21.10.2005

Kansakunnan ja maakunnan välissä

- Pohjois-Karjalan alueyhteisön rakentuminen kulttuuripoliittisen edunvalvonnan keskus/periferia -suhteessa

YTM (väit.) Simo Häyrynen
Lektio praecursoria 16.11.2002

Viimeisen kolmen vuosikymmenen ajan suomalainen kulttuuripolitiikka on pitänyt ensisijaisena tehtävänään kulttuurisen tasa-arvon aikaansaamista: kulttuuri olisi tuotava kaikkien kansanosien saataville, kaikkien kansalaisten tulisi saada päättää omasta kulttuuristaan ja kaikkien olisi saatava hyötyäkin kulttuurinsa suomista laajemmista vaikutuksista. Samat päämäärät on hyväksytty yllättävänkin yksituumaisesti valtaosan kulttuuripolitiikan tutkimuksesta pohja-arvoiksi. Harvoin sen sijaan pohditaan, miten vaihtelut itse kulttuurin käsitteessä vaikuttavat päämäärien toimeenpanoon. Jätetään toisin sanoen pohtimatta, mitä kulttuuripoliittisten toimenpiteiden kohteena olevaan kulttuuriin kulloinkin sisällytetään, mitä siitä rajataan ulos ja kuka tämän valinnan tekee.
 

Kulttuurin käsitettä koskeva uteliaisuuteni liittyy niin sanottuun artikulaatioteoreettiseen lähestymistapaan. Artikulaatioteorian mukaan poliittisten tavoitteiden toimeenpanoon saattaa niveltyä täysin ennakoimattomiakin tekijöitä ja merkityksiä, joita kuitenkin ylläpidetään ja puolustetaan alkuperäisillä tavoitteilla. Omassa tutkimuksessani tarkastelen kulttuuripolitiikan ja kulttuurisen tunnistuksen artikulaatiota suomalaisen alueellisen kulttuuripolitiikan ja yhden sen kohdealueen Pohjois-Karjalan maakunnan kautta. Tarkasteluajanjakso sijoittuu erityisesti modernin alueellisen kulttuuripolitiikan alkuvaiheista 1960-luvulta vuosituhannen vaihteeseen.


Menetelmäni oli jakaa niin valtakunnallisen kuin pohjoiskarjalaisen kulttuuripolitiikan asiakirjojen perustelut kulttuurin kuvaukseen, kulttuurin tilaa arvioivaan diagnoosiin sekä näiden pohjalta tehtyyn toimintasuositukseen. Näin pyrin paljastamaan yhteiskunnallisten tavoitteiden niveltymisen kulttuuripolitiikan perusteluihin ongelmanratkaisun eri vaiheissa. Tämän jälkeen tarkastelin moninaisen matrikkeli-, lehdistö- ja historiikkiaineiston avulla sitä, mistä sosiaalisista asemista kulttuuriperustelut ja -valinnat tulevat, ja millaisia sosiaalisia yhteyksiä nämä asemat muodostavat kansakunnan ja maakunnan välissä.


Analyysini osoitti, että tasa-arvopainotuksesta ja määrittelyvallan alueellisesta hajauttamisesta huolimatta, kulttuurin kuvaus eli institutionaalinen kulttuurikäsitys ei sanottavammin poikkea kansakunnan ja maakunnan edustajien välillä. Näin tapahtuu siitäkin huolimatta, että keskusvallan vastustus, sanoisinko jopa eräänlainen maantieteellinen herraviha, on ollut yksi maakuntakulttuurien perusvoimanlähteitä koko neljä vuosikymmentä kattaneen tutkimusjaksoni ajan.


Kulttuuria koskeva demokratia, omaehtoisuus ja päätösvallan hajautus lähelle kansalaista ovat olleet niin Suomen valtion kuin Euroopan unioninkin tukeman alueellisen kulttuuripolitiikan keskeisiä periaatteita. Maakuntakulttuureja on toistuvasti niin keskusvaltojen kuin maakuntien piirissä pidetty osoituksena siitä, ettei kulttuuri enää ole yksi ja jakamaton. Maakunnat ovat yksi tapa jakaa kansallinen yleiskulttuuri tasa-arvoisiin alaryhmiin.


