23.02.2017

Tove Jansson: Muumisarjakuva

Sarjakuva

Tove Jansson (1914 – 2001)

Tove Marika Jansson syntyi vuonna 1914. Hän oli kuvanveistäjä Viktor Janssonin ja kuvittaja/piirtäjä Signe Hammarsten-Janssonin ensimmäinen lapsi. Janssonien ateljeekodissa kokoontui usein ajan taiteilijoita ja heillä yleisesti vallinnut taidemyönteinen ilmapiiri sai Toven jo lapsena päättämään tulevasta taiteilijanurastaan. Myös hänen veljensä Per Olov ja Lars hakeutuivat ammateissaan taiteen saralle. Piirtämisen Tove aloitti nuorena ja hänen esikuvanaan toimi luonnollisesti äiti, taiteilijanimeltään Ham. Kouluaikanaan Tove teki kotitekoisia lehtiä ja myi niitä koulussa. Äitinsä avulla hän pääsi piirtämään Garm-nimiseen poliittiseen pilalehteen, jossa hänen ensimmäiset kuvansa julkaistiin vuonna 1929. Sittemmin Tove Jansson avusti Garmia sen lakkauttamiseen, vuoteen 1953, saakka.

Syksyllä 1930 Tove Jansson kirjoittautui Tukholman taideteolliseen kouluun, jossa hän opiskeli kolme vuotta. Maalauksen ohella Toven oppiaineisiin Tukholmassa kuului piirustusta, tekstausta ja heraldiikkaa, koristemaalausta sekä keramiikka- ja kirjataidetta. Vuonna 1933 hän palasi takaisin Suomeen ja aloitti opinnot Helsingissä Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, jossa hänen tärkeimpinä opettajinaan toimivat Uuno Alanko ja William Lönnberg. Taideopiskelun ohessa Tove aloitti piirtäjän- ja kuvittajantyönsä ansaitakseen lisätuloja. Hän suunnitteli lukuisia kirjankansia, ilmoituksia, mainoskylttejä ja postikortteja. Näiden lisäksi hän piirsi Garmiin, Julen- ja Lucifer-joululehtiin sekä sanoma- ja aikakauslehtiin.

Tove Jansson piti pitkään piirtämistä ja maalaamista elämäntehtävänään. Satuja hän alkoi kirjoittaa vasta sota-aikana. Hän ryhtyi sepittämään seikkailutarinoitaan suojautuakseen synkältä ja uhkaavalta todellisuudelta. Myös näissä hänen seikkailutarinoissaan oli läsnä vaaroja ja pelottavuuksia, mutta tärkeämmälle sijalle niissä nousivat perusturvallisuus ja lämmin sosiaalinen yhteenkuuluvuus. Tarinoidensa päähenkilöksi hän valitsi Muumipeikon, joka oli ensimmäistä kertaa esiintynyt signeerauksen lisukkeena hänen 1940-luvun alun Garm-piirustuksissa. Ensimmäinen versio muumikirja-sarjan ensimmäiseen teokseen Muumit ja suuri tuhotulva valmistui syksyllä 1939, mutta Tove Jansson antoi sen julkaistavaksi vasta vuonna 1945. Muut sarjan teokset ovat Muumipeikko ja pyrstötähti (1946), Taikurin hattu (1948), Muumipapan muistelmat (1950), Vaarallinen juhannus (1954), Taikatalvi (1957), Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962), Muumipappa ja meri (1965) ja Muumilaakson marraskuu (1970). Näiden lisäksi Tove Jansson teki Muumilaakso-kuvakirjat Kuinkas sitten kävikään (1952), Kuka lohduttaisi Nyytiä? (1960), Vaarallinen matka (1977) ja Outo vieras muumitalossa (1980). Omien teostensa ohella Tove Jansson kuvitti myös muita lastenkirjallisuuden klassikoita, joista tärkeimpinä voidaan mainita J. R. R. Tolkienin Hobitti eli sinne ja takaisin ja Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa -teosten kuvitukset. Vuonna 1953 Tove Jansson alkoi piirtää muumisarjakuvaa brittiläiseen Evening News -iltapäivälehteen. Muumikirjojen lisäksi hän kirjoitti joukon aikuisille suunnattuja novelleja ja romaaneja, joista suurin osa käsitteli intiimejä ja ankaria ihmissuhdedraamoja. Näistä voidaan mainita teokset Kesäkirja (1972), Reilua peliä (1989), Seuraleikki (1991) ja yhdessä elämänkumppaninsa graafikko Tuulikki Pietilän kanssa kirjoittama Haru, eräs saari (1996).

