17.01.2008

Lectio praecursoria, Esa Pirnes

Lektiopuhe väitöstilaisuudessa, Jyväskylän yliopistossa 12.1.2008

Esa Pirnes

 

 

Useimpina niistä vuosista, joiden aikana valmistelin väitöskirjatutkimustani, poikani Samuel, tuolloin 3-,4-, 5- ja vielä 6-vuotiaskin, piti kesäisin päässään lippalakkia, jossa lukee teksti "Hoop Culture". Hoop Culture voisi olla hyvin vapaasti suomennettuna pomppimis-, miksei myös yleisemmin lastenkulttuuri.

 

Siinä, että mitä monenmoisimmat viestit täyttävät elinympäristömme, ei ole mitään uutta. Ei siinäkään, että puemme näitä viestejä yllemme osana henkilökohtaisesti motivoitua mutta kulttuurisesti välittyvää viestintäämme. Mielenkiintoista tässä tapauksessa on se, että tämä viestintä näyttää ulottuvan nyt myös käsitteisiin, tässä tapauksessa jopa siihen käsitteeseen, jonka vaikutusalaan kuvattu ilmiö itsessään liittyy.

 

Tavanvarainen tiedostamaton toiminta on osa inhimillisesti merkityksellistä toimintaa. Niinpä tutkijaisälläkin meni aikansa ennen kuin oivalsi, että pojan lippalakki muistutti häntä sananmukaisesti joskus miltei silmille pomppien valitsemastaan tutkimusaiheesta. Kun asian sitten tietoisella tasolla oivalsin, lippalakista tuli tutkimukseeni jonkinlainen esimetodinen väline. Työstin sen sisältämää viestiä, joka oli tutkimukseni tutkimusongelmaa muodostava tekijä. Tuo viesti liittyi kulttuurin 'kaikkiallisuuteen', sen läsnäoloon kaikessa yksilöllisessä mutta varsinkin yhteisöllisessä elämässä.

 

Elämismaailman jokapäiväisiin toimintatilanteisiin liittyvät havainnot voivat olla ovia myös tieteellisen havainnoinnin maailmaan. Oven avausta pitemmälle ne eivät kuitenkaan yleensä johda, joten on syytä luopua tuon lippalakin edustamasta esiteoreettisesta maailmasta – ja edettävä hieman toisenlaisen päähineen edustamaan tieteellisen päättelyn maailmaan.

 

Kulttuurin kaikkiallisuudessa on kyse paitsi siitä, että kohtaamme sen kaikkialla myös, että se käsitteenä voi sisältää jokseenkin kaiken inhimillisen toiminnan ja sen tulokset. Nämä asiat ovat luonnollisesti yhteydessä keskenään. Tämän 'laajuuden' on koettu tekevän tästä käsitteestä poikkeuksellisen vaikean. Vaikeuden on nähty liittyvän siihen, että kun joku käsite viittaa 'kaikkeen', niin mihin se lopulta viittaa. Jos taas tätä ongelmaa lähdetään avaamaan – jos halutaan kuvata, mitä kaikenlaista tuo 'kaikki' pitää sisällään – ollaan miltei loputtomien käsitetulkintojen ja selitysten keskellä.

 

Kulttuurin käsitteen vaikeuden selvittäminen ei ole tutkimuksessani itsetarkoitus. Olen kyllä hyvin vahvasti halunnut tuoda väitettyyn käsitteen vaikeuteen selkoa ja osoittaa, ettei tuo käsitys ole välttämättä kestävällä pohjalla. Tästäkin käsitteestä voidaan, kuten tutkimuksessani totean, "sanoa yhtä ja toista perusteltua ja mielekästä". Yhtä ja toista siitä myös sanon käsitehistoriallista ja hermeneuttisfenomenologista metodia hyödyntäen. Tämän pohjalta tuotan myös kulttuurin käsitekartan. Sillä haluan osoittaa, että käsitteen keskeiset jännitteet, ominaisuudet ja tulkintaulottuvuudet voidaan esittää yhtenä kuviona, ja siten kokonaisuutena. Sitä, että moniulotteinen käsite voidaan esittää kokonaisuutena, pidän käsitteen laajuuden tunnistamisen keskeisenä kriteerinä. Samalla kuitenkin edellytän ja osoitan, että käsite voidaan jäsentää analyyttisesti siten, että siitä tulee esiin monitasoiset ja -alueiset yksittäisemmät käsitteen tunnistepisteet. Niiden kautta käsite toimii analyysivälineenä, jos halutaan osoittaa sen sisältämien merkitysten sekä siihen nojaavien sosiaalisten toimintojen ja yhteiskuntarakenteiden välisiä yhteyksiä.

