06.06.2017

Carpolla on asiaa* 18.8.2016

Valinnanvapaus vai valinnanpakko?**

Suomen sote-reformi on alusta alkaen ollut hyvin kunnianhimoinen hanke: se on samaan aikaan pyrkinyt integroimaan perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon, katkaisemaan palvelujen kustannusten jatkuvan kasvun, vähentämään alueellisia eroja ja jopa edistämään asiakaskeskeisyyttä. Kun reformi pyrkii samanaikaisesti näin erilaisiin, jopa keskenään ristiriitaisiin tavoitteisiin, ja kun niihin vielä liittyy vahvoja puoluepoliittisia intohimoja, ei ole ihme, ettei hankkeen polku ole ollut tasainen. Huomio ja poliittinen kamppailu ovat kuitenkin keskittyneet terveydenhuollon alueellisiin organisaatiomalleihin, ja palvelujen sisällölliset kysymykset ovat jääneet niiden jalkoihin. Organisaatioreformi ei kuitenkaan itsessään toteuta vielä ainoatakaan uudistukselle asetetuista tavoitteista.

Keskustelu valinnanvapaudesta on siinä mielessä askel eteenpäin, että viimein puhutaan muustakin kuin sote-alueiden määrästä. Hallitus kuitenkin vaikuttaa luottavan varsin naiivisti siihen, että valinnanvapaus on ‘silver bullet’, se yhtälön puuttuva muuttuja, joka ratkaisee kaikki ongelmat ja auttaa saavuttamaan reformin kaikki moninaiset tavoitteet. Ei se sitä tee, ikävä kyllä.

Valinnanvapaus eri yksityisten palvelutuottajien välillä toimii ideaalisia markkinoita muistuttavassa tilanteessa, jossa kuluttajilla on runsaasti tietoa ja toimintaresursseja. Esimerkiksi vanhuspalvelut ovat kuitenkin erittäin kaukana tästä: palveluja eniten tarvitsevilla on toimintaresursseja ja muita voimavaroja kaikkein vähiten.

Valinnanvapautta on sovellettu sosiaali- ja terveyspalveluissa vaihtelevassa määrin jo Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Näistä naapurimaista voisi oppia vaikka sen, ettei valinnanvapauden toteuttaminen edellytä kuntien palvelujen yhtiöittämistä. Naapurimaiden valintavapausmallit tarjoavat mahdollisuuden valita julkisen ja yksityisen palvelun välillä, ei yksityisen ja yksityisen palvelun välillä.

Toisaalta toisista Pohjoismaista voisi oppia myös sen, ettei valinnanvapaus sovellu jokaiseen tilanteeseen eikä se tarjoa oikotietä palvelujen laatuun ja kustannustehokkuuteen. Havainnot osoittavat pikemminkin päinvastaista kehitystä. Esimerkiksi Tukholmassa yksityisiä hoivapalvelujen tarjoajia on satoja. Huomiota on kuitenkin kiinnittänyt a-kirjaimella alkavien palveluntuottajien määrä. Esimerkiksi syyskuussa 2014 Södermalmin kaupunginosassa toimineesta 115 kotipalvelua tarjonneesta yrityksestä peräti 29 alkoi a:lla. Yritykset itsekin nähtävästi olettavat palvelujen käyttäjien tekevän valintansa, ei parhaan a-laadun tai a-luokan tehokkuuden vaan a-etukirjaimen perusteella. Vanhat ihmiset kun eivät useinkaan jaksa lukea tuottajalistaa alkua pidemmälle.

Tutkimushaastatteluissa monet vanhat ihmiset eivät itse asiassa toivo valinnanvapautta. He toivovat saavansa riittävät palvelut ja pelkäävät jäävänsä niitä ilman. Sen sijaan sillä, mistä palvelut tulevat, ei ole heille niinkään merkitystä. Monet kertovat tehneensä elämänsä aikana jo riittävän monta valintaa ja kantaneensa vastuuta riittävän monta vuosikymmentä. Monelle heistä valinnanvapaus tarkoittaa valinnanpakkoa.

Ehdotuksia sote-valmistelijoille:
1. On säilytettävä valinnanvapaus julkisten ja yksityisten palvelujen välillä eli unohdettava julkisten sosiaali- ja terveyspalvelujen pakkoyhtiöittäminen.
2. On suhtauduttava nykyistä huomattavasti realistisemmin valinnanvapauden vaikutuksiin palvelujen laatuun ja kustannuksiin, sillä valinnanvapaus ei tule tuomaan suuria muutoksia kumpaankaan.
3. On otettava palvelujen käyttäjäryhmät ja heidän kokemustietonsa kiinteästi mukaan reformin suunnitteluun.

Teppo Kröger 18.8.2016

*CARPO on Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella koordinoitu tutkimusryhmä, joka tutkii hoivan yhteiskuntapolitiikkaa.

**Tämä blogi on kirjoitettu osaksi Tasa-arvovaje-hankkeen sote-verkkosymposiumia.