Myös taidemaalarina Tove Jansson oli tuottelias ja hän osallistui lukuisiin näyttelyihin. Hänen monipuolinen tuotantonsa koostui maisemista, interiöörikuvauksista, asetelmista, seinäfreskoista, teatterilavastuksista sekä yhdestä alttaritaulusta. Merkittävimmät julkiset maalauksensa Tove Jansson teki Helsingin kaupungintalon ravintolaan eli Kaupunginkellariin, Auroran lastensairaalaan ja Etelä-Pohjanmaalla sijaitsevaan Teuvan kunnan kirkkoon. Tove Janssonin tuotannossa kuvitustyö ja taidemaalaus olivat toisistaan erillisiä osa-alueita. Kummassakin hän käytti erilaisia menetelmiä, jotka tosin hetkittäin yhdistyivät toisiinsa. Kuvittajantyöstä maalauksiin siirtyi toisinaan selkeä ääriviiva, ja kuvitustyössään Tove Jansson käytti monesti maalaustaiteen tekniikoita, kuten laveerausta. Myös hänen tapansa tehdä kuvitustyötä ja maalaustaidetta olivat erilaiset. Kirjoittaessaan ja kuvittaessaan hän työsti aihetta yhä uudelleen ja teki jatkuvasti muutoksia. Maalaustaiteessa hän taas tyytyi maalaamaan aiheen kerralla valmiiksi, ja mikäli hän ei ollut tyytyväinen lopputulokseen, hän vaihtoi aihetta. Maalaustaiteessa Tove Jansson ei koskaan tehnyt samasta aiheesta useita tutkielmia.

Opiskeluvuosiensa jälkeen ja myöhemminkin Tove Jansson kamppaili taiteen sisältöongelmien kanssa. Jo lapsena hän oli omaksunut käsityksen, jonka mukaan taiteen tehtävä oli kuvata kauneutta. Tämän kauneudenkaipuun lisäksi Tove Janssonilla oli voimakas tehdä kertovaa taidetta. Kuvitustyössä nämä kaksi elementtiä oli helppo yhdistää toisiinsa ja ongelma koskikin lähinnä vapaata taidetta. Onkin sanottu, että hänen taiteellista toimintaansa leimasivat epävarmuus ja epäitsenäisyys. Tämä näkyi eritoten siinä, että Tove Jansson oli hyvin varovainen kokeilemaan taiteessaan uusia ilmaisukeinoja. Ongelmistaan huolimatta hän piti taidemaalarin työtään kuvitustyötään arvokkaampana.

Tove Jansson teki mittavan taiteilijanuran, jossa hän yhdisti niin kirjailijan, kuvittajan kuin taidemaalarinkin roolit. Kansainvälisen maineensa hän saavutti luomalla omalaatuisen muumiuniversumin, joka on lunastanut paikkansa maailman satukirjallisuudessa. Merkittävyydessään se sijoittuu Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssin, A. A. Milnen Nalle Puhin ja Astrid Lindgrenin teosten rinnalle. Tove Jansson on käännetyin suomalaiskirjailija. Uransa aikana hänelle myönnettiin lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja muita kunnianosoituksia, kuten Pro Finlandia -mitali, filosofian kunniatohtorin arvo Åbo Akademista vuonna 1978 sekä professorin arvonimi vuonna 1995.  


Muumisarjakuva

Tove Jansson on kertonut saaneensa idean Muumipeikkoon enoltaan Einarilta. Toven asuessa Tukholmassa Einar-eno oli pelotellut häntä kertomuksellaan kaakeliuunin takana asustavasta Muumipeikosta, joka voisi puhaltaa ihmisen niskaan kylmää huurua tai työntää kylmän nenänsä hänen sääreensä, mikäli tapaisi hänet öiseen aikaan ruokakomerolta. Kertomuksen tarkoituksena oli pelotella Tovea jättämään yösyöminen. Seuraavan kerran peikkofiguuri esiintyi 1940-luvun alussa Tove Janssonin Garm-piirustuksissa äreänä signatuurihahmona. Tosin jo 1930-luvulla hänen julkaisematta jääneissä piirustuksissaan oli paljon sadunomaisia mielikuvitushahmoja, joista osa muistutti hieman Muumipeikkoa. Muumi-hahmojen löyhäksi esikuvaksi taiteilija nimesi John Bauerin suurinenäiset peikot. Varsinaisen pohjan muumimaailmalleen Tove Jansson loi yhdeksänosaisen muumikirjasarjan kautta, jossa hän onnistuneesti yhdisti kirjoittamansa tekstit taidokkaisiin kuvituksiin. Näiden teosten pohjalta syntyivät sittemmin muumisarjakuvat sekä erittäin suosituksi noussut piirretty televisiosarja.

