23.02.2017

Jean Sibelius: Finlandia

Musiikki


Jean Sibelius (1865-1957)

Johan (Jean) Julius Christian Sibelius syntyi 8.12.1865 Hämeenlinnassa. Sibeliuksen perhe oli kiinnostunut musiikista ja sukulaiset veivät Jeania konsertteihin pienestä pitäen. Jo neljän viiden vanhana hän alkoi tapailla pianolla sävelkulkuja ja sointuja. Vuodesta 1880 alkaen hän alkoi saada opetusta viulunsoitossa, jonka myötä hänen pääinstrumenttinsa vaihtui pianosta viuluun. Asuessaan vielä Hämeenlinnassa Sibelius aloitti sävellysuransa. Hänen ensimmäisenä teoksenaan on pidetty vuonna 1881 syntynyttä sävellystä Vesipisaroita viululle ja sellolle.

Vuonna 1885 Sibelius muutti Helsinkiin opiskellakseen lakia. Samanaikaisesti hän ilmoittautui myös Helsingin musiikkiopistoon (nykyisin Sibelius-akatemia). Lopulta musiikki syrjäytti hänen muut opintonsa. Aluksi Sibelius opiskeli viulunsoittoa, mutta paneutui myöhemmin täyspainoisesti säveltämiseen. Helsingissä vietetyn nelivuotisen opiskelujakson aikana Sibelius sävelsi lähes sata kamarimusiikkiteosta. Musiikkiopiston kevätkonsertissa vuonna 1889 esitetty Jousikvartetto a-molli sai loistavat arvostelut ja nosti Sibeliuksen suomalaisen musiikin uudeksi toivoksi. Helsingin kaudellaan hän tutustui myös säveltäjäkapellimestari Robert Kajanukseen ja kansainvälisesti tunnettuun pianistisäveltäjään Ferruccio Busoniin, joka oli kiinnitetty musiikkiopiston opettajaksi. Kajanus ja Busoni toimivat myöhemmin Sibeliuksen musiikin tärkeimpinä puolestapuhujina ja esitaistelijoina.

Vuosina 1889-1890 Sibelius opiskeli Berliinissä ja vuosina 1890-1891 Wienissä. Opintojen puolesta varsinkin Berliini osoittautui hänelle pettymykseksi. Ulkomailla ollessaan Sibelius sitä vastoin seurasi aktiivisesti musiikkitapahtumia ja imi itseensä vaikutteita mm. Beethovenin, Straussin ja Wagnerin teosten esityksistä. Wienissä Sibelius tutustui myös Anton Brucknerin musiikkiin, jonka seurauksena aikaisemmasta kamarimusiikin säveltäjästä alkoi kehkeytyä orkesterisäveltäjä.

Wienin aikoina Sibeliuksessa heräsi kiinnostus suomalaisuuteen. Tämän kiinnostuksen seurauksena syntyi Kalevalaan perustuva orkesteriteos Kullervo, jonka kantaesitys vuonna 1892 oli suuri menestys. Kullervosta alkanutta vuoteen 1903 kestänyttä ajanjaksoa on kutsuttu Sibeliuksen Kalevala-romanttiseksi kaudeksi. Sen tunnusomaiseksi piirteeksi nousi kansallisuusaatteen heijastuminen sekä aktiivisina kannanottoina sortokauden sävellyksissä että kansanrunouteen ja -musiikkiin kohdistuneena kiinnostuksena. Tärkeimpiä tämän kauden teoksia Kullervon (1892) ohella ovat Karelia-sarja (1893), Lemminkäis-sarja (1893-1895), Finlandia (1899), Ateenalaisten laulu (1899), Sinfonia nro 1. (1899) ja Sinfonia nro 2. (1902). Lisäksi vuonna 1904 valmistunut Valse Triste voidaan liittää kuuluvaksi tähän kauteen.

