07.05.2007

Projektin tavoitteet ja lähtökohdat

 

Projektin taustaa: kielikoulutus Suomessa

Suomessa on vanhastaan arvostettu kielitaitoa. Kansalliskielten, suomen ja ruotsin asema on vahvistettu perustuslaissa ja kielilaissa, ja jokainen suomalainen joutuu peruskoulutuksessaan opiskelemaan myös sitä kansalliskieltä, joka ei ole hänen äidinkielensä. Vieraita kieliä on jokaisen suomalaisen koulutukseen kuulunut peruskoulun toteutumisesta alkaen, niin että jokainen alle 40-vuotias suomalainen on opiskellut kahta kieltä äidinkielensä lisäksi.

Suomi ei enää ole kaukainen ja eristynyt maa, jollaiseksi se on usein ollut tapana kuvata. Kolmessakymmenessä vuodessa peruskoulun aloittamisesta ja Suomen kieliohjelman perusteiden laatimisesta kansainväliset yhteydet ovat huomattavasti lisääntyneet, ja monet suomalaiset joutuvat säännöllisesti tilanteisiin, joissa edellytetään muun kuin äidinkielen käyttöä.

Oman vahvan vaikutuksensa muutokseen on tuonut Suomen liittyminen Euroopan unionin jäseneksi. Unionin valkoisessa kirjassa vuodelta 1995 annetaan kielten osaamiselle tärkeä asema avoimen ja joustavan koulutusjärjestelmän luomisessa. Komission toimintaohjelmassa vuosille 2004–2006 on asetettu tavoitteita unionin kieliohjelmille. Kielten osaaminen on välttämätöntä, kun ihmiset liikkuvat ja viestivät yli kieli- ja kulttuurirajojen. Kielet ovat myös keskeinen väline tiedon hankinnassa ja monipuolistamisessa. Myös unionin tavoitteissa, jotka tähtäävät ihmisten työllistymiseen ylikielirajojen, korostuu kielitaidon merkitys. Monikulttuurisuuden tukeminen edellyttää välttämättä monikielisyyden vahvistamista.

Euroopan neuvoston kieliohjelmassa on tehty pitkään ansiokasta työtä kielikoulutuksen tukemiseksi. Konkreettisia tuloksia tästä työstä ovat kielten oppimisen, opettamisen ja arvioinnin yhteinen eurooppalainen viitekehys ja eurooppalainen kielisalkku, jotka on Suomessa laajasti omaksuttu kielikoulutuksen käyttöön. Euroopan neuvoston kieliohjelma on tuottanut myös perusteita kansallisten kieliohjelmien laadintaan.

Nykymaailmassa vieraalla kielellä viestimisen tarve on kasvanut voimakkaasti. Syyt ovat moninaiset:

  • Työvoiman liikkuvuus on kasvanut.
  • Viestintätekninen kehitys ja tiedonvälityksessä tapahtuvat muutokset ovat lyhentäneet ihmisten välimatkoja maailmanlaajuisesti.
  • Sähköposti, tietoverkot ja tietopankit ovat vakiintuneita viestinnän välineitä.
  • Erilaiset kansainväliset kytkennät, kuten vaihto-ohjelmat ja erilaiset sopimukset, ovat lisääntyneet.
  • Kansainvälisen kaupan kasvu on tuonut uusia kielitarpeita.
  • Suurin osa tieteellisestä, taloudellisesta ja teknisestä tiedosta esitetään muutamalla pääkielellä, lähinnä englanniksi.
  • Kielitaidosta on tullut monella alalla olennainen osa ammatillista osaamista, professionaalista kompetenssia.
  • Viimeaikainen kehitys on luonut kokonaan uudenlaisia lukemisen, kirjoittamisen ja puhumisen tarpeita ja vaatimuksia sekä äidinkielessä että vieraissa kielissä (esim. tietotekniikka, Internet).
  • Kieliammattien (esim. kääntäminen, tulkkaus, erilainen tekstityö) merkitys kasvaa.