Vuonna 1953 Tove Janssoniin otettiin yhteyttä brittiläisestä Assosiated Newspapers -lehtikonsernista. Häntä pyydettiin piirtämään muumisarjakuvaa yhtiön iltapäivälehteen Evening Newsiin. Tove Jansson suostui ehdotukseen ja laati yhtiön kanssa seitsemän vuoden sopimuksen. Muumisarjakuvalle asetettiin kuitenkin ehtoja, joihin kuuluivat onnelliset loput ja hahmojen selviäminen hengissä vaikeimmistakin tilanteista. Onnellisten loppujen -tematiikka kuului olennaisena osana kaikkiin Tove Janssonin muumitarinoihin. Vaikka kertomusten rakennusaineksina ovat erilaiset jännittävät ja joskus kammottavatkin tilanteet, päättyvät ne lopulta kuitenkin onnellisesti. Taiteilija itse kertoi, että hän tunsi olevansa sen velkaa lukijoilleen. Tove Jansson ajatteli, että jos lapsi samastuu lukiessaan päähenkilöön ja kulkee tämän rinnalla kaikkien pelottavienkin vaiheiden läpi, olisi väärin, ellei hän kertomuksen lopussa saisi hengähtää helpotuksesta onnellisen lopun myötä. Sarjakuvan ehtoihin kuului myös se, että sitä oli valmistettava etukäteen puolen vuoden jaksoissa. Sarjakuvan tekeminen osoittautui työlääksi ja muutaman vuoden kuluttua Tove Janssonin ideat alkoivat ehtyä. Vähitellen Toven veli Lars Jansson liittyi sarjakuvakuvioihin. Aluksi hän avusti Tovea käännöstyössä ja Toven sopimuksen päätyttyä hän otti koko sarjakuvatuotannon hoitoonsa. Nykyään muumisarjakuvaa julkaistaan yli kahdenkymmenen maan lehdissä.

Tove Janssonin sopimuskautena ehti ilmestyä yhteensä 21 tarinaa, jotka käsittivät kaikkiaan 1633 strippiä eli kerralla ilmestyvää kuvasarjaa. Hänen sarjakuviaan on julkaistu myös Suomessa sarjakuvalehtinä. Tove Janssonin sarjakuvista ei ole säilynyt originaalipiirustuksia, mutta lyijykynäluonnoksia sen sijaan on jäljellä melko runsaasti. Monet luonnoksissa sattumanvaraisilta näyttävät yksityiskohdat ovat saaneet lopullisessa kuvassa harkitun muodon. Kuvissa on käytetty tehokeinoina vahvistettua perspektiiviä, varjostuksia ja vastakohta-asetelmia. Yksittäiset stripit muodostavat usein oman kokonaisuutensa, joten lukijaa ei häiritse, vaikka hän ei tunnekaan sarjakuvan aikaisempia tapahtumia. Tove Janssonin sarjakuvatuotanto on laadullisesti yhtenäinen ja monien arvostelijoiden mielestä juuri sarjakuvissa hänen voimansa, kuvan ja sanan yhteistyö, pääsi parhaiten esille.

Muumiteoksista löytyy useita läpi koko tuotannon kulkevia vastakohtaisuuksille rakentuvia teemoja. Niitä ovat esimerkiksi pelon ja turvallisuuden -, unelmien ja arjen -, materialismin ja vapauden -, yksinäisyyden ja yhteyden - sekä elämän ja kuoleman vastakohtaparit. Ne kaikki yhdessä ovat rakentamassa muumimaailman syvempää merkitysulottuvuutta. Muumitematiikan keskeiset elementit – matka ja paluu, katastrofi ja siitä selviäminen, hyvän ja pahan taistelu – kertovat sen, että Tove Jansson seurasi myös hyvin tarkasti maailmankirjallisuuden perinteitä. Muumiteoksilla on nähty olevan yhteyksiä niin Raamattuun kuin anglosaksiseen fantasia- ja seikkailukirjallisuuteenkin. Janssonin innoittajiksi voidaan mainita esimerkiksi Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjat, Daniel Defoen Robinson Crusoe ja Rudyard Kiplingin Viidakkokirja.