Sibeliuksen toista, vuodet 1903-1919 kattavaa kautta kutsutaan eurooppalaiseksi, tyylin muuntumisen kaudeksi. Tuolloin Sibelius ryhtyi tietoisesti siirtymään kansallisromantiikan piiristä kohti eurooppalaista, klassisempaa tyyliä. Tämän myötä hän alkoi saavuttaa myös kansainvälistä suosiota erityisesti anglosaksisissa maissa. Siirtymään on nähty vaikuttaneen Sibeliuksen perheineen vuosina 1900-1901 Italiassa viettämä aika, jolloin hän tutustui mm. Giovanni Pierluigi da Palestrinan musiikkiin. Säveltämistyylin ohella muutosta tapahtui myös Sibeliuksen henkilökohtaisessa elämässä. Vuonna 1904 hän muutti perheineen Tuusulaan valmistuneeseen uuteen kotiinsa, Ainolaan. Helsingissä Sibelius oli ollut altis jatkuvalle juhlimiselle, joka nyt muuton myötä siirtyi taka-alalle ja hän sai kaipaamansa säveltämisrauhan. Tämän lisäksi vuonna 1908 Sibeliuksella havaittu kurkkukasvain vaikutti hänen säveltämiseensä. Hänen musiikkinsa sai synkkiä ja sisäänpäin kääntyneitä piirteitä, jotka kuuluvat erityisesti hänen sävellyksessään Sinfonia nro 4. (1911). Tässä teoksessa Sibelius siirtyi modernistisempaan ilmaisuun, jota suuriyleisö ei ymmärtänyt. Viidennen sinfonian (1915-1919) pitkällisen valmistusprosessin aikana hän kääntyi jälleen perinteisempään sävelkieleen. Muita Sibeliuksen tämän kauden tärkeitä teoksia ovat Viulukonsertto (1903) ja Sinfonia nro 3. (1907).

Sibeliuksen vuosien 1920-1926 välistä kolmatta kautta kutsutaan synteesin kaudeksi. Kyseisenä ajanjaksona hän jatkoi esiintymisiään ulkomailla ja sävelsi teokset Sinfonia nro 6. (1923), Sinfonia nro 7. (1924), Myrsky (1925) ja Tapiola (1926). Näitä teoksia on luonnehdittu Sibeliuksen kypsimmiksi sävellyksiksi. Varsinkin seitsemännessä sinfoniassaan, joka on yksiosainen ja yhtenäinen kokonaisuus, hän saavutti ilmaisunsa yleispätevyyden ja muodon kehityksen huipentuman. Teoksen sävellystyyli oli uutta ja mullistavaa koko sinfonian historiassa. Keskeistä seitsemännelle sinfonialle on looginen eteenpäin meno, jossa kolmen eri osan elementit sulautuvat vähittäisen temaattisen muodonmuutosprosessin kautta yksiosaiseksi muotokokonaisuudeksi. Seitsemännen sinfonian muodon kehityksen Sibelius vei äärimilleen, joka merkitsi eräänlaista päätepistettä hänen sinfoniasyklilleen. Edellä mainittujen mittavien sävellystöiden myötä Sibeliuksen luomisvoima ja työtahti alkoivat hiipua. Hänen tiedetään työskennelleen kahdeksannen sinfoniansa parissa vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1943, mutta hän ei koskaan saanut teostaan valmiiksi. Vuoden 1926 jälkeen Sibelius ei enää säveltänyt merkittäviä teoksia ja hänen loppu-urastaan käytetään yleisesti nimitystä ”Ainolan hiljaisuus”.

Sibeliuksen merkitys niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla on suuri. Häntä pidetään suomalaisen musiikin perustajana, joka vangitsi säveliinsä suomalaisia myyttejä, historiaa ja luontoa. Kansainvälisesti hänen tuotantonsa sisältää maailmanlaajuisia suosikkeja kuten Valse tristen ja Finlandian, 1900-luvun levytetyimmän viulukonserton ja seitsemänosaisen sinfoniasyklin, joka on alallaan arvostetuimpia ja esitetyimpiä heti Beethovenin jälkeen.

