23.02.2017

Federico Fellini: La strada - Tie

Elokuva

Federico Fellini (1920 - 1993)

Federico Fellini syntyi Riminissä 20.1.1920 kolmilapsiseen perheeseen. Asuttuaan lyhyen aikaa Firenzessä Fellini muutti 18-vuotiaana Roomaan. Hän kirjoittautui opiskelemaan lakia, mutta jätti opinnot kesken ja toimi humorististen sarjakuvien piirtäjänä ja kääntäjänä. Lisäksi Fellini kirjoitti kuunnelmia ja sommitteli piloja – gageja – koomikko Macariolle. Työskennellessään radiossa hän tutustui näyttelijätär Giulietta Masinaan, jonka kanssa hän solmi avioliiton vuonna 1943. Toisen maailmansodan loppupuolella amerikkalaisten sotilaiden saapuessa Roomaan Fellini perusti Funny Face Shop -nimisen liikkeen, jossa hän piirsi sotilaista karikatyyrejä. Fellini ei koskaan hakenut elokuvakouluihin eikä osallistunut säännöllisesti elokuvakerhojen toimintaan. Alalle hän päätyi hyvänpäiväntuttunsa Roberto Rossellinin kautta, joka pyysi hänet yhdeksi käsikirjoittajakseen ja assistentikseen elokuvaan Rooma avoin kaupunki (Roma, città aperta, 1945). Yhteistyö jatkui vielä Rossellinin seuraavissa elokuvissa Paisa – Vapauden tuli (Paisà, 1946) ja Rakkauden ihme (L’amore, 1948), jossa Fellini esiintyi myös näyttelijänä.

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina uudesta italialaisesta elokuvasta ryhdyttiin käyttämään nimitystä neorealismi. Suuntaus, jonka kärkinimiksi voidaan laskea Roberto Rossellini, Vittorio De Sica ja Luchino Visconti, pyrki kuvaamaan todellista Italiaa, sen taloudellisia, sosiaalisia, poliittisia ja psykologisia ongelmia soveltamalla dokumenttikerronnan menetelmiä fiktioelokuvan formaattiin. Neorealismin tyypillisiä ominaisuuksia olivat realistinen käsittelytapa, kansanomainen ympäristö, yhteiskunnallinen sisältö, historiallinen ajankohtaisuus ja poliittinen kannanotto. Suuntaus synnytti joukon tyyliltään hyvin erilaisia elokuvia, joista neorealismin avainteoksiksi on nostettu Rossellinin Rooma avoin kaupunki (Roma, città aperta, 1945), De Sican Polkupyörävaras (Ladri di biciclette, 1948) ja Viscontin Maa järisee (La terra trema, 1947). Neorealismin kukoistuskausi kesti vain noin seitsemän vuotta, mutta sen esiintuomat aihepiirit ja elokuvalliset strategiat jättivät jälkeensä vaikutuksen, joka on yhä nähtävissä italialaisessa elokuvassa.

Fellini työskenteli monessa neorealistisessa projektissa ennen oman ohjaajan uransa alkua ja oli näin ollen hyvin perillä suuntauksen tavoitteista. Hän kuitenkin omasi neorealismin valtalinjasta eroavan käsityksen ja julisti vuonna 1950, että ”neorealismi on tapa nähdä todellisuus ilman ennakkoluuloja, ilman todellisuuden ja itseni väliin tulevia konventioita – todellisuuden kohtaamista ilman ennakkokäsityksiä, sen katsomista rehellisesti – minkä tahansa todellisuuden, ei vain yhteiskunnallisen todellisuuden vaan kaiken, mitä ihmisessä on”. Fellini oli tyytymätön neorealismin vaatimuksiin keskittyä tiettyihin teemoihin ja tekniikoihin. Hän piti neorealismia pikemminkin moraalisena tilana kuin todellisena liikkeenä ja vaati ohjaajalle määräysvaltaa aineistonsa suhteen. Fellinin mielestä fantasialla ja mielikuvituksella oli oma osuutensa dokumentin ja tosiasioiden vastakohtana, eikä hän näin ollen vetänyt mitään selvää rajaviivaa mielikuvituksen ja todellisuuden välille. Tässä mielessä yhtään Fellinin elokuvaa ei voida pitää puhtaana neorealistisena elokuvana.