Muumiteosten keskeisenä miljöönä on laakso, jonka keskellä sijaitsevassa sinisessä – kaakeliuunia muistuttavassa – talossa asuu omalaatuinen muumiperhe. Tarinoiden keskushenkilönä on Muumipeikko, jonka lisäksi hahmogalleriaan kuuluvat hänen vanhempansa ja laaja joukko ottolapsia, sukulaisia, esi-isiä, naapureita, ystäviä ja pelottavia muukalaisia. Teoksien rakenne noudattelee pääasiallisesti kaavaa, jossa ensin joudutaan seikkailuun tai katastrofiin, ja joihin liittyy usein matka ja siltä paluu. Näiden jälkeen muumien kotielämä palautuu aina turvallisiin uomiinsa, ja tarinat päättyvät lähes poikkeuksetta yhteiseen juhlaan. Muumimaailmasta on löydettävissä viitteitä Tove Janssonin omaan elämään ja hänen ystäviinsä. Hänen muistelmiensa perusteella voidaan löytää yhtymäkohtia esimerkiksi Muumipapan ja Viktor Janssonin sekä Muumimamman ja Signe Hammarsten-Janssonin välillä. Reipas ja järkevä Tuutikki puolestaan rinnastuu Janssonin elämänkumppaniin Tuulikki Pietilään. Lisäksi Muumipeikko ja pikku Myy on mahdollista mieltää Tove Janssonin omakuvallisiksi hahmoiksi.

Muumitarinoiden maisemat muodostavat oman fantasiamaailmansa. Muumilaaksoa ympäröi metsä, joka on sekä turvallinen vyöhyke erottamassa Muumilaaksoa merestä että jännittävä seikkailupaikka. Metsää on usein tulkittu tiedostamattoman vertauskuvana, jossa monet kummajaiset ja mystiset olennot liikkuvat. Lisäksi se toimii vertauskuvana maailmasta, joka poikkeaa kulttuurisesta elämänmuodosta. Muumitarinoissa ei ole mainintoja taloudellisesta toiminnasta ja Muumilaakso esittäytyy eräänlaisena maanpäällisenä paratiisina, jossa ei ole yhteiskunnallisia instituutioita, kuten kouluja ja hallitusvaltaa. Meri puolestaan edustaa teoksissa jotakin suurta ja mystistä, jonka voimat ovat arvaamattomat. Muumitarinoissa meri on aina läsnä ja tuo niihin yhden merkitysulottuvuuden lisää. Muumitarinoissa meren voi ajatella symboloivan elämän moninaisia vivahteita. Myös saarilla on teoksissa keskeinen osuus. Valtavan vaahtoavan meren keskellä ne ovat mitättömän pieniä, mutta silti ne edustavat meren vastakohtana jotakin kiinteää ja pysyvää. Lisäksi ne ovat muumiperheelle retkien ja tutkimusmatkojen kohteita.

Muumitarinoiden merkityksen ja menestyksen taustalla on nähty Tove Janssonin taito yhdistää lasten ja aikuisten roolit. Satukirjallisuuden muotoon puettujen syvällisten teemojen ja todellisen maailman ilmiöiden heijastamisen ansiosta muumitarinat voidaan mieltää teoksiksi, jotka sopivat niin lapsille kuin aikuisillekin. Osittain sekä sarjakuvien, että muumikirjojen kuvitusten pohjalta alkoi 1980-luvulla aivan uudenlainen muumirenessanssi, jonka aiheutti eurooppalais-japanilainen televisioanimaatioiden sarja. Tänä päivänä muumeja on saatavilla ympäri maailmaa erilaisina oheistuotteina, kuten esimerkiksi leluina, astioina, vaatteina ja karamelleina. Tässä mielessä muumit ovat muodostuneet kansainväliseksi tuotemerkiksi, ja ne rinnastuvat koristeaiheina Disney-hahmoihin kuten Aku Ankkaan ja Mikki Hiireen. Naantalissa on muumiaiheinen huvipuisto, jollaista on kaavailtu perustettavaksi myös Havaijille.

 

Lähteet/lisätietoa:

Esitelmässä on käytetty Sari Kuuvan tekstiä

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Erik Kruskopf: Kuvataiteilija Tove Jansson

Tove Jansson kansallisbiografiassa

http://www.kirjasto.sci.fi/tjansson.htm