 

Suomessa on kielikoulutukseen perinteisesti panostettu huomattavia voimavaroja. Siitä on osoituksena opiskeltavien kielten, oppituntien ja kieltenopettajien määrä kouluissa ja aikuisten vapaaehtoisessa tai työelämään liittyvässä kielikoulutuksessa. Oppikoulujen ohjelmassa kielillä oli jo laaja osuus, ja Suomi oli uranuurtajana, kun peruskoulussa aloitettiin kaikille lapsille tarkoitettu kielenopetus kahdessa kielessä. Kaikkiin korkeakoulututkintoihin sisältyy Suomessa myös pakollisia kieliopintoja, toisin kuin maailmalla on yleensä asianlaita.

Kielikoulutuksen keskeinen tavoite on ollut monipuolisen kielitaidon saavuttaminen perus- ja keskiasteen koulutuksessa. Peruskoulussa oppilaat lukevat toisen kotimaisen kielen lisäksi yhtä tai kahta vierasta kieltä. Lukiossa toisen kotimaisen kielen lisäksi opiskellaan yhdestä kolmeen vierasta kieltä. Kielten opinnot muodostavat siis huomattavan osan kaikista opinnoista. Kielenopetuksen tuntimääristä on saatavissa vain hyvin vaikeasti vertailukelpoista tietoa, mutta erilaisista selvityksistä ilmenee, etteivät Suomen vieraiden kielen opetuksen tuntimäärät merkittävästi poikkea muiden eurooppalaisten tai Euroopan ulkopuolisten maiden tuntimääristä.

Suomi on ollut edelläkävijä ammatillisen koulutuksen kielenopetuksen kehittämisessä, vaikka vieraiden kielten opetus tuli pakolliseksi ammatillisessa koulutuksessa vasta 1980-luvulla. Aiemmin opiskelu oli vapaaehtoista, eikä monilla aloilla vieraita kieliä kuulunut ollenkaan opetustarjontaan.

Aikuiskoulutuksessa vieraat kielet ovat suosittu oppiaine. Kieltä opiskelevien aikuisten määräksi voidaan arvioida 200 000. Yritykset ja julkinen sektori järjestävät työntekijöilleen mittavaa kielikoulutusta palkkaamalla omia kieltenopettajia tai tarjoamalla mahdollisuuden opiskella yksityisissä kielikouluissa. Aikuisten kieliopintojen ongelmana on se, että huomattava osa siitä on harrastuspohjaista.

Yliopistojen kielitaitovaatimukset ja kaikille opiskelijoille annettava kieltenopetus uudistettiin tutkinnonuudistuksessa 1970-luvun lopussa. Virkamiehiltä vaadittava ruotsin kielen taito ja vähintään yhden vieraan kielen kirjallinen ja suullinen taito tulivat pakollisiksi osiksi kaikkia loppututkintoja. Samat vaatimukset ulotettiin ammattikorkeakoulututkintoihin, kun ammattikorkeakoulut aloittivat toimintansa 1990-luvulla. Bologna-prosessissa ovat yliopistojen kielivaatimukset jossakin määrin supistuneet.

Kieltenopetus on maassamme antanut hyvän pohjan vieraiden kielten ymmärtämiselle ja siten myös luonut edellytyksiä kielitaidon omaehtoiselle hankkimiselle. Jopa aikaisempi kielioppiin ja kääntämiseen perustunut opetus antoi monille vieraan kielen viestintätaidon vankan perustan.

Keskivertosuomalainen on perinteisesti ollut vahvasti yksikielinen ja yksikulttuurinen. Hän on elänyt puhtaasti suomenkielisessä ympäristössä, ja vaikka ruotsia olisikin käytetty lähipiirissä, ruotsin kielen puhujat ovat kulttuurisesti omanneet jokseenkin samanlaisen taustan. Erilaiset ja oudot kielelliset ja kulttuuriset vaikutteet ovat jääneet suppeiksi tai puuttuneet kokonaan. Huolimatta siitä että maahanmuuttajien määrä on nopeasti kasvanut, Suomessa ei tilanne vielä 2000-luvun alussakaan ole ratkaisevasti muuttunut kulttuurisen ja kielellisen moninaisuuden suuntaan. Viisimiljoonaisen kansan keskuudessa asuu vain 100 000 ihmistä, joiden alkuperä ei ole suomalainen. Moninaisuus on lisäksi heidän joukossaan suuri, koska he edustavat 160 kansallisuutta ja puhuvat yli sataa kieltä. Maahan muuttaneiden kielikysymykset ovat kuitenkin jo nykyisellään monesti hankalasti ratkaistavia.