Mutta kattaako maakuntakulttuuri koko kulttuurin kirjon maakunnassa itsessään? Maakuntien kulttuurihankkeissa painottuvat tuottajayhteisönsä ominaisuudet huomioon ottaen usein suureellinenkin näkyvyys. Pohjois-Karjalassa viime aikojen näkyvimmät ja tuetuimmat kulttuurihankkeet ovat olleet entiseen pankkirakennukseen sijoitettu kulttuuri- ja matkailukeskus Carelicum sekä populaaria Kalevala-eksotiikkaa hyödyntävä Kantele-maakunta -projekti. Samanaikaisesti ruohonjuuritasolle suunnattu tai arkisempaa kulttuurinäkökulmaa painottava toiminta on joutunut taloudellisiin vaikeuksiin.


Ilmeisesti demokratia onkin kulttuuripolitiikassa tulkittu, ei niinkään erilaisten ihmisten tai ihmisryhmien kuin maantieteellisten alueitten väliseksi. Suurhankkeet osoittavat kansallisin, miksei globaaleinkin kriteerein, että syrjäinen maakunta voi ainakin jollain alalla kohota tasaveroiseen asemaan sitä menestyneempien keskusalueitten kanssa. Vahva kulttuuri, ”kulttuurinen suojavarustus” kansatieteilijä Kustaa Vilkunan ilmaisua käyttääkseni, on mielletty myös varmistuksena kulttuuriselle autenttisuudelle. Ristiriita syntyy siitä, että kulttuurin vahvistaminen seuraa varsin yleisiä, modernin yhteiskunnan menestyskriteerejä näkyvyysvaatimuksineen, uusine teknologisine sovellutuksineen ja latinoineen.


Onko siis kulttuurin alueellinen ryhmittely toteuttanut ihmisten välisen kulttuurisen tasa-arvon periaatetta? Tutkimusten mukaan suurin osa ihmisistä ei koe suureellisuutta omakseen vaan saattaa jopa kiusaantua joutuessaan vieraaksi kokemansa kulttuurin edustajaksi. Näin osoitti mm. Katriina Petrisalo perinnekulttuurin matkailukäyttöä käsittelevässä väitöskirjassaan.


Yleiskulttuurin arvokriteerit omaksuneella maakunnallisella kulttuurierityisyydellä näyttää kuitenkin olevan oma tehtävänsä, joka on sovitettavissa demokratian nimissä tehtyyn omaehtoisen päätösvallan hajauttamiseen. Alue on nimittäin tila, jonka symbolisella hallinnalla vaikutetaan sillä elävien tai sen omakseen kokevien ihmisten sosiaalisiin asemiin. Osa väestöstä näyttäisi kuuluvan yhteisen kulttuurin ytimeen, osa sen marginaaliin, osa jopa sen ulkopuolelle.


On erittäin tärkeätä havaita, että maakunnille on aina luotu taloudellista, poliittista ja kulttuurista olemusta ei vain maakunnan asukkaiden vaan myös ulkopuolisten näkökulmasta. Jo Karjalan radan rakentaminen Viipurista Joensuuhun 1800-luvun lopulla on ymmärretty osaksi kansallista kielipolitiikkaa, suomenkielisten alueitten vahvistamista. Ehkäpä maakuntapäättäjien on helppoa hyväksyä sellainen omaa maakuntaa koskeva kulttuurinen oletus, jonka kylkiäisenä on junaradan kaltainen investointi – riippumatta siitä, onko oletuksella yhteyttä maakunnan kulttuuriseen arkeen. Ulkopuolisten odotusten artikuloitumista pohjoiskarjalaiseen kulttuurinäkemykseen on varmasti helpottanut maakunnallisen itsehallinnon puute. Silloinhan osa alaryhmän kulttuurijohtajista on keskusvallan joko suoraan tai välillisesti nimittämiä.


