11.09.2007

Lectio Praecursoria, Miikka

Miikka Pyykkönen

Lectio praecursoria, Jyväskylä, Villa Rana, 29.6.2007

 

Monikulttuurisuus ja etniset suhteet ovat olleet läpi 1900-luvun merkittäviä sosiologisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kiinnostuksen kohteita. Monikulttuurisuuteen ja etnisyyteen liittyviä kysymyksiä on lähestytty sekä etnisten vähemmistöjen että niin sanottujen valtaväestöjen tai -kulttuurien näkökulmista. 1900-luvun alun ihmisryhmien ja rotujen alkuperää tarkastelleiden sekä vuosisadan puolivälin tienoilla ilmestyneiden etnografisten tutkimusten tarkoitus oli – ajan hengen mukaisesti – usein muodostaa kokonaiskuva etnisistä ryhmistä ja niiden ominaisuuksista. Ryhmien välisiä vuorovaikutussuhteita käsiteltiin tuolloin, mutta niiden ei nähty muuttavan ryhmien olemusta ja kulttuuria, koska näiden nähtiin juontuvan ryhmien syntyperästä. Monikulttuurisuutta ei käsitteenä tunnettu. Kulttuureja keskenään sekoittava monikulttuuristuminen yleensä kiistettiin ja ihmisryhmiä käsiteltiin etnisesti tai rodullisesti ”puhtaina”. 1900-luvun puolivälin jälkeisessä funktionalistisen tutkimuksen aallossa etnisten ryhmien ominaisuudet ja tavat sekä etniset suhteet pyrittiin monesti selittämään sellaisina, että ne palvelivat yhteisöjen tai niiden välisten suhteiden ylläpitoa ja pysyvyyttä. Jopa häiriötekijöilläkin, kuten etnisillä konflikteilla, oli funktionsa. Niiden nähtiin usein viime kädessä edistävän yhteiskunnallista eheyttä. Monikulttuurisuus näyttäytyi assimilaationa, joka sulautti vähemmistöt valtaväestöihin. 1960-luvulta lähtien etnisyys- ja monikulttuurisuustutkimukseenkin on lyönyt leimansa sosiaalinen konstruktionismi. Tarkasteltaessa asiaa konstruktionistisista lähtökohdista etnisyys ja monikulttuurisuus ovat niin tietoa välittävinä käsitteinä kuin konkreettisina ilmiöinäkin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa rakentuneita ja täten muuttuvia asioita. Monikulttuurisuutta, etnisyyttä ja etnisiä suhteita ei konstruktionismin näkökulmasta pidetä niin sanotun aidon todellisuuden ilmentyminä, vaan ne ovat asioita jotka saavat eri merkityksiä eri yhteiskunnallishistoriallisissa konteksteissa. 1980-luvulla yhteiskuntatieteissä ja sosiologiassa voimistunut kulttuurintutkimuksellinen ote jatkoi konstruktionismin viitoittamaa tietä: Monikulttuurisuuden ja etnisyyden tutkimuksessa keskityttiin entistä enemmän merkitysten muodostumiseen ja muuttumiseen ihmisten arkisessa vuorovaikutuksessa. Monikulttuurisuutta ja etnisyyttä alettiin lähestyä merkitysjärjestelminä ja/tai diskursseina, jotka tuottavat tietynlaista tietoa kohteestaan ja rajaavat ulos muita tapoja ymmärtää ilmiöitä. 1980-luvulta lähtien monikulttuurisuus on ollut yleisesti käytetty tutkimuskäsite, joskaan ei ristiriidaton.

 

Kulttuurintutkimuksellisessa monikulttuurisuustutkimuksessa tutkimuskysymyksiä on yleensä lähestytty toimijoiden puheessa tai tietyissä tekstimassoissa muodostuvien merkityksenantojen välityksellä. Tämä on monesti tarkoittanut – varsinkin tulkitsevasta antropologiasta vaikutteita saaneissa tutkimuksissa – ihmisten arkisten merkityksenantojen ja symbolien tarkastelua. Samalla tämä on sosiologisessa ja muussa yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa merkinnyt arjen ja kulttuurin politisoitumista ja vastavuoroisesti politiikan kulttuuristumista ja arkistumista. Kulttuurintutkimuksellisen otteen valta-asema sosiaalitieteissä on vaikuttanut myös niin sanottujen policy-tutkimusten luonteeseen. Niissäkin on alettu kiinnittää huomiota toimijoiden merkityksenantoihin – tosin organisatorisia ja rakenteellisia seikkoja unohtamatta.