Oppimistilaisuuksien määrä on tärkeä osaamiseen vaikuttava tekijä. Sillä perusteella jo yksin voidaan olettaa, että viime vuosikymmenten panostus kieltenopetukseen on tuottanut myönteisiä tuloksia. Koko ikäluokka ei ole koskaan aiemmin opiskellut vähintään kahta kieltä äidinkielen lisäksi. Aiemminhan kieliä opiskeli vain suppea valikoitunut joukko. Nykyisin aiempaa huomattavasti laajempi on se osa ikäluokasta, joka osaa opiskelemiaan kieliä, myös toista kotimaista, erittäin hyvin, myös suullisesti. Englantia opiskelee käytännöllisesti koko ikäluokka, ja toinen kotimainen kieli on pakollinen. Ranskan ja venäjän taitajien määrä ei koskaan ole ollut kovin suuri. Saksa on ainoa kieli, jonka osaamisessa on taannuttu oppikoulun ajoista.

Useat komiteat ja työryhmät ovat 1970-luvun alusta lähtien tehneet suunnitelmia ja esityksiä Suomen kieliohjelman kehittämiseksi. Riitta Piri on väitöskirjassaan Suomen kieliohjelmapolitiikka (2001) esittänyt yksityiskohtaisen analyysin näistä kehittämispyrkimyksistä ja niiden tuloksista. Kehittämistoiminnan keskeisenä tavoitteena on ollut kieliohjelman monipuolistaminen. Tähän tavoitteeseen on tähdätty myös opetusministeriön kieltenopetuksen ja koulutuksen kansainvälistymisen strategiaohjelmassa Suomi kansainvälistyy - kieltenopetus vastaa haasteeseen vuodelta 1997 ja siihen läheisesti kytkeytyneessä, vuosina 1996–2001 toteutetussa Opetushallituksen KIMMOKE-ohjelmassa ja sen jatkoksi vuosina 2002–2004 toteutetussa kieliverkkohankkeessa.

Vaikka kielikoulutuksen laajentamisella koko ikäluokkaan on saavutettu hyviä tuloksia kielen perusteiden osaamisessa, on kielikoulutusjärjestelmässä todettavissa selviä puutteita. Kielitaidon monipuolistamispyrkimykset ovat johtaneet jokseenkin rajallisiin tuloksiin. Merkittävin muutos on saavutettu lisäämällä 5. luokalta alkava kieli peruskoulun kieliohjelmaan. Peruskoulussa on samanaikaisesti kuitenkin valinnaisten kielten opiskelu vähentynyt huomattavasti. Viimeaikaiset muutokset peruskoulun tuntijaossa näyttäisivät johtavan siihen, että oppilaat ottavat kieliä ohjelmaansa tähänastista vähemmän. Monet kunnat ovat lisäksi päättäneet siitä, että englanti on ainoa tarjolla oleva A-kieli. Lukiossa on nähtävissä kurssimuotoisuudesta, toisen vieraan kielen valinnaisuudesta ja ylioppilaskirjoituksiin valmistautumisesta johtuva kehitys, joka on viemässä kielitaidon kaventumiseen. Kieltenopetukseen osallistumisesta luopuminen muutaman kurssin kokeilemisen jälkeen on yleistä.