Fellinin kolme ensimmäistä elokuvaa Alberto Lattuadan kanssa ohjaama Varieteen valot (Luci del varietà, 1950), Valkoinen sheikki (Lo sceicco bianco, 1952) ja Vetelehtijät (I vitelloni, 1953) voidaan nimetä henkilöhahmojen trilogiaksi. Näissä elokuvissa Fellini alkoi kuvata neorealismista eroavia epätyypillisiä henkilöhahmoja, jotka ainutlaatuisina ja mielikuvituksellisina mahdollistivat ohjaajan henkilökohtaisen symbolismin ilmaisemisen. Yhteisenä nimittäjänä näille kolmelle ensimmäiselle elokuvalle ovat henkilöhahmot, joiden kautta kuvataan illuusion ja konvention, sosiaalisen naamion ja aidon persoonallisuuden suhteita.

Fellinin seuraavat kolme elokuvaa Tie (La strada, 1954), Huijarit (Il bidone, 1955) ja Cabirian yöt (Le notti di Cabiria, 1956) muodostavat nk. kääntymystrilogian, joka käsittelee henkistä köyhyyttä ja armon tai pelastuksen luonteen tutkimista. Kyseisissä elokuvissa Fellini siirtyi kohti uutta ilmaisutapaa. Tämän perustana oli henkilökohtainen näkemys ja erityinen felliniläinen mytologia, joka koostui symboliikalla ladatuista karikatyristisista henkilöhahmoista, ohjaajan muistoista ja kuvitelmista sekä erilaisista kristillisen mytologian variaatioista. Näistä elokuvista Tie saavutti laajaa suosiota ja toi Fellinille kansainvälisen maineen.

Ihana elämä (La dolche vita, 1959) aloitti Fellinin uralla uuden suunnan, jonka myötä hän jätti lopulliset jäähyväiset ”elokuvarealismille” ja ryhtyi muuttamaan teoksiaan häikäilemättömän subjektiivisiksi. Erikoiset, surrealistiset ja unenomaiset kuvaukset, jotka kietoutuivat Fellinin joko todellisiin tai keksittyihin omaelämänkerrallisiin katkelmiin alkoivat hallita hänen elokuviaan. Näistä teoksista merkittävin on 8½ (Otto e mezzo, 1962), jossa siirryttiin aikaisemmasta lineaarisesta kertomuksesta juonettomaan unenomaiseen tilaan asettaen ajan, tilan ja muiston elementit kohtaamaan vapaamuotoisesti. Myös muissa Fellinin tärkeimmissä elokuvissa kuten Giulietta ja viettelykset (Giulietta degli spiriti, 1965), Block-notes di un regista (1968), Fellinin Satyricon (Satyricon, 1969), Klovnit – onnellisten maailma (I clowns, 1970), Fellinin Rooma (Roma, 1971) ja Amarcord (1974) korostui hänen kiintyminen yksityiseen, minäkeskeiseen näkemykseen. Näissä elokuvissa kristallisoitui myös Fellinin näkemys elokuvan olemassaolosta vain yksilöllistä itseilmaisun tarkoitusta varten. Hänen mielestään elokuvan tehtävänä on ilmaisu, ei tiedonvälitys, ja näin ollen sen oikeaa aluetta on mielikuvitus eikä ulkoinen todellisuus, sillä vain mielikuvitus on ohjaajan täydellisessä ja ehdottomassa taiteellisessa hallinnassa. Fellinin muista teoksista voidaan mainita elokuvat Fellinin Casanova (Casanova, 1976), Naisten kaupunki (La città delle donne, 1980), Fellinin laiva (E la nave va, 1983), Ginger & Fred (Ginger e Fred, 1985) ja Haastattelu (Intervista, 1987).