 

Väitöstutkimukseni edustaa kulttuurintutkimuksen metodologioista ja lähestymistavoista ammentavaa kulttuuripoliittista tutkimusta. Tutkin yhtäältä toimijoiden – sekä yhdistysten että viranomaisten ja hallinnon – merkityksenantoja, jotka rakentavat kuvia maahanmuuttajien yhdistystoiminnasta ja jotka aina rakentuvat osittain jo olemassa oleviin tietomuodostelmiin ja merkitysjärjestelmiin. Toisaalta tarkastelen yhdistystoimintaa kollektiivisen tason toimintana ja neuvotteluna, jotka ovat ymmärretty perinteisesti yhdeksi politiikan keskeisimmistä ulottuvuuksista. Kyse on monikulttuurisuuden ja siihen liittyvien asioiden politisoinnista sekä niillä politikoinnista kansalaisyhteiskunnan ja julkisen sektorin toimijoiden vuorovaikutuskentällä. Lähestymistapa tarjoaa yhtäaikaisesti väylän lähestyä sekä subjektiivisia merkityksenantoja että niitä toiminnan rakenteita ja konventioita, jotka kehystävät näitä merkityksenantoja.

 

Tutkimukseni pääkäsitteet – etnisyys, kansalaisuus ja integraatio – ovat laajalti käytettyjä käsitteitä maahanmuuttoa käsittelevässä sosiologisessa ja muussa yhteiskuntatieteellisessä nykytutkimuksessa. Kyseisten käsitteiden käyttö ei sinällään ole uutta suomalaisessa etnisyys- ja monikulttuurisuustutkimuksessa, mutta niiden käyttö maahanmuuttajien kansalaistoiminnan tarkastelussa on. Yhtäältä käytän käsitteitä tutkimuskirjallisuudesta kumpuavina analyyttisina käsitteinä, joilla lukea ja tulkita maahanmuuttajien yhdistystoimintaa. Tällaisina ne suuntaavat tutkimusta yhdistystoiminnan tiettyihin osa-alueisiin, joita pidän empirian perusteella myös kaikkein tärkeimpinä. Toisaalta tarkastelen millaisia merkityksiä käsitteet ja niiden kuvaamat ilmiöt saavat maahanmuuttajayhdistysten sekä viranomaisten ja hallinnon toiminnassa. Mikään käsitteistä ei ole olemassa sellaisenaan ja pysyvänä yhdistystoiminnan kentällä, vaan ne saavat eri merkityksiä, asiayhteyksistä ja puhujista riippuen. Uuden näkökulman etnisyyden ja monikulttuurisuuden tarkasteluun tuo toiminnan ja merkitystuotannon tarkasteleminen monen osapuolen vuorovaikutuksen kautta. En ole tarkastellut asioita ainoastaan esimerkiksi maahanmuuttajien omista merkityksenannoista käsin, kuten maahanmuuttajayhdistystutkimuksissa monesti on tapana. Tutkimukseni neljännen artikkelin hallinnan analyyttinen lähestymistapa on aiemmin käyttämätön suomalaisessa etnisyystutkimuksessa ja myös harvakseltaan käytetty kansainvälisessä tutkimuksessa. Vaikka maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta on tarkasteltu politiikan näkökulmasta, on maahanmuuttajien elämää ja toimintaa harvoin tarkasteltu osana modernia hallintaa ja deliberatiivista demokratiaa. Maahanmuuttajien yhdistystoiminta tarjoaa tähän erinomaisen viitekehyksen: yhdistykset ovat samanaikaisesti maahanmuuttajien omaehtoisen kansalaistoiminnan ja heihin kohdistuvan ohjailun ja hallinnan välineitä. Samalla ne ovat ikään kuin peilejä, joihin katsomalla hallinto pystyy uudistamaan toimintaansa ottaakseen entistä paremmin huomioon ja haltuun uudet yhteiskunnalliset erityisryhmät ja näiden tarpeet.