Soveltavan kielentutkimuksen keskuksen tekemästä ministeriöiden virkamiesten kielitaitoa koskevasta selvityksestä vuodelta 2000 paljastuu pienoiskoossa koulutettujen suomalaisten kielitaidon kokonaiskuva. Kielitaito on syventynyt, mutta samalla se on kaventunut. Englantia osataan kohtalaisen hyvin, mutta ruotsin taito on selvästi heikentynyt. Saksaa, ranskaa ja venäjää osataan vähän. Erityisen merkittävä on havainto, että se, mitä kieliä osataan, vaikuttaa suoraan myös suhtautumiseen muiden maiden edustajiin ja siihen, kenen asioita hoidetaan. Tähän asiaan kiinnitti huomiota jo 1970-luvulla kieliohjelmakomitea.

Koulutusjärjestelmässä ja kielikoulutuksessa on tapahtunut tai tapahtumassa monia muutoksia, jotka vaikuttavat eri tavoin kielikoulutusjärjestelmän toimivuuteen. Tällaisista tekijöistä tärkeimpiä ovat:

  • peruskoulun kielivalinnat ja valintamahdollisuudet
  • mahdollisuus aloittaa kielenopiskelu joustavasti peruskoulun ensimmäiseltä luokalta
  • lukion kieltenopiskelu
  • kielikylpy ja vieraalla kielellä opettaminen eri koulutusmuodoissa
  • äidinkieli-oppiaineen muutos äidinkieli ja kirjallisuus -oppiaineeksi
  • ylioppilaskirjoitusten kielikokeet
  • kieltenopettajien koulutus
  • kääntäjien ja tulkkien koulutus
  • uusi perustuslaki ja sen perusteella säädetty uusi kielilaki
  • Euroopan yhteisöön liittymisen ja kielikoulutuspolitiikan vaikutus
  • Euroopan neuvoston toimesta laaditut kielitaidon yleinen viitekehys ja kielisalkku sekä niiden sovellukset
  • kielitaidon arvioinnin kehittyminen
  • elinikäisen oppimisen periaatteiden soveltaminen
  • Suomen yhteiskunnan monikielistyminen ja -kulttuuristuminen
  • yleinen globaalistuminen ja kansainvälistyminen sekä kansainvälinen yhteistyö

 

Kun järjestelmän yksittäisistä osista tehdään erillisiä päätöksiä, ei päätösten vaikutuksia koko järjestelmän kannalta aina oteta huomioon. Esimerkiksi lukiossa tapahtuvan kielten opiskelun kaventuminen vaikuttaa merkittävästi jo nyt yliopistoissa tarjottavien kieliopintojen kysyntään, koska virkamiesruotsin suorittaminen on pakollista ja monissa tiedekunnissa vaaditaan kahden vieraan kielen hallintaa. Jos ruotsin opiskelu edelleen vähenee lukiossa, esimerkiksi siksi, että ruotsin koe ei enää ole pakollinen, yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen opiskelijat voivat joutua vaikeuksiin virkamiesten kielitaitovaatimusten suorittamisessa. Korkeakoululaitos ei pysty selviytymään opetustarpeesta ilman huomattavia resurssilisäyksiä, eikä korkeakouluissa nähdä mielekkääksi kouluopetuksen jättämien aukkojen paikkaamista.

Kaikkein tärkein on kysymys siitä, missä koulutusuran vaiheessa mitäkin kieltä on syytä opiskella ja missä laajuudessa. Kielenopiskelun alkaessa on tärkeää antaa oppijoille vieraiden kielten oppimisesta ja käyttämisestä myönteisiä kokemuksia, joille myöhempää opiskelua on helpompi rakentaa. Hyvän kielitaidon saavuttamisen kannalta on opiskelun intensiivisyys erityisen tärkeää.