 

Näiden yhteyksien osoittamisen osalta tutkimuksessani on kyse kulttuuripolitiikan teorian muodostamisesta – tehtävästä, jota ei ole kovinkaan painokkaasti tehty alan tutkimuksessa. Tämäkin asia on koettu vaikeaksi, mutta tähän haasteeseen vastaaminen ei edellytä sinänsä nähdäkseni kuin sen lähtökohdan tunnistamista, että kulttuuripolitiikka on ainoa yhteiskuntapoliittisen toiminnan jäsentynyt alue, jonka itseymmärrys ja identiteetti sekä yhteiskuntapoliittinen legitimiteetti ja asema saadaan kulttuurin käsitteestä. Tuo käsite on tämän politiikka-alan lähdekäsite, ja yhteiskuntapolitiikan kokonaisuudessa vain sille voi tulla pääsemättömällä tavalla kysymyksenalaiseksi, mitä tuolla käsitteellä voidaan ymmärtää. On tämän takia sekä alan tutkimuksen että poliittishallinnollisen käytännön velvollisuus selvittää ja tuoda esiin kyseisen käsitteen sisältöä ja sen mahdollista vaikutusta yhteiskuntapoliittisen keskustelun ja toimenpiteistyksen kentille. Kulttuuripolitiikka itse asiassa on kulttuurin käsitteen tunnistamiseen perustuvaa osallistumista yhteiskuntapolitiikan toteuttamiseen.

 

Kun kulttuurisuuden tunnistamisen haaste tuodaan yhteiskuntapolitiikkaan, se on tuotava sinne karvoineen kaikkineen. Tunnistamisen väitetty vaikeus voi olla yksi osa kulttuuripoliittista osallistumista yhteiskuntapolitiikkaan. Tehtävään kuuluu kuitenkin myös asian kääntöpuoli: jos käsite onkin kenties jossain määrin hankala, se sisältää myös poikkeuksellista inhimillistä ja yhteiskunnallista latausta ja vaikutusta, merkityksellisyyttä tässä mielessä. Tätä latausta kulttuuripoliittiset toimijat ovat halunneet myös tuoda esiin, ja siksi on syntynyt nimenomainen laajan kulttuurin käsitteen puhunta, jota myös tutkimuksessani analysoin. Tuosta puhunnasta, joka on pääosin Unescon pohjustamaa ja johon myös kansalliset politiikat ovat sitoutuneet, on tullut viime vuosikymmenten aikana kulttuuripolitiikan suuri lupaus. Sen keskeinen viesti on, että kulttuurin käsitteen laajuuden hyödyntäminen laajentaisi ja vahvistaisi toisaalta toimi- ja hallinnonalan omaa asemaa politiikan alana mutta myös, että koko yhteiskuntapolitiikka ja yhteiskunnallinen kehitys voittaisivat, jos käsitteen laajuuden lataus otettaisiin todesta.

 

Mainittu puhunta on ongelmallista, eikä lupausta ei ole pystytty lunastamaan, mutta sille on vissi oikeutuksensa. Puhunnan keskeinen viesti on vahva. Luvatut yhteiskuntapoliittiset voitot liittyvät yhteiskuntakehityksen tasapainoisuuteen ja ihmiskasvoisuuteen. Käyttääkseni oman aikamme kenties hieman kestämätöntä fraseologiaa tuloksena olisi kestävää kehitystä. Toisaalta tämän asian kääntöpuoli puolestaan on muistutus siitä, että voitot yhteiskuntakehitykselle eivät ole mitään pikavoittoja. Se, miten voitot olisivat ajan oloon lunastettavissa, liittyy luovuudelle yleensä ja nimenomaisemmin taiteelliselle luovuudelle annettuun esikoisoikeudelliseen tehtävään inhimillisten toimintojen joukossa näyttää, tuottaa ja taata inhimillisen kehityksen oikeellisuus. Kun näin ei kuitenkaan koeta tapahtuvan todellisuudessa, myös kriittisyys toteutuvaa kehitystä kohtaan kuuluu kuvaan.