Mitä empiirisessä tarkastelussani sitten ilmeni? 1960-luvun asiakirjateksteissä niin maakunnallisesti kuin valtakunnallisestikin Pohjois-Karjalan kulttuurimerkitys palautuu maakunnalle aikojen saatossa, erityisesti 1800-luvun kansallisen heräämisen myötä, kehittyneeseen idealistiseen kulttuurikuvaan. Silloin keksittiin, että maakunnan ihmiset ja luonto edustivat – ainakin osittain – sitä mytologista karjalaisuutta ja alkusuomalaisuutta, jonka Kalevala ja sitä seurannut taiteellinen karelianismi kansallisen kulttuurin kulta-aikana jalosti. Maamme kirjassaan Sakari Topelius loi kuvaa hieman naivista, vilkkaasta, pikavihaisesta, nöyrästä ja alistuvastakin pohjoiskarjalaisen prototyypistä, joka edelleenkin esiintyy esimerkiksi pohjoiskarjalaisessa agraariepiikassa.


Olennainen taitekohta maakuntien kansallisen erityismerkityksen kannalta on ollut 1950- ja 60-lukujen vaihde. Silloin nimittäin sotien vaikutuksesta lamaantunut mutta kansainvälisesti katsottuna sotien jälkiselvittelyissä hyvin selvinnyt perinteinen kulttuurieliitti aktivoitui yhteiskunnallisesti uudelleen esimerkiksi Suomalaisuuden liiton ja Suomen Kulttuurirahaston piristyneen toiminnan kautta.


Muutaman vuoden aikana aiempi kansallinen ihanne lohkottiin juuri Suomalaisuuden liiton ja kulttuurirahaston systemaattisin toimenpitein maakunnallisiksi erityisyyksiksi. Ne ammensivat käyttövoimansa 1800-luvun suomalaisuuskamppailusta mutta niissä oli viitteitä ja perinteitä myös I tasavallan nationalismista – Pohjois-Karjalassa esiintyi vielä 60-luvulla heijastuksia rajaseutupoliittisesta henkisen linnoituksen ajatuksesta ja Akateemisen Karjalaseuran taannoin edustamasta Karjala-aktivismista. Suomalainen maakunta ei enää ollut vain kansallisen kulttuurin alalaji vaan yksi kansallisen kulttuurin pääsisällöistä.


Samassa yhteydessä maakunnasta tuli kansallisen yhteiskuntapolitiikan olennainen komponentti. Maakuntakulttuurien renessanssi ja kehittyminen kansakunnan symboliseksi korvaajaksi kytkeytyi yleisempään aluepoliittiseen suuntaukseen, jota edisti maalaisliiton poikkeuksellisen vahva asema suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa ja 1950-luvulla kehitetyn valtakunnansuunnittelun pohjautuminen maakuntajakoon.


Poikkeus aiempaan oli se, että Neuvostoliitto ja venäläisyys eivät enää voineet olla julkisuudessa suomalaisen kulttuurin vihollisia. Nyt vastavoima löytyi maan sisältä. Urbaanin elämäntavan lisäksi perinteisissä piireissä koettiin uhkiksi 1950-luvun taiteellinen modernismi ja 60-luvun kulttuuriradikalismi, joiden edessä kansallisia perusarvoja tuli suojata.


Kulttuuripolitiikassa syntyi ilmiö, jota tutkimuksessani kutsun kulttuuriseksi säilönnäksi. Kansallisen kulttuurin ihanteita muutettiin sekä symbolisesti että konkreettisesti maakunnallisiksi Suomalaisuuden liiton, osakuntalaitoksen, maakuntarahastojärjestelmän, kulttuurisäätiöiden ja myöhemmin myös maakuntaliittojen ja lääninhallitusten ympärille kehittyneen kulttuuriaktiivisuuden myötä. Pohjois-Karjalan pääkaupungin – Joensuun – kaltaiset maakuntakeskukset olivat sen verran erillään kansallisesta julkisuudesta, ulkopoliittisten suhteiden luomista pakoista ja taide-elämän kansallisista kamppailuista, että niihin kehittyi kuin itsestään suojapaikka monille erityisesti Helsingissä asemansa hankalaksi kokeville kansallisille aatteille ja ajattelijoille.