Kielitaito

Käsitykset kielitaidosta ja kielitaidon merkityksestä ovat viime vuosikymmeninä voimakkaasti muuttuneet. Kielen opiskelu ei ole enää älyn harjoitusta joitakin korkeampia tavoitteita varten, kuten aiemmin paljolti ajateltiin. Kielenopetuksen yleistä pedagogista merkitystä ei silti ole syytä väheksyä. Kielitaito ei enää myöskään ole yksinomaan välikappale yhteiskunnan muutosprosessissa kohti suurempaa tasa-arvoa. Nyt kielitaitoa tarkastellaan yksittäisen ihmisen välineenä päästä osalliseksi erilaisiin vuorovaikutustilanteisiin tai hänen mahdollisuutenaan rakentaa sellaista osaamisen kokonaisuutta, jolle voi perustaa täysipainoista tulevaisuutta. Kielitaito – äidinkielen tai muiden kielten hallinta – on nähtävä osana sitä sosiaalistumis- ja kulttuuristumisprosessia, jonka kautta ihminen kasvaa ottamaan vastuuta omasta elämästään ja erilaisista tehtävistä yhteiskunnassa. Kieltä ja muuta kompetenssia ei voida irrottaa toisistaan: ne ovat saman kokonaisuuden toisiinsa kiinteästi kytköksissä olevia osia, eikä pelkkä kieli sellaisenaan riitä kommunikointiin. Ihmisen kielellinen kompetenssi nähdään kokonaisuutena siten, ettei äidinkielen hallintaa eroteta siinä jyrkästi siitä, mihin vieraiden kielten osaamisessa tulisi pyrkiä. Äidinkielen viestintätaidot nähdään vieraiden kielten käyttötaitojen yhtenä perustana.

Hyvän perustan nykypäivän kielikoulutuksen suunnittelulle antaa Euroopan neuvoston viitekehykseen sisältyvä määritelmä kielenkäyttäjän monikielisyydestä eli plurilingvaalisuudesta. Sen mukaan ihmisellä on sosiaalisena toimijana vaihtelevan tasoinen kielitaito useissa kielissä ja kokemusta useista kulttuureista. Kielitaito voi olla hyvin erilainen eri kielissä ja kielen käytön eri alueilla, esimerkiksi suullisesti ja kirjallisesti. Ihmisen monikulttuurinen profiili voi ratkaisevasti poiketa monikielisestä profiilista.

Kielen oppimisen tutkimuksessa on tapahtunut voimakasta kehitystä 1970-luvulta lähtien. Kielikoulutusta ei enää ole tarpeen perustaa pelkästään kokemusperäisen tiedon ja arkitiedon varaan, vaan käytettävissä on mittavasti myös tutkimuspohjaista tietoa. Toistaiseksi se on kuitenkin välittynyt vain osaksi hyödyttämään käytännön kielikoulutusta. Tärkeitä tulevaisuuden haasteita onkin kielikoulutuspolitiikan ja -suunnittelun ja tutkimustoiminnan välitysten kytkentöjen tiivistäminen.

Kielten hallintaan ja siksi myös kielikoulutusta koskeviin ratkaisuihin vaikuttavat lisäksi käsitykset ja uskomukset kielestä ja eri kielistä sekä kielen oppimisesta ja näkemykset eri kielten osaamisen tarpeellisuudesta. Identiteettikysymykset saattavat olla myös vaikutukseltaan huomattavia. Oma merkityksensä on myös tiedoilla tulevasta kehityksestä, joka koskee erilaisia taloudellisia, kaupallisia ja muita yhteiskunnallisia muutoksia.

Hyvin tärkeä on kysymys siitä, missä koulutusuran vaiheessa mitäkin kieltä on syytä opiskella ja missä laajuudessa. Kielenopiskelun alkaessa on tärkeää antaa oppijoille vieraiden kielten oppimisesta ja käyttämisestä myönteisiä kokemuksia, joille myöhempää opiskelua on helpompi rakentaa. Hyvän kielitaidon saavuttamisen kannalta on opiskelun intensiivisyys erityisen tärkeää.

  • Suomen kielikoulutuspolitiikan lähtökohdista voit lukea tarkemmin KIEPO-projektin loppuraportista Kari Sajavaaran, Minna-Riitta Luukan ja Sari Pöyhösen artikkelista Kielikoulutuspolitiikka Suomessa: lähtökohtia, ongelmia ja tulevaisuuden haasteita