21.10.2005

Kulttuuripolitiikan aika

Virkaanastujaisluento 27.11.1996

Anita Kangas (virkaanastujaisluento 27.11.1996, artikkelina Janus 2, 1997, 189-195)

 

Kulttuuripolitiikalla monitieteisenä tutkimusalueena on hyväksytty asema tieteen kentällä.  Toisaalta se on yhteiskunnallisten käytäntöjen osana ja tieteellisen tutkimuksen kohteena kehittynyt läheisessä yhteydessä kulttuurihallintoon.

Kulttuuripolitiikasta on keskusteltu tavalla, jossa sen ydin on ollut taide. Käsitykset kulttuuripolitiikan alkuperästä ovat toivottavasti tulevien teoreettisten jäsennysten aiheina. Yhteiskunnallisena käytäntönä se on ollut instrumenttina rakennettaessa ja voimistettaessa kansallista identiteettiä, moraalisia arvoja ja tavoiteltaessa taloudellisia hyötyjä. Se liittyi modernin yhteiskunnan suuriin suunnitelmiin. Kulttuuripolitiikka on osa yhteiskuntapolitiikkaa. Tämä prinsiippi ilmaisi oikeastaan sen, että kulttuuripolitiikan keskiössä olleet toimijat halusivat sitoutua yhteiskuntapoliittiseen kokonaissuunnitteluun, omaksua ja siirtää käsitteet välineellisen järjen käyttövoimalla omalle sektorilleen. Haaveita yhteiskunnallisesti tuotetusta ja taatusta hyvästä elämästä ei pidetty vain mahdollisina vaan myös toteutettavina. Tässä lähtökohdassa ei välttämättä ole suurtakaan roolia elämyksillä, esteettisillä kokemuksilla tai joustavilla menettelyillä.

 

Usko siihen, että sosiokulttuurinen järjestys on muutettavissa merkitsi odotusta tavoitteiden ja todellisuuden – sen, ”miten asioiden pitäisi olla” ja ”miten asiat ovat” - välisen kuilun luomisesta umpeen yhteiskuntapolitiikan ja sitä palvelevan tutkimuksen avulla.  Kulttuuripoliittisen tutkimuksen tehtävänä oli kuvata sitä, ”miten asiat ovat” eli osoittaa ongelmat ja kuilut, jotka kulttuuripolitiikan avulla sitten täytetään. Tutkimuksissa on käsite- ja kehityslinja-analyysien lisäksi pureuduttu taiteen kenttien muotoutumiseen, kenttien jäsenten ja instituutioiden taloudelliseen asemaan, taideyleisöihin, paikallisen ja alueellisen kulttuuripolitiikan toimijoihin ja intresseihin, taiteen ja politiikan suhteeseen, viestintäkulttuuriin ja kulttuurin välitysorganisaatioihin. Kulttuurihallinto on pyrkinyt muiden yhteiskuntapolitiikan sektorien tapaan mahdollisimman nopeasti reagoimaan tutkimuksissa todettuihin ilmiötason ongelmiin ainakin perustamalla työryhmän.

 

Kehityksessään kulttuuripolitiikka on institutionalisoinut kohteensa yhä kattavammin. Sen keskeisenä tehtävänä on ollut taiteen yhteiskunnallisten toimintaedellytysten parantaminen ja kulttuuripalvelujärjestelmän kehittäminen. Sen keinoin on säädelty taiteen apurahajärjestelmän ehtoja, määritelty taiteen ammatillistumisnormeja ja aikaansaatu yhä kattavampi koulutusjärjestelmä eri taiteenaloilla.