La strada – Tie (1954)

Tie oli Federico Fellinin läpimurtoelokuva, jonka maailmanlaajuinen suosio toi hänelle kansainvälisen maineen. Tie julkaistiin aikana, jolloin ulkomainen kiinnostus italialaista elokuvaa kohtaan oli neorealististen klassikoiden vastaanoton jälkeen laimenemassa. Neorealismin pyrkimyksistä poikkeavana teoksena Tie myös aloitti keskustelun suunnasta, johon italialaisen elokuvan tulisi kehittyä. Fellini hylkäsi Tiessä, samoin kuin Michelangelo Antonioni Kaipuun punaisessa hetkessä (Il grido, 1957) ja sen jälkeisissä elokuvissa, perinteiset kerronnalliset rakenteet. Molemmat heistä alkoivat pitää matkaa tai etsimistä sopivimpana metaforana sille elämäntarkoituksen etsimiselle, johon useimmat heidän elokuviensa henkilöhahmoista käyttävät aikaansa. Antonionin tavoin Felliniä alkoi kiehtoa ihmisten välisen kommunikaation epäonnistuminen ja siitä seuraava elämän henkinen köyhtyminen.

Tien tapahtumien juoni on seuraavanlainen: brutaali voimamies Zampanò (Anthony Quinn) ostaa apulaisekseen ja naisekseen yksinkertaisen maalaistytön Gelsominan (Giulietta Masina). Työ ja matka ovat yksitoikkoisia, vaikka Gelsominan kyky ihmetellä ja ihastua ei tunnukaan koskaan järkkyvän. Myöskään Zampanòn raaka ja hyväksikäyttävä suhtautuminen häneen ei järky. Voimamies iskee avoimesti muita naisia ja käyttää näitäkin hyväkseen. Gelsomina puolestaan on paljon yksin. Kolmanneksi osapuoleksi tulee akrobaatti Il matto eli ”Hullu” (Richard Basehart), joka muutamissa tilanteissa varastaa Zampanòn harmiksi yleisön suosion ja todistaa, että pelle on usein suositumpi kuin tosikko. Gelsominan ja Il matton välille kehittyy erityinen naiivi ja ymmärtäväinen suhde. Il matto lähtee kuitenkin omille teilleen ja Gelsomina jatkaa matkaansa Zampanòn kanssa. Kun Il matto taas tulee vastaan tiellä Zampanòn tappaa hänet. Gelsomina menettää mielensä tasapainon ja Zampanò jättää hänet antaen tälle pienen trumpetin. Vuosia myöhemmin Zampanò on yhä samojen yksitoikkoisten voimannäytteittensä parissa ja vaeltaa kuin susi. Hän kuulee sävelen, joka yhdistyy Gelsominaan ja kysyy sitä hyräilevältä tytöltä, missä hän on sen kuullut. Siten Zampanò saa tietää Gelsominan kuolleen. Hän juo itsensä humalaan ja vaeltaa merenrantaan epätoivoisena, kuin ulvova eläin ja lyyhistyy vedenrajaan.

Elokuvan kirjaimellinen matka merenrannalta toiselle on vähemmän tärkeä kuin se kuvainnollinen taival, jonka sen henkilöt kulkevat. Tarinan kuluessa Gelsomina siirtyy lapsellisesta viattomuudesta kohti naiseutta ja Zampanò julmuudesta kohti rajallista itsetuntemusta. Tien henkilöhahmot eivät ole todentuntuisia, vaan heidät on selvästi tarkoitettu heijastamaan tiettyjä epätavallisia piirteitä tai ilmaisemaan määrättyjä symbolisia merkityksiä. Elokuvan henkilöhahmot ovat pelkistettyjä, mutta eivät kuitenkaan staattisia, pikemminkin sarjakuvamaisia karikatyyreja, joiden lähtökohdat voidaan ulottaa Fellinin omaan taustaan piirtäjänä. Erityisesti Giulietta Masina, Fellinin vaimo, joka näytteli pääosaa myös hänen elokuvissaan Cabirian yöt (1957) ja Giulietta ja viettelykset (1965) tekee Tiessä ikimuistoisen roolisuorituksen klovnityyppinä, jonka maneerit ovat peräisin sirkusesityksistä tai Chaplinin tempuista. Elokuvassa Gelsominalla on rajoitetuista henkisistä voimistaan huolimatta vahva kyky ymmärtää sellaisia elämän ulottuvuuksia, joita ei voi järjellä tavoittaa. Tämä käy ilmi erityisesti hänen keskusteluistaan Il matton kanssa. Zampanò puolestaan edustaa raakaa, tunteetonta, julmaa miestä, joka ei tunne lainkaan sympatiaa Gelsominaa kohtaan ja oppii arvostamaan tyttöä vasta tämän kuoleman jälkeen. Tässä mielessä Tietä on usein verrattu versioon Kaunottaren ja Hirviön -teemasta, jossa hyvän naisen rakkaus muuttaa pahan miehen. Tämän lisäksi Tiestä on löydettävissä viittauksia kristilliseen mytologiaan sielun pelastautumisesta uhrauksen ja kärsimyksen kautta.