 

Tutkimukseni tarjoaa peilin maahanmuuttajayhdistyksille tarkastella toimintaansa suhteuttaen sitä muiden samankaltaisten tai jollain tapaa erilaisten maahanmuuttajayhdistysten toimintaan. Lisäksi tutkimus antaa yhdistyksille mahdollisuuden hahmottaa kokonaiskuvaa maahanmuuttajien yhdistystoiminnan paikalliskentistä, mukaan lukien viranomaisten ja muiden yhteistyökumppaneiden toiminnan ja näkemykset. Näiden valossa yhdistykset voivat kriittisesti tarkastella toimintaansa ja pyrkiä tarpeen mukaan perustelemaan ja uudistamaan sitä. Tutkimus tarjoaa myös viranomaisille mahdollisuuden arvioida omaa toimintaansa ja omia näkemyksiänsä. He voivat peilata niitä maahanmuuttajayhdistysten näkökulmiin. Lisäksi tutkimus tarjoaa viranomaisille yleisempiä näkökulmia yhdistystoimintaan kuin ne, joita heille muodostuu omassa työssään kun he ovat tekemisissä tiettyjen yhdistysten kanssa. Toivoisin, että tutkimus herättää viranomaiset uudelleen arvioimaan yhdistysten kompetenssia kotouttamistyössä ja näkemään maahanmuuttajien yhdistystoiminnan moninaisuuden. Toivon myös, että se herättää yhdistykset nykyistä tiiviimpään keskinäiseen yhteistyöhön.

 

Väitöskirjani koostuu neljästä artikkelista, jotka rakentuvat etnisyyden, integraation ja hallinnan teemojen ympärille. Artikkelimuoto ei mahdollista kovin laajaa tutkimusmenetelmien, käsitteiden eikä empirian ryhmittelyn avaamista. Avatakseni näitä lukijalle olen halunnut kirjoittaa väitöskirjaani kattavan yhteenvedon. Ensinnäkin käyn siinä lävitse tutkimukseni keskeisimmät käsitteet. Osa niistä, kuten kansalaisyhteiskunta, kansalaisuus ja yhdistys, ovat sellaisia, jotka eivät eksplisiittisesti ole analyyttisessä osassa artikkeleissa. Ne ovat kuitenkin sellaisia käsiteitä, jotka mielestäni tulee avata, koska ne ja niihin liittyvät yhteiskuntatieteelliset ja yhteiskunnalliset keskustelut ovat keskeisiä maahanmuuttajien yhdistystoiminnan ymmärtämiseksi. Jotta artikkelieni antia voidaan paremmin ymmärtää, on ymmärrettävä mikä rooli yhdistyksillä ja kansalaisyhteiskunnalla on niin pohjoismaisen hyvinvointivaltion kehyksessä kuin yleisemminkin läntisissä, niin sanotuissa liberaaleissa demokratioissa. Lisäksi on ymmärrettävä, että maahanmuuttajayhdistysten identiteetti- ja integraatiopoliittisessa toiminnassa on kyse kansalaisuutta koskevista neuvotteluista, ei vain käsitteen juridispoliittisessa merkityksessä, vaan myös sosiaalisessa ja kulttuurisessa.

 

Käsitteiden jälkeen pyrin perehdyttämään lukijan väitöstutkimuksen aineistonkeruu- ja analyysimenetelmiin. Kaikki artikkelini perustuvat kvalitatiivisiin menetelmiin. Kerron yhteenvedossani, minkä periaatteiden mukaisesti olen tehnyt tutkimushaastattelut ja minkälaista osallistuvaa havainnointia olen käyttänyt. Lisäksi kuvaan tutkimukseni tekstiaineistot ja niiden keruuperiaatteet. Aineiston analyysimenetelmien avaaminen on erityisen tarpeellista, koska sisällönanalyysin ja diskurssianalyysin selvittämiselle ei artikkeleissa ole ollut kunnolla tilaa. Niitä on kuitenkin käytetty jokaisen artikkelin pohjana. Kuten yhteenvedossa selvitä, olen diskurssianalyysin avulla avannut etnisyyttä ja integraatiota koskevia merkityksenantoja; sitä, missä kontekstissa ne tapahtuvat, ketkä niitä tuottavat ja käyttävät, millaiselle sanastolle ne perustuvat ja miten ne kohteensa merkityksellistävät. Menetelmät ovat tarjonneet mahdollisuuden systemaattisesti tarkastella yhdistystoiminnalle annettuja merkityksiä ja itse toiminnan tuottamia merkityksiä edellä mainittujen käsitteiden viitekehyksessä. Analyysimenetelmät avaavat monista muista tutkimuksista poikkeavan lähestymistavan maahanmuuttajien yhdistystoimintaan, sillä niiden avulla tutkija ei tulkitse toimintaa ensisijaisesti sellaisenaan, ikään kuin autenttisena, vaan sille puheessa ja tekstissä annettujen merkitysten kautta.