 

Kehityksen tasapainoisuus, syvimmässä eksistentiaalissosiaalisessa mielessä ymmärretty humaanisuus, luovuus ja toteutuvan yhteiskunnallisen kehityksen kyseenalaistaminen ovat viestejä, jotka eivät ole oman aikamme keksintöjä, kun on puhe kulttuurista. Ne nousevat juonteina esiin käsitehistoriallisesta kehityksestä osin jo antiikin ajoista lähtien, mutta aivan uudella painavuudella 1700- ja 1800-luvun taitteen tienoille ajoittuvassa käsitetulkinnallisessa etsinnässä. Tuolloin avautunut ihmisen uudenlainen vapaus ilmaista ja toteuttaa luovasti itseään ja samanaikaisesti havaittu vastuu säännellä ja hallita sosiaalisesti moninaistuvasta elämismaailmallisuudesta nousevia itseilmaisuja oli tematiikka, johon kulttuurin käsite kasvoi kiinni.

Tästä jännitekentästä esitetyistä lukuisista tulkinnoista kulttuurin käsite on saanut sen dynamiikkansa, johon laajan käsitteen puhunnassakin vedotaan. Sama dynamiikka motivoi ja joskus luultavasti piiskaakin tämän käsitteen 'alaisuudessa' toimivia toiminnoissaan. Pitkälle sen voiman tuloksena meillä ovat kaikki ne tuotteet ja toiminnot, jotka yhteiskunnassamme kulttuurisiksi mielletään. Niistä saamme monin tavoin yksilöinä ja yhteisöinä nauttia, niistä saamme ajattelemisen ja tuntemisen aihetta, niistä saamme elämänsisältöä ja myös yhteiskunnallista, jopa taloudellista, hyötyä.

Toisaalta samat voimanlähteet ovat myös ongelma kulttuurille. Monissa käsitetulkinnoissa luovuus ja kriittisyys nähdään omaksi, siitä maailmasta poispäin vetäytyväksi alueekseen, johon luova kyseenalaistaminen kohdistuu. Taiteen autonomiaa voimakkaasti puolustavissa näkemyksissä asetelma on selvin, mutta myös monissa muissa käsitetulkinnoissa siihen on taipumusta. Tällaisissa tulkinnoissa taide ja muut luovat itseilmaisut joko kolonisoituvat, sovittautuvat alati saavuttamattoman kulttuuri- ja sivistysihmisen symboliksi tai asettautuvat sivilisaatiokehityksen tuomioistuimeksi.

Näille tulkinnoille vaihtoehtoiset tavat ymmärtää luovuus ja myös sen kriittinen käyttö toteutuvat saman prosessin sisällä, jossa toimitaan, johon otetaan kantaa ja johon halutaan vaikuttaa. Tällöin ne ovat tavalla tai toisella sosiaalisen sisäisiä toimintaprinsiippejä. Yhteiskuntateoreettisesti hahmottuvassa mutta kulttuuriteorioita segmentoivassa semioottisfenomenologisessa kulttuurin käsitetyypissä olen nähnyt tämän toteutuvan analyyttisesti antoisimmin. Tällainen käsitetulkinnan tapa mahdollistaa käsitteen ilmaiseman jännitekentän purkamisen niin, ettei sen dynamiikka toisaalta laukea käsittelijänsä käsiin mutta ei toisaalta myöskään johda jännitekenttien halkeamiseen osiinsa.

Tässä käsitetyypissä kaikki inhimillinen toiminta nähdään semioosista, merkkien liikkeestä, nousevina merkityksiä tuottavina tulkintoina ja toimintoina, signifikaationa. Tämä toiminta ei tapahdu kuitenkaan missään tyhjiössä vaan elämismaailmallisessa sosiaalisessa todellisuudessa, joka taas on evolutiivisesti tuottunut itseilmaisujen ja niiden sääntelyn välisen suhteen herkässä vaa'assa ja mahdollisesti myös sillä tavoin epätasapainoon ajautuen, kuten mm. Habermas ja eräät muut ovat sitä kuvanneet. Juuri näistä lähtökohdista kulttuurin käsitteen laajuus voidaan osoittaa aiemmin mainitsemallani tavalla käsitekarttana. Sen ansio aiemmin sanotun lisäksi on siinä, että se segmentoituu dialogisesti toiseen keskeiseen sosiaalista selittävään käsitteeseen, yhteiskuntaan. Tällöin näiden kahden käsitteen ilmaisemat toiminnot nähdään myötä-, ei vastaparisina. Se, missä toiminnot poikkeavat toisistaan, liittyy siihen, mistä toiminnallisesta motivaatiosta ja orientaatiosta käsin inhimilliseen maailmassaoloon liittyviä merkitystenantoja tuotetaan.