Pohjois-Karjalassa kulttuurinen säilöntä tulee esiin 1960-luvun valtakunnallisesti tuetuissa linjanvedoissa, joista mainittakoon erityisesti maakunnan tehtävä luovutetun Karjalan perinteen vaalijana. Kulttuuriarvojen siirtoon soveltuva väylä kansallisen ja alueellisen kulttuurieliitin välillä muodostui Karjalaisen Kulttuurin edistämissäätiön, Pohjois-Karjalan rahaston ja Helsingin yliopiston Karjalaisen osakunnan organisatorisissa ja henkilökohtaisissa suhteissa. Näissä yhteyksissä kehittynyttä uutta versiota kansallisen kulttuurin perinteisistä arvoista on sittemmin hyödynnetty ja hiottu niin hyvinvointivaltiollisessa kuin myöhemmin uusliberalismistakin piirteitä lainanneessa kulttuuripoliittisessa toimintamallissa ilman, että kulttuurikäsityksen vakiintuneeseen perustaan olisi juurikaan kajottu.


1970-luvulla yleiset alueelliset kulttuurisodat – esimerkiksi eri maakuntakeskusten teatteritaistelut – eivät siten olleetkaan vain laajenevan keskusvallan ja maakuntaeliittien välisiä, vaan myös perinteisen kansallisen arvosysteemin ja sen haastavien uudistajien välinen kamppailu tilan – maakunnan – symbolisesta hallinnasta. Uudistajia edustivat Yleisradion alueellista tiedotuseliittiä ohittamaan pyrkivä ohjelmapolitiikka etenkin Eino S. Revon johtajakaudella sekä tämän ohjelmapolitiikan hengessä toimineet uuden kulttuuripolitiikan tiennäyttäjät kuten teatterijohtaja Jouko Turkka.


Uudistajat kuitenkin menettivät nopeasti asemansa pohjoiskarjalaisessa kulttuuripolitiikassa. Pohjois-Karjalan kansallisidealistinen rooli on ollut niin syvään muurautunut, ettei se ole kärsinyt edes maaltamuuton ja maakunnan sosio-ekonomisen kahtiajakautumisen sille luomista haasteista. Kulttuurissa syntyy vaikutelma, että ainakin yhdellä alalla kaikki pohjoiskarjalaiset ovat tasa-arvoisia. Sosiaalista yhtenäisyyttä vahvistava paine tulisi maakunnan ulkopuolelta. Itärajaa pitkin poimuilevan Runon ja rajan tien varrelle rakennetut pittoreskit karjalaistalot ovat paitsi osoitus uhmakkaastakin symbolisesta omaehtoisuudesta myös osoitus kulttuurisesta rajanvedosta suomalaisiin kilpailijoihin ja jopa omalla alueella esiintyvää ”vääräuskoisuutta” kohtaan.


Tutkimuksessani käytän edellä kuvatusta kulttuuripolitiikan mallista nimitystä kansalaislähtöisyyden ja valistuksen dialektiikka, joka on eräänlainen Hegelin herran ja rengin dialektiikka puheen tasolla nurinpäin käännettynä. Kansalaislähtöisyyden ja valistuksen dialektiikassa rajatut valistavat määritykset perustellaan kansalaisten parhaalla tai kansalaisten luontaisina ominaisuuksina, jotka on yleensä tuotettu juurikaan kansalaista kuulematta. Kulttuuripolitiikka on siis todella halunnut kansalaisen parasta, mutta melko usein vain omilla kirjoituspöydillään rakentamansa kansalaisen parasta. Tämä kirjoitettu versio ei välttämättä poikkea kansalaisten omista kokemuksista, mutta se vaara on olemassa.


Tutkimukseni tulos karjalaisen kulttuurin osin keinotekoisesta luonteesta Pohjois-Karjalassa ei ole mullistava eikä uusi. Sen sijaan tämän keinotekoisuuden kansalliset ja monikansallisetkin vaikuttimet ovat jääneet enemmän hämärän peittoon. Ihanteellisen ja ennustettavan kulttuurikansalaisen rakentaminen on Pohjois-Karjalassa perustunut aluerajat ylittävään yhteistyöhön keskusvallan ja maakuntavaikuttajien välillä. Siinä maakuntavaikuttajat ovat edustaneet tasa-arvoistettavaa toiseutta, jotka kulttuurisin keinoin pyrkivät samaistumaan luomaansa kansalaisihanteeseen.