 

Modernin kulttuuripolitiikan toimijoita ja kohteita voidaan tarkastella eriytyneinä erilaisille sosiaalisille kentille. Bourdieulaisittainhan kenttä on asemien välisten objektiivisten suhteiden verkosto tai konfiguraatio. Esimerkiksi taiteen kokonaiskenttä noudattaa omaa logiikkaansa, jolle valtion ja julkisen vahva rooli, institutionalisoituminen, korporatismi, professionaalistuminen ja kompetenssin vaatimus tuovat ainekset.  Kentän struktuurin määrittelee kunakin hetkenä pelaajien välisten voimasuhteiden tila.  Siitä mikä on pelaajan suhteellinen vahvuus ja strateginen orientaatio, riippuu kuinka varovaisia tai radikaaleja ovat hänen siirtonsa.  Toiminta on siis ajassa tapahtuneen kehityksen funktio. Kentän sisäiset kamppailut vallasta tapahtuvat yhteisten merkitysten ja tapojen voimalla tai niitä tietoisesti rikkoen.  Kenttä on jatkuvasti muuttuva. 

 

Kysymys kentän rajoista on erittäin vaikea siksi, että rajat ovat jatkuvan kilpailun kohteena itse kentällä.  Kentän osanottajat ponnistelevat jatkuvasti erottuakseen lähimmistä kilpailijoistaan, rajoittaakseen kilpailua ja saadakseen itselleen monopolin jollekin kentän alasektorille. Taiteen kenttä jakautuu erilaisiksi alaltaan rajoittuneemmiksi kentiksi samalla tavalla kuin me voimme löytää koulutuksen, talouden jne. alueilta omat kenttänsä.   Mikä on kenttien suhde toisiinsa?  Jos esimerkiksi uskomme niin kuin monet tutkimukset ovat osoittaneet, että hyvänä pitämämme korkean taiteen omaksuminen riippuu koulutuksesta ja kulttuuriperinnöstä, pyrimme toteuttamaan kulttuuripoliittisen ohjelman, joka pyrkii tekemään yleisesti mahdolliseksi pääsyn taiteen piiriin.  Mikä on tällaisen ohjelman perusta?  Voimmeko odottaa kentällä etuoikeutettujen toimivan etuoikeuksiensa kaventamiseksi ja mahdollistavan yleisen kentällä pääsyn.  Eikö ennemminkin tule esiin kaksoisstrategia, jolla yhtäaikaisesti sekä taataan erottautuminen ja samaistuminen kansaan mutta koko ajan kuitenkin tunnustetaan kulttuuristen oikeuksien universaalisuus.  Kulttuuripolitiikka on uskomisen taidetta ja kulttuuriin osallistumismahdollisuuksien tasa‑arvoistaminen on nähty kulttuuripolitiikan sosiaalisena tehtävänä tärkeäksi.

 

Moderni valtio on suunnitteluyksikkö, joka puhuu samanlaisuuden ja yhdenmukaisuuden puolesta. Suunnittelu tarkoittaa järjestyksen ja kaaoksen välisen eron määrittelemistä, sopivan erottamista epäkelvosta. Julkiselle kulttuuripolitiikalle on ominaista tasapainoilu inklusiivisten ja eksklusiivisten strategioiden välillä kulttuurin koko toimintakentällä ja taiteenalojen erityiskentillä.  Eksklusiivinen strategia perustelee kulttuurin laadullisuuden kriteerein, millainen “taide” tai “kulttuuri” ei ansaitse tukea ja on siis vailla asiantuntijuuden suomaa arvostusta. Inklusiivisen strategian keinoin taas on kulttuuripolitiikan kenttää laajennettu sulkemalla uudentyyppisiä toimintoja ja uusia aloja tuettavan ja arvostettavan kulttuurin sisään.  Tämän symbolisiin tuottajiin kohdistuvan valtion väliintulon lisäksi taloudellisten intressien tunkeutuminen kulttuurin maailmaan määrää omia tuotanto- ja kulutusstandardeja.