Tämän dialogisuuden hahmottaminen on nähdäkseni sekä kulttuurin käsitteen laajuuden että siihen vetoavan puhunnan hahmottamiseksi suotuisaa ja välttämätöntäkin. Se, että toimintojen motivaatioineen ja orientaatioineen nähdään nousevan viime kädessä samasta semioosin virrasta, edesauttaa toisistaan poikkeavien toimintojen ymmärtämistä ja siten myös niiden keskinäisten suhteiden sääntelyä. Kun kulttuurin käsitteen jäsennys (karttana) nähdään myös kulttuuripoliittisten valintojen matriisina, nämä havainnot johtavat johtopäätökseen, että ei voi olla myöskään toisistaan kokonaan pois leikkautuvia kulttuuripolitiikan toteuttamisen muotoja tai mahdollisuuksia, vaan kyse on aina valinnoista, painotuksista ja painopisteistä. Ei voi olla olemassa sananmukaisessa mielessä taideautonomista kulttuuripolitiikkaa, koska taidekin on osa elämismaailmallista intentionaalista ilmaisua ja siten myös yhteiskunnallista toimintaa. Samasta syystä pelot vaikkapa kulttuuripolitiikan antautumisesta markkinoiden vietäväksi ovat usein liioiteltuja. Myöskään alistuminen ideologisuuden kaikkein hegemonistisimpiinkaan toteutusmuotoihin ei ole onnistunut koskaan täydellisesti tai loputtomiin missään yhteiskunnassa.

 

Suomen kaltaisessa demokraattisen ideologisuuden yhteiskunnassa voidaan lähtökohtaisesti tavoitella kulttuurin lähdekäsitteen ilmaisemien maailmasuhteiden tasapainoa kohtuullisen vapaasti. Pientä painetta ja kenties painostustakin kulloisissakin ajallispaikallisissa tilanteissa toki esiintyy, mutta mikään toimijakenttä ei pääse saneluasemaan. Toisaalta meillä ja kaltaisissamme maissa kulttuuripolitiikka on – kuten tutkimuksessani ilmaisen – ajautunut onnellisena jäniksenä sektoriansaan. Ollaan tyytyväisiä onnistumiseen yhteiskunnallisen huomion ja hyvän jaossa ja oman alan kehitykseen jotakuinkin tasatahtiin muiden politiikka-alojen kanssa. Tällöin kuitenkin on – tältä näyttää – jätetty vähemmälle huomiolle laajan kulttuurin käsitteen esiin tuoma haaste vaikuttaa koko yhteiskuntapolitiikkaan yli olemassaolevan hallinnonalajaon mukaisen toimintaoikeuden lähdekäsitteen latauksen mukaisella tavalla.

Kulttuuripolitiikka on pääsemättömissä lähdekäsitteensä laajuudesta, onnekseen tai epäonnekseen. Näkemykseni on, että laajuuden tulkintaa tulee tehdä nähtyä täsmällisemmin, systemaattisemmin, ja sanoisinko, vähemmän etukäteen käsitteen vaikeuden väitteen edessä käsiä ylös nostaen. Tässä asiassa voisi kenties ottaa oppia jokapäiväisestä puheesta, jossa nykyisin hyvin luontevasti ja myös yllättävän oikeaoppisesti käytetään tätä vaikeaksi kuvattua käsitettä, olkoonkin että usein vain sen tiettyä (yhteisönmuodostuksen) tulkinta-aluetta hyödyntäen. Ehdotukseni on, että kulttuuripolitiikkaa sekä tieteelliseltä pohjaltaan että poliittishallinnollisilta käytännöiltään telakoitaisiin nähtyä selkeämmin semioottisfenomenologisesti nähtyyn merkitysperusteiseen käsitetulkintaan. Tämän ei pitäisi olla ongelma, koska elämismaailmallinen signifikaatio (merkitykset) on myös niiden käsitteen tulkintamahdollisuuksien sisällä, joiden liepeille laajan käsitteen puhunnan mukaisissa tulkinnoissa on ongelmallisella tavalla pysähdytty. Kyse on taiteista ja elämäntavoista.

Huomattavasti vaikeampi haaste on tällaisen käsitetulkinnan soveltaminen poliittishallinnolliseen maailmaan. Kyse on tällöin siitä, että koko yhteiskuntapolitiikka tulisi nähdä kulttuurin käsitteen politisoimisen kenttänä, kulttuurin politiikkana. Tällöin ei voida lähteä välttämättä olemassa olevasta yhteiskuntapoliittisen toiminnan jäsennyksestä, ei siten myöskään kulttuuripoliittisesta ajatus- ja toimintakehikosta. On katsottava avoimemmin ja vailla ennakkoehtoja, millaiset semioosin muotoutumisen muodot hyödyttävät hedelmällisimmin inhimillisen olemassaolon ambivalenssin säätelyä. Millaisin toimin tuotetaan ja taataan elämismaailmallisten mutta myös hallinnallisten toiminta-alueiden kaikkinainen elävyys.