Pierre Bourdieu on todennut, että alueelliset vaikuttajat pyrkivät usein symbolisesti kieltämään alueen sisäiset sosiaaliset erot. Näkyvä kommunikointi tai läheisyys ei kuitenkaan vielä takaa sosiaalista tasa-arvoa. Useiden pohjoiskarjalaisten alaryhmien – esimerkiksi nuorison tai alueelle muuttaneiden –  kannalta katsottuna kulttuurinen valta voi olla aivan yhtä ehdotonta vaikka vallankäyttäjä asuisi naapurissa. Läheisyyden luoman tasa-arvon ajatus hankaloituu varsinkin, jos maakuntavaikuttajat muodostavat valtakeskukselle lojaalin välieliitin. Kulttuuripolitiikan kannalta tällaisen partisaani-identiteetin ongelmana on se, että juuri se takaa demokratian, läheisyysperiaatteen ja osallistuvuuden pysähtymisen ”rajattuun, suotavaan historiaan”. Muunlaisia kulttuuritulkintoja esittävät on pohjoiskarjalaisessa julkisuudessa leimattu herkästi maakunnan yhtenäistä etua uhkaavaksi viidenneksi kolonnaksi – riippumatta siitä elävätkö he alueella vai eivät.


Kulttuurisen omaehtoisuuden tulkinta ei siis siten olekaan ollut maakuntien oma asia, vaan omaehtoisuudelle annettu sisältö on kytkeytynyt ulkopuolisiin intresseihin. Nämä ulkopuoliset vaikuttimet selittävät myös Pohjois-Karjalaan historiallisesti sisältynyttä käsitystä yhtäaikaisesta taloudellisesta huono-osaisuudesta ja erityisesti karjalaisuuteen perustuneesta kulttuurisesta rikkaudesta. Käsityksen maakunnallisessa hyväksynnässä on taustalla kenties aivan aiheellinenkin pelko siitä, että perinteistä kulttuurikuvasta ulosmodernisoituminen voisi vaikeuttaa yhteisön ulkopuolista hyväksyttävyyttä ja tukea.


Vertailukelpoisen esimerkin asetelmasta tarjoaa Uutta-Seelantia jo vuosikymmenen ravistanut kiista alkuperäisväestölle maksettavista kalastuskompensaatioista. Maoreille kalastusalueista maksettavien korvausten jako on tähän asti perustunut historiallisesti tulkinnallisiin ja poliittisen ilmapiirin mukaan vaihteleviin käsityksiin maoriheimojen ikiaikaisista aluejaoista. Jakoperiaatteissa painottuu myyttinen ja ennustettava eksoottisuus, jonka yhteydessä syntyy yleisesti hyväksyttävä käsitys ”aidosta maorisuudesta”. Sen hylkääminen saattaisi paitsi modernisoida valitut ryhmät ulos tuen piiristä myös ryhmän päättäjät johtoasemastaan. Joka tapauksessa kaupunkilaistuneet ja väljän heimoyhteyden omaavat maorit on jätetty korvausten ulkopuolelle. Siten ”oikean maorin määritelmä” peittää alleen maorien todellista sosiaalista ja taloudellista huono-osaisuutta suhteessa Uuden-Seelannin muuhun väestöön.


Kulttuuripolitiikan hajautuksen mukana ei tutkimukseni perusteella ole päätösvallan lisäksi siirtynyt kykyä tai sitten asennetta hahmottaa kulttuuriryhmän sisäistä moniäänisyyttä. Siksi kysymys nyt, näinä suurhankkeitten aikoina, on pikemminkin yhden nostalgiasuuntauksen politisoinnista ja kaupallistamisesta kuin aiempaa omaehtoisemmasta, ruohonjuuritasolta ponnistavasta kulttuurista. Tulevaisuudessa, jos ja kun maakuntien itsemääräämisoikeus kasvaa, valtansa osittain kansallisilla erityistehtävillä saavuttaneet voimat joutuvat kuitenkin suuntaamaan katseensa uudella tavalla, kohti maakunnan sisäisen erilaisuuden hyväksyntää. Silloin maakunnan pitää vastata niiden tavoitteiden toteuttamisesta, jotka ovat perinteisesti kuuluneet valtion tehtäviin.

Voit antaa palautetta kirjoittajalle osoitteella: hayrynen@yfi.jyu.fi