Tien olennaisena antina on siinä esiintyvä runon ja arjen vaivaton ja moniselitteinen yhteiselo. Harva elokuva on ilmaissut niin täydellisesti ohjaajansa tunnetta ihmeestä, fantasiasta, yllätyksestä ja mysteeristä elämän yksinkertaisissa lyyrisissä hetkissä turvautumatta erikoistehosteisiin tai täysin subjektiiviseen kamerankäyttöön. Myös vertauskuvallinen aines on elokuvan kiistaton voimanlähde, josta selkeänä esimerkkinä voidaan nostaa ohjaajan käyttämä sirkusmiljöö. Fellinin elokuvissa usein hallitsevina metaforina tai kuvina esiintyvät paraatit ja spektaakkelit, kuten sirkuskulkueet, varietee-esitykset, muotinäytökset ja kauneuskilpailut on tulkittu viittaavan hänen näkemykseensä elämästä, ihmisyyden päättymättömästä kulkueesta loputtomine vaihteluineen. Tien emotionaalinen vaikutus on vahva, joskaan ei itsestään selvä. Peter Harcourt on kirjoittanut Tiestä, että elokuvan liikuttavampia jaksoja ei voi kuvata ”varmalla tulkinnalla” ja että ne ovat ”olemukseltaan mykkiä”.

Teoksen pääasiallisesti kuvista sekä juuri ja juuri havaittavista äänen monimutkaisista assosiaatioista koostuvan tason havainnointi vaati katsojalta herkkyyttä, jonka puuttuessa elokuva voi tuntua epätyydyttävältä.

Tie esitettiin 14. syyskuuta 1954 Venetsian elokuvafestivaaleilla ja se sai osakseen syytösryöpyn, joka koski neorealismin pettämistä ja liian taiteellista ilmaisua. Tästä huolimatta elokuvasta tuli valtava menestys. Se voitti lukuisia palkintoja mm. parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Tie teki kuuluisaksi niin Fellinin, Giulietta Masinan kuin musiikista vastanneen Nino Rotankin, jonka tekemää elokuvan pääsävelmää myytiin miljoonia kappaleita jo yksin Ranskassa. Rota oli vastannut Fellinin elokuvien musiikeista tämän ohjaajanuran alusta lähtien ja heidän yhteistyönsä jatkui aina vuoteen 1979 asti, jolloin Rota kuoli. Tiestä on aikojen saatossa muodostunut kulmakivi Fellinin myyttiselle maineelle yhtenä elokuvan historian lahjakkaimmista ohjaajista ja teos itsessään on yleisesti luettu arvostetuksi elokuvan klassikoksi.

 


Lähteet/lisätietoa:

Peter Bondanella: Italialainen elokuva – neorealismista nykypäivään

Federico Fellini: Fellini

Peter von Bagh: Elämää suuremmat elokuvat

Peter von Bagh: Elokuvan historia

http://www.1worldfilms.com/federico_fellini.htm

http://www.sensesofcinema.com/contents/directors/02/fellini.html