On monia, paljolti luultavasti tutkimattomia, mahdollisuuksia tuottaa kulttuurin politiikkaa. Kulttuuripolitiikan tehtävä on tuoda kulttuurin käsitteen laajuudesta avautuva käsitteen politisoimisen mahdollisuus aktiivisesti yhteiskuntapolitiikkaan. Hallinnonalansa lähdekäsitteen tietynlaisen ensiyönhaltijaoikeuden myötä tämä on jopa velvollisuus. Siihen sisältyvät myös mahdollisuudet lunastaa laajan kulttuurin käsitteen puhunnan lupaukset.

Toisaalta on selkeästi todettava myös se, että esittämäni ajatus- ja toimintamalli epäilemättä altistaa kulttuuripolitiikan totuttua asemaa. Tämän hallinnonalan kehitys oletettavastikin on tapahtunut pitkälle taiteen autonomisuus- tai sen sukuisten tulkintojen sille antaman suojan myötä, olkoonkin että aina niistä ei ole pidetty niin tiukasti kiinni. Viime vuosikymmentenkään uusia välineellistymisen muotoja saaneen yhteiskuntapolitiikan kautena muut toimijat eivät ole tohtineet kovin voimakkaasti kyseenalaistaa noita tulkintoja, kun tämänkin toimi- ja hallinnonalan laajentumiselle on ollut hyvinvointivaltiolliset edellytyksensä, ja ainakin tietyssä mitassa sille todennetut tulokselliset vastineensa. Vaikka käsitetulkinnallisesti mainitut näkemykset eivät olisikaan loppuun asti kestäviä ja vaikka muiden yhteiskunnallisten toimijatahojen taiteelle antamaan tunnustukseen sisältyisikin annos yhteiskuntapoliittista näytelmää, on saavutettu etu vähintäänkin ansaittu etu.

Kun nyt esitän, että miltei pyhänä nähty rajalinja luovien ja hallinnallisten toimintojen väliltä pitäisi käsiteanalyyttisesti keskustelunalaisena avata, joudumme – jos näin tehdään –  yhteiskunnalliseen kypsyystestiin. Avoimen vuorovaikutuksen tietoyhteiskunnallisessa toimintamaailmassa tulee silloin testattavaksi kulttuuritoimijoiden toimialalleen antamien perustelujen kestävyys käsitteen laajuuden tulkinnan kaikissa ulottuvuuksissa. Toisaalta tulee testattavaksi muiden yhteiskunnallisten toimijoiden ymmärrys ja näkemys kulttuurista. Tällöin ei ole kyse vain siitä, voivatko Valtioneuvoston kanslian valtiosihteeri (yksityishenkilönä tai instituutionsa edustajana) ja Tuntemattoman sotilaan näyttämötulkinnan tehnyt ohjaaja käydä vuoropuhelua ilman, että puhe-, osallistumis- ja toimintaoikeuksia yhteisen semioosin maailmaan – tässä tapauksessa sodan todellisuuteen, suomalaisuuden myytteihin sekä niistä tehtyjen tulkintojen ajankohtaistamiseen – jaetaan totuttujen ennakkokäsitysten mukaan, mutta symbolisesti kyse saattaa olla nimenomaan siitä.

Ajattelemani kypsyystestin tulosta emme voi etukäteen tietää, mutta se ei ole syy olla ottamatta kiinni haasteesta, johon yhteiskunnan kulttuuristumiskehitys joka tapauksessa näyttää johtavan. Selvää kuitenkin on, että yhteiskunnallisen kehityksen uusia muotoja tuottavaan ja taiteellista ja elämismaailmallista – mutta myös hallinnallista – luovuutta toteuttavaan politiikkaan voidaan päästä vain, jos kulttuuritoimijat ovat valmiita kehittämään toimialansa proaktiivista perustelutyötä, ja jos muut toimijat kykenevät osoittamaan käytännössä ymmärryksensä kulttuurista yhteiskunnallisena ja yhteiskuntapoliittisena voimavarana, mihin usein juhlapuheissa viitataan. Jos nämä edellytykset täyttyvät, saattaisimme olla sellaisen yhteiskunnallisen oppimisprosessin ja sitä kautta yhteiskunnallisen kehityksen tiellä, jossa olisi aineksia 2010- tai 2020-luvun megapolitiikaksi jo koettujen teollistamis-, osaamis- tai innovaatiopolitiikkojen jatkoksi.