Finlandia

Vuonna 1899 Venäjä kiristi sortotoimiaan Suomea kohtaan julistamalla maahan lehdistösensuurin. Sananvapauden kaventaminen johti erityisesti kulttuuripiireissä vastarintaan, jonka yhtenä ilmentymänä oli Helsingissä järjestetty tapahtuma, Sanomalehdistön päivät. Tapahtuma huipentui Ruotsalaisessa teatterissa pidettyyn historialliseen kuvaelmailtaan, jonka esityksien teksteistä vastasivat Eino Leino ja Jalmari Finne. Kuvaelmien musiikista vastasi puolestaan Jean Sibelius säveltämällä kuhunkin osioon alkusoiton ja taustamusiikkia. Kuvaelman viimeisessä osassa Suomi oli matkalla kohti valoisampaa tulevaisuutta Aleksanteri II:n hallituksen aikana: Runeberg kuunteli runotartaan, Snellman puhui nuorisolle, Lönnrot keräsi Kalevalan runoja ja konkreettisempaa edistystä symboloi Suomen ensimmäinen höyryveturi. Kyseinen finaali kantoi nimeä Suomi herää ja sen taustamusiikkina soi ensi kerran Finlandia. Tosin kuvaelmaan keskittyneet kuulijat eivät vielä tässä vaiheessa huomanneet musiikin tehoa. Sibelius muokkasi finaaliosasta itsenäisen orkesterisävellyksen, joka sai lopulta nimekseen Finlandia. Vasta orkesterinumerona se alkoi saavuttaa suurta suosiota yleisön keskuudessa. Muista kuvaelman musiikkiosista Sibelius kokosi kymmenen vuotta myöhemmin sarjan nimeltä Historiallisia kuvia I.

Finlandiassa Sibelius halusi kuvata Suomen heräämistä ja taistelutahtoa. Teoksen merkitys onkin yleisesti nähty sen ohjelmallisessa sisällössä, kansallisen heräämisen ja pienen maan vapaudenkaipuun sekä toivon kuvauksena. Suomalainen yleisö otti teoksen nopeasti omakseen ja ymmärsi sen musiikilliseksi kuvaukseksi Suomen vapautumiselle Venäjän vallasta. Teoksen poliittinen patrioottinen sävy huomattiin myös sensuurin taholta ja sortovuosien aikana Finlandian julkinen esittäminen Suomessa kiellettiin. Ulkomailla sitä esitettiin eri yhteyksissä erilaisilla peitenimillä kuten ”Suomi”, ”Vaterland” ja ”La Patrie”. Venäjän keisarikunnassa teoksesta ei saanut käyttää isänmaalliseen luonteeseen viittaavaa nimeä, jonka seurauksena Sibelius johti vuonna 1904 Tallinnassa ja Riiassa sävellyksen nimeltä Impromptu.

Finlandia on tunnetuimpia Sibeliuksen sävellyksiä ja hänen eniten esitetty teos, joka joko orkesteri- tai kuorosovituksena on meille tuttu esimerkiksi useiden juhlatilaisuuksien yhteydestä. Se on yleisön suosikki kaikkialla maailmassa, mutta musiikin tutkijoiden ja kriitikoiden joukossa teos ei ole nauttinut kovinkaan suurta arvostusta. Sibelius-tutkimuksessa Finlandia on aikaisemmin jäänyt täydellisesti sinfonioiden varjoon. Finlandia on suhteellisen populaari teos Sibeliuksen tuotannossa ja säveltäjä itsekin tiesi, ettei se ollut rinnastettavissa hänen varsinaisiin sinfonisiin teoksiinsa. Teos oli hänen mukaansa "pelkästään ylhäältä annetuista teemoista rakennettu, silkkaa inspiraatiota". Samoin kuin monet muut Sibeliuksen suositut sävellykset Finlandia ajoittain jopa vahingoitti hänen mainettaan vakavasti otettavana sinfonikkona.