 

Yhteenvetoni laajin yhtenäinen osa käsittelee maahanmuuttajayhdistysten luokittelua. Olen halunnut kuvata typologisointini mahdollisimman laajasti, koska katson, ettei artikkeleissa tähän ole ollut riittävää mahdollisuutta. Lukijan tulee mielestäni pystyä perehtymään luokitteluun mahdollisimman syvällisesti, koska se on olennainen artikkeleissa ilmenevän analyysini kannalta; olen luokitellut yhdistystoimintaa koskevia merkityksenantoja ja niiden subjekteja – merkitysjärjestelmien käyttäjiä ja tuottajia – nimenomaan yhdistystypologian pohjalta. Tyypittely on samalla yksi väitöstutkimukseni keskeisimmistä tuloksista. Se osoittaa, että maahanmuuttajien yhdistystoiminnassa ei ole kyse pelkästään lähtömaasta periytyvien kulttuuripiirteiden tai uskonnon säilyttämisessä, kuten monesti on tapana ajatella. Suuri osa yhdistyksistä keskittyy myös sukupuoleen, nuoruuteen, maahanmuuttajaryhmien väliseen yhteistyöhön, maahanmuuttajien ja suomalaissyntyisten kontaktien lisäämiseen, taiteisiin ja liikuntaan. Erityyppiset yhdistykset tarjoavat vapaa-ajan aktiviteetteja ja vapaaehtoista apua maahanmuuttajille heidän arjessaan.

 

Maahanmuuttajayhdistysten toiminta suhteessa kansalaisuuteen, etnisyyteen, integraatioon ja hallintaan on siis hyvin moniulotteista. Kansalaisuusasemaa rakennetaan ja siihen pyritään vaikuttamaan niin vetoamalla hallintoon kuin järjestämällä kansalaistaitojen opetusta ja harrastustoimintaa yhdistyksen jäsenille tai yleisemmin alueen maahanmuuttajille. Samoilla toimilla vaikutetaan myös kotoutumiseen eli integraatioon. Etnisyyttä koskevia merkityksenantoja tuotetaan ja neuvotteluja käydään yhdistysten toiminnassa jatkuvasti ja kaikkialla: yhdistyksiä nimettäessä, niistä kertovissa tiedotteissa, niiden liikuntatoiminnassa, kerhotoiminnassa ja niiden järjestämässä opetuksessa. Etniset ryhmäkategoriat eivät näyttäydy diasporassa toimiville yhdistyksille itsestäänselvyyksinä, vaan niitä merkityksellisestään, muokataan ja kiistetään toiminnassa eri tavoin. Jotkut tukeutuvat etnisyyttään konstruoidessaan lähtömaansa kulttuuriperinteisiin, jotkut taas yhdistelevät alkuperämaan kulttuurin ja suomalaisuuden piirteitä, ja jotkut pyrkivät kokonaan kiistämään etnisyyden merkityksen ja relevanssin. Yhdistyksissä tapahtuva maahanmuuttajien ja maahanmuuttajuuden hallinta on myös moninaista. Yhtäältä hallinto käyttää yhdistyksiä maahanmuuttajien osallistamiseen ja kotouttamiseen, ts. heidän subjektiivisuuksiensa tuottamiseen ja ohjaamiseen. Toisaalta yhdistykset ja niissä toimivat maahanmuuttajat hallitsevat toiminnallaan itse itseään – tekevät toisin sanoen sitä, mitä Michel Foucault nimittää eettiseksi minätyöksi.