren metsästysretken, joka päättyy Hiidenkivelle härkien piirittäessä heidät. Myöhemmin romaanissa kyllä kaadetaan karhukin, mutta siinä ei enää ole suuren kertomuksen hohtoa.

Kuva saarrettuna olemisesta on romaanissa toistuva. Yhteisö ympäröi poikia: lapsuudessa karkumatkalla ja myöhemmin koko ajan, niin että saartorengas kiristyy sen jälkeen, kun pojat ovat tappaneet Viertolan härät. Kertomuksen liike kulkee toistuvasti suunnassa meno ja paluu. Sonnimäen harjanne on symbolinen tarkastelupiste, josta näkyy milloin pelottava, milloin leppeä maisema. Symbolisesti veljekset edustavat suomenkielistä kansaa ja kulttuuria ulkoisten voimien keskellä, jotka pakottavat muuttumaan.

Romaanissa on 14 lukua, joista kymmenes on aallonpohja, mutta samalla käännekohta, jossa tarinoilla on taas osuutensa. Pojat muistavat sokean enon kertomuksen ojan pohjalla rypevästä juoposta, joka kuitenkin nousee alennustilastaan. Vähä vähältä kaikki vastoinkäymiset voitetaan, kun herää lukemisen halu. Juhanilta menee puolitoista vuotta siinä touhussa. Veljekset eivät lannistu, vaikka halla vie viljan: he kuivaavat Sompion suon. 12. luku on menestyksen luku ennen paluuta yhteisöön ja sovinnontekoon. Viimeinen luku näyttää veljesten myöhemmät vaiheet yhteiskunnan kunnioitettuina jäseninä. Kukin on kasvanut omaksi itsekseen.

Vaikka Seitsemän veljestä (1870) oli ylivertainen saavutus ja toteutti toiveen suomalaisesta romaanista, se aiheutti myös ensimmäisen suuren kirjasodan, sillä se ei vastannutkaan kaikkien odotuksia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli puoltanut teoksen julkaisemista näin: "Loppupäätös, johon toimikunta teosta tarkasteltuaan tuli, on että isänmaiselle kirjallisuudelle olisi suureksi vahingoksi, jollei sitä painon kautta saataisi luettavaksi." Arvostelija, suomen kielen ja kirjallisuuden professori August Ahlqvist-Oksanen vastasi kritiikissään:

“Eipä ollut onnekas se hetki, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi tämän teoksen, sillä siten on Seura syystä toimittanut itselleen moitetta, herra Kivi itselleen säälittelyä ja naurua ja suomalainen kirjallisuus itselleen sekä moitetta, säälittelyä että naurua. Tämä kirjallisuus on näihin asti säästynyt huonoista kirjoista, nyt on Suom. Kirjallisuuden Seura hankkinut tällaisen huonon kirjan.”

Kirjassa ei Ahlqvistin mukaan ollut juonta, luonnekuvausta eikä tavoitteita. Se oli hänen mielestään raaka, ruma, ikävä, lapsellinen ja naurettava. Erityisesti arvostelijaa kauhistutti kieli, josta hän poimi runsaasti esimerkkejä arvosteluunsa. Tämä kirjallinen maku on säilynyt pitkään, sillä 1950-luvulla etsittiin vastaavasti Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta kirosanoja.

Suhde Kiveen muuttui 1900-luvun alkupuolella. Kielentutkija E. N. Setälä kirjoitti 1908:

"Tähänastisen suomalaisen kirjallisuuden alkuperäisin edustaja on Aleksis Kivi, kyläräätälin poika, joka on tuonut hämäläisen tyypin kirjallisuuteemme, niin kuin Lönnrot toi karjalaisen. -  - Ollen luonnehtimistaidossa kaikista etevimpiä psykologeja ja pystyen verrattomasti viljelemään toisinaan hillittömän burleskia huumoriansa, hän on kuvannut elämää lahjomattoman realistisesti, käyttäen arvelematta hyväkseen kaikkia hämäläisen kansankielen voimakeinoja; samalla kuumottaa sentään kaiken läpi ihanteellinen usko kulttuurin voittoon niin hyvin ihmissielussa kuin luonnossa esiintyvästä raa'asta voimasta, ja kieli saavuttaa tyylikeinoillaan, homeroslaisilla vertauksillaan ja epiteeteillään, samaten kuin soinnuillaan, alkusoinnuillaan ja tavallisesta puheesta poikkeavalla raamatullisperäisellä sanajärjestyksellään mahtavan runollisen tehon."

Kivi oli aikaansa edellä. Vaikka hänellä oli vaikutusvaltaisia tukijoitakin, ymmärtämätön aikalaisarvostelu pystyi aiheuttamaan tekijälleen sekä taloudellisen että henkisen haaksirikon, kun Seitsemästä veljeksestä ei rohjettu ottaa uusintapainoksia ennen kuin Kiven kuoleman jälkeen 1873.  Kivi oli ensimmäinen kirjailijamme ja kirjallinen marttyyrimme. Hän kirjoitti päätoimisesti ja eli pelkillä kirjoituspalkkioilla. Hänen luomiskautensa oli lyhyt, mutta tuottoisa: seitsemän vuoden aikana hän kirjoitti 12 näytelmää, runokoelman ja laajan romaanin, josta noin 120 vuoden aikana on painettu 1,1 miljoonaa kappaletta. Seitsemän veljestä on nykyisin koko kansan romaani ja se on edelleen kaikkialla suomalaisissa kouluissa luettava klassikko. Ansaitusti Kiveä kutsutaan Suomen kansalliskirjailijaksi ja hänen syntymäpäivänsä 10.10. on yleinen liputuspäivä (suomalaisen kirjallisuuden päivä).


Lähteet/lisätietoa:

Esitelmässä käytetty Leena Kirstinän tekstiä

Aleksis Kivi Kansallisbiografiassa

http://www.nurmijarvi.fi/kivi/