Tästä huolimatta Finlandiasta välittyy Sibeliuksen säveltämiselle olennaiset piirteet ideoiden pelkistämisestä ja kirkastamisesta. Finlandian lähtökohdat sijoittuvat paikallisesti Suomen itsenäisyystaisteluun, mutta pelkistämisprosessin kautta Sibelius on pystynyt tekemään siitä myös yleismaailmallisen, ajattomille ideoille ja tunteille perustuvan teoksen. Sävellyksenä Finlandia edustaa tiettyä musiikillista perustyyppiä, jonka keskiössä on draamankaaren kuljettaminen pimeydestä kohti valoa. Tälle on ominaista vapautuminen alun ahdistuksesta keskijakson onnen ja rauhan utopiaan, joka johtaa optimistiseen ja riemuitsevaan loppuun. Kehittyessään alun synkistä melskeistä lopun ylevään hymniin on se sukua esimerkiksi Beethovenin viidennelle sinfonialle. Finlandian kohdalla ei voi myöskään sivuuttaa sen merkitystä kansallisesta näkökulmasta. Teos toimii hyvänä esimerkkinä Sibeliuksen tuotannosta, jolla kokonaisuudessaan on ollut suuri historiallinen merkitys Suomen poliittiseen ja kulttuurilliseen itsenäistymiseen johtaneessa kehityksessä.

Sibelius oli ensimmäinen maailmanmaineeseen kohonnut suomalainen säveltäjä ja etenkin orkesterisäveltäjänä hän kuuluu musiikinhistorian huomattavimpiin tekijöihin. Hänen sinfoniansa ja sinfoniset orkesterirunoelmansa toimivat tärkeinä välittäjinä siirryttäessä klassisesta ajattelusta kohti modernismia. Eri aikoina saamistaan vaikutteista huolimatta Sibelius säilytti teoksissaan omalaatuisen perusotteen, mistä syystä häntä on varsin vaikea lokeroida mihinkään uudemman sävellystaiteen tyylilajiin. Hän ei kuitenkaan perustanut varsinaista koulukuntaa, vaikka hänen oppilaansa Leevi Madetoja ja Toivo Kuula menestyivätkin Suomessa. Sibeliuksen vaikutuksen voi nähdä myös mm. Arnold Baxin, Ralph Vaughan Williamsin, Samuel Barberin ja erilaisina muunnoksina Aulis Sallisen, Einar Englundin, Joonas Kokkosen ja Einojuhani Rautavaaran teoksissa. Uudemman musiikin saralla hänen vaikutuksensa on liitetty minimalismin kehitykseen. Sibeliuksen merkitys on yhä 2000-luvulla ajankohtainen. Nykysäveltäjät ovat erityisen kiinnostuneita Sibeliuksen muotoajattelusta ja hänen tavastaan manipuloida musiikillista aikaa. Sibeliuksen muotoajattelun keskiössä on idea siitä, että musiikillinen sisältö lopulta määrittää muodon. Näiden lisäksi hänen aiemmin vähemmälle huomiolle jäänyt väriajattelunsa on noussut kiinnostuksen kohteeksi. Sibeliuksen väriajattelu perustuu tapaan limittää tekstuureja ja tehdä musiikkia, jossa musiikillisen aineksen synty, versominen ja monipuolistuminen ovat verrattavissa luonnon omaan orgaaniseen kasvuprosessiin.

 

Lähteet/lisätietoa:

Salmenhaara: Jean Sibelius

Jean Sibelius kansallisbiografiassa

http://www.sibelius.fi/

http://www.fimic.fi/fimic/fimic.nsf/mainframe?readform&5A8956D26B906246C22567C4002D3788

http://www.fimic.fi/fimic/fimic.nsf/mainframe?readform&1FDA1DB9FB78034DC22567C4002C3F40