 

Olen edellä piirtänyt alan ja kentät, joiden on väitetty toimivan tiukkaan rajattuna ja hyvin itseriittoisesti, kysyvän autonomiansa perään, pyrkien uusintamaan korkea- ja matalakulttuurin erot jne. Kysymys on lähinnä institutionaalisesta kulttuuripolitiikasta virallisine toimija-asemineen, jotka aika ajoin toivottavasti kysyvät, onko niiden kentillä meneillään jonkinlainen normaaliuden kuolinkouristus. Ulrich Beckin käsitettä mukaellen tarkoitan tässä tilannetta, jossa tarve muutokseen kasvaa ja tilanne havaitaan selvästi toivottomaksi, lisääntyy myös taipumus sietää ja jopa kieltää muutoksen tarve kaikin tavoin.  Juuri tätä ensi silmäyksellä paradoksaaliselta näyttävää ilmiötä Beck kutsuu normaaliuden kuolinkouristukseksi.  Kun suurin mahdollinen vaara uhkaa, niin tätä elämän tosiseikkaa paetaan lähes vaistomaisesti elinkelvottoman ristiriidan turviin. Normaaliuden rikkilyötyjä rakennelmia aletaan kunnioittaa aivan kuin ne olisivat rikkoutumattomia.

 

Kysymykset kenen ehdoilla ja millä seurauksilla kulttuuripolitiikkaa määritellään aktualisoituvat aikana, jolloin politiikan käsite avautuu, jolloin kulttuuri ja estetisoituminen liitetään lähes kaikkeen mahdolliseen, jolloin kentillä toimiminen muistuttaa juoksukilpailua ja jolloin globaalistuminen on tapahtunut tosiasia. Kulttuuripolitiikka on edelleen osa yhteiskuntapolitiikkaa, mutta markkinoiden areena ja tasa-arvon korvannut tehokkuus on lähtökohtana kaikessa.

 

Kulttuurilla on keskeinen rooli siinä miten muodostamme käsityksen itsestämme, on siis kyse subjektiviteetistä ja identiteetistä, kulttuuripolitiikalla taas sosiaalisten käytäntöjen merkitysten määrittelyssä ja ryhmien ja yksilöiden vallassa näiden merkitysten määrittelyyn. Kulttuuriset kiistat heijastavat syviä emotionaalisia tuntemuksia ja myös tuottavat niitä. Nämä tuntemukset ovat välttämättä kiinnittyneet subjektiviteettiimme.

 

Kulttuuripolitiikka on edelleen osa yhteiskuntapolitiikkaa, mutta markkinoiden areena ja tasa-arvon korvannut tehokkuus on lähtökohtana kaikessa. Taiteen sisällölliset määrittelyt ovat ongelmallisia. Erityisen vaikeita ne ovat uusimmissa taiteen tuotannoissa, jotka sekä pyrkivät pääsemään julkisen tuen mahdollistaville kentille että ideologiaprojektina uudistamaan taiteen sisältöjä ja maailmoja. 

 

Kulttuuripolitiikan mahdollisuudet suuntautua toimintoihin ja rakenteisiin ovat kiinnostavia, jos siihen liittyviä näkökulmia pystytään avaamaan. Ilkka Heiskanen, joka viime vuosina on luonut uutta tiedollista perustaa niin suomalais-kansallisen kuin eurooppalaisenkin kulttuuripolitiikan uudistamiselle, lanseerasi viime vuosikymmenen alussa käsitteen ”tiedonpolitiikka” (the politics of knowledge discourse), jonka avulla voidaan mm. eritellä poliittisen ja hallinnollisen toiminnan jähmettymistä. Heiskanen vertaa tiedonpolitiikkaa taistelukenttään, jossa ”sotilaiden ja sodan uhreina ovat sanat, ilmaisu ja laajemmat systemaattiset kielelliset julistukset, jotka tässä sodassa menettävät voimansa, ts. alkuperäiset merkityksensä, pysähtyvät paikoilleen ja kivettyvät osaksi maata tai taistelukentän linnakkeita.”

 

Samalla Heiskanen yhtyy Roland Barthesin näkemykseen, jonka mukaan tällainen jähmetykseen johtava tiedonpoliittinen kehitys on kaikkein vaarallisinta politiikan alueella, koska poliittinen kieli on, tai ainakin sen pitäisi olla, kuin shakkipelin viimeisten siirtojen kieltä, jossa jokainen ilmaisu ”shakki” paljastaa todellisuutta kaikessa armottomuudessaan.

 

Monissa myöhemmissä julkaisuissaan Heiskanen on osoittanut, miten politiikan ja hallinnon kohtaaminen, yhdentyminen ja yhteinen jähmettyminen eivät tapahdu vain virallisten vaikutuskanavien ja hallinnollisten rakenteiden kautta vaan siinä ovat sementtinä mukana tieto ja kieli monissa muodoissa ja eri tasoilla. Myös kulttuuripolitiikan koneiston jähmettyminen on ollut näiden tutkimusten kohteena. Voi tuntua masentavalta, että Heiskasen näkemyksen mukaan tässä kulttuuripolitiikan koneistossa jähmettyvät sekä kulttuurin että politiikan tieto ja kieli, joista edellisen pitäisi ammentaa uutta luovuutta taiteista ja jälkimmäisen olla todella reaalista, shakin peluun viimeisten siirtojen tietoa ja kieltä. Toisaalta kuten Heiskanen kirjoituksissaan usein toistaa, pessimistinen kielen ja tiedon politiikkaan nojaava analyysi ei ole este toiminnalle. Pikemminkin se kutsuu tutkijoita, asiantuntijoita ja kansalaisia armottomaan herooiseen taisteluun todellisen tiedon, osallistumisen ja vapauden. 

 

Elämänpolitiikka on käsitteenä alkanut kiinnostaa yhteiskuntatieteilijöitä. Tässä on yksilötasolla kysymys ihmisen subjektiiviseen hyvinvointiin liittyvien asioiden painottumisesta, mutta niin että mukana on voimakkaasti eettinen aspekti. Yhteisötasolla kysymys on elämää koskevien päätösten politiikasta, politiikasta, jolla on tekemistä minän, itserefleksiivisyyden ja elämäntyylin kanssa.  Giddens, jolta elämänpolitiikka-käsite on lähtöisin korostaa sitä, että elämänpolitiikalla tulisi edistää ennen kaikkea ”toisia” mahdollisuuksia ihmisten elämässä. Ihmisten ei tule olla sidottuja yhteen ainoaan elämänkulkuun, yhteen ainoaan vaihtoehtoon vaan he voivat aloittaa uudelleen missä elämänsä vaiheessa ja missä elämäntilanteessa tahansa.

 

Tässä katsannossa kulttuuripolitiikan mahdollisuudet suuntautua toimintoihin ja rakenteisiin ovat kiinnostavia, jos siihen liittyvät näkökulmat avartuvat.  Yhteiskunnassamme havaittavissa olevat vahvat sentralisaation voimistumistendenssit ja itumuodoissaan  olevat  vastaliikkeet  eivät sinänsä muuta kulttuuripolitiikan toimijoiden asemia, mutta etääntyminen sille  relevanteista sisällöllisistä kysymyksistä voi  sen aiheuttaa. ( Kulttuuripolitiikan kiinnostavimmat keskustelut kulkevat muualla.......) 

 

Vastailmestynyt ns. kulttuurin Bruntland-raportti, YK:n ja Unescon asettaman maailmankomission raportti Our creative diversity, kirjaa perusteltuja argumentteja kulttuurin ja kehityksen, kulttuurin ja sosiaalisen ulottuvuuksien suhteesta. Sen ehdotukset ovat relevantteja kulttuuripolitiikankin tutkimuksen ja opetuksen alueilla.  Komissio korostaa globaalin etiikan näkökulmaa. Demokratian, avoimuuden, vastuun ja ihmisoikeuksien periaatteita ei voida soveltaa valikoivasti, vain joihinkin sektoreihin ja osapuoliin; ne tulee toteuttaa universaalisti. Läheisyys ja vastuu käyvät käsi kädessä.  Kulttuurioikeuksien kunnioittaminen lähtee läheltä. Se ei koske ainoastaan maailman köyhimpiä kansakuntia; vauraampien kansakuntien tulisi toimia edelläkävijöinä suhtautumisessaan omiin vähemmistö- ja maahanmuuttajaryhmiinsä.

 

Raportti suosittaa valtioille kulttuuriohjelmaa, jossa luovuus ja taiteellinen toiminta nähdään huomattavasti laajempana kuin perinteisesti kulttuuripolitiikassa on tapana: korkeakulttuurin alaan kuuluvien ilmaisumuotojen sijasta olisi ne nähtävä inhimillisyyteen yleensä kuuluvina ulottuvuuksina. Kulttuuri on kokonaisuus, joka sisältää monenlaista diversiteettiä niin yksilöiden, etnisten ryhmien kuin alakulttuurienkin välillä. Erityisesti naisten ja lasten kulttuuriset tarpeet ovat komission huolen kohteena. Kulttuurinen vapaus rohkaisee kokeiluihin, monimuotoisuuteen, mielikuvitukseen ja luovuuteen. 

 

Jo nämä osoittavat sen, mihin kokonaisuuteen kulttuuripolitiikan toimijoiden olisi tulevaisuudessa asemoiduttava.  Toimijoiden on tietenkin helppo esittää vasta-argumentteja: Esitetynlaisen kulttuurikäsityksen dilemma on sen suvaitsevaisuus.  Täytyykö suvaita kulttuureja, joilla on alistavat traditiot?   Mitä enemmän laajennamme kulttuurin käsitettä sitä vaikeampi on sanoa, miten sitä tulisi tukea luomalla edellytyksiä sen vapaalle kehitykselle. Miten vaikutetaan kulttuuriin ilman, että ensin pystytään määrittelemään mitä kulttuurilla tarkoitetaan?    Jne. 

 

Mutta myös toisesta näkökulmasta voidaan kysyä: Miten valtio voisi tukea kulttuuria ilman, että se samalla puuttuu kulttuurin sisällöllisiin kysymyksiin ja määrittelee kenttien rajat? Tasapainottaminen ja moniarvoisuus; säätely ja liikkuvuus; keskittyminen, integraatio ja desentralisaatio kulttuuripolitiikan tavoitteina yhtä aikaa  - onko se mahdollista? 

Kulttuuripolitiikka on nähtävissä yhteiskuntatieteellisenä monitieteisenä  (mitä se monitieteisyys sitten onkaan - aina joku tieteenala dominoi muita) tutkimusalana, joka keskittyy kulttuurin ja kehityksen ja sen ohjaustarpeiden ja -mahdollisuuksien alueille. On tärkeätä, että lähdetään analysoimaan, arvioimaan ja avaamaan perinteistä suomalaista kulttuuripoliittista ajattelua.

 

Kulttuuripolitiikka on olemassa  ”reaalisena todellisuutena”.  Tähän todellisuuteen kuuluu kulttuurin talous ja lainsäädäntö, taiteiden ja kulttuurin koulutus ja muut toimintaedellytykset, kulttuuripoliittisen päätöksenteon ideologiat ja ilmaistut tavoitteet, varsinainen päätöksenteko- ja hallinto sekä niihin vaikuttavat sidosorganisaatiot, viestintä- ja kulttuuriteollisuusrakenteet, kulttuurilaitosten toimintaorganisaatiot, -strategiat ja johtaminen jne. Tällä reaalisella todellisuudella on oma sisäinen dynamiikkansa ja omat ongelmansa.  Kulttuuripoliittisen tutkimuksen keskiössä on sosiaalisen todellisuuden prosessinomaisuus, prosessin rakenteellisen luonteen konventiot, kulttuuripolitiikan poliittisuus ja globalisoitumisen merkitykset. Kulttuurityöhön liittyvä management-painotteinen koulutus on tullut kohtaan, jolloin alan tutkimukseen panostaminen on välttämätöntä. Koulutuksessa ei voi olla kysymys vain organisaatioiden tehokkuuden ja manageriaalisen kontrollin parantamisesta. Ei ole kysymys vain tekniikoista ja niihin liittyvistä aktiviteeteista. Kriittinen tutkimus kysyy managementin poliittisuutta ja analysoi kontrollin luonnetta.

 

Kulttuuripolitiikan aikako? Aristoteles on kirjoittanut, että aika on vain muutoksen eri vaiheiden välinen suhde; jollei olisi muutosta, niin ei olisi aikaakaan.  Käytännöllinen toiminta on aikaa luova teko.

Kommentteja kirjoittajalle voit lähettää osoitteeseen: akangas@yfi